Ensin hutkitaan, sitten tutkitaan

Jos olisin johtajakokemusta omaava juristi tai kauppatieteilijä, menestynyt sellainen, miettisin kahdesti, millaisiin tehtäviin kannattaisi hakea.

Kevaan nyt ei ainakaan, tuskin Altiaankaan. Ylipäänsä valtion yhtiöihin ja liikelaitoksiin on alkanut kertyä huonoa karmaa. Aina löytyy toimittajia, jotka hutkivat ensin ja sitten tutkivat – jokaisesta löytyy sen verran epäilyttävää, että häntä voidaan lyödä mediakirveellä. 

Ministeriöt ovat työhullujen pilkunviilaajien suolakaivoksia, hui, ei sinne. Yökausia pitäisi laatia raportteja ja lakiluonnoksia ja uudistusehdotuksia, jotka sitten haudataan, koska poliittista yhteisymmärrystä ei löydykään. Oikeiden töiden lomassa tulisi vielä ministereiltä vaatimuksia ”tsekata ihan vaan muutama fakta puheeseeni Öylönkylän marttojen 100-vuotisjuhliin”. Kiirekään ei ole, mutta se puhe on huomenna.

Kuntien johtopaikoille en viitsisi yrittää. Hakuprosessi on julkinen, joten nimi suhraantuisi jo ennen ensimmäistäkään tilinauhaa. Luottamuselimissä taitettaisiin peistä, olenko kepulainen, demari vai kokoomuslainen – ettei sentään vaan vihreä. Varsinaisella maailmankatsomuksellani ei olisi merkitystä, oleellisinta olisi kaveripiiri. Sen perusteella tehtäisiin johtopäätökset.

Ja vaikka tulisin kunnanjohtajan tai jonkun toimialan johtajaksi valittuakin, pitäisi sietää jatkuva ruikutus turhista menoeristä, vaippavuorista tai koulutarvikkeista tai asvaltista. Kaikilla on oikeus valittaa pienestäkin päätöksestä, ja lautakunnan puheenjohtaja puukottaisi joka tapauksessa selkään. Lehdet ja muu media olisivat alituinen riesa – ja tekstaripalstoilla ja kuntapolitiikkojen blogeissa revittäisiin riekaleiksi loputkin työnilosta.

Yliopistot ja muut tutkimuslaitokset voivat tarjota haasteita tai ainakin innovatiivisen työympäristön – kymmenen vuotta sitten. Valtion tuottavuusohjelma on leikannut tutkimusyhteisöistä kaiken avustavan väen, joten minullekin maksettaisiin johtajan palkkaa matkalaskukaavakkeen kustannuspaikkakoodien satakertaisesta naputtelusta tai palavereissa istumisesta, jotta yliopiston vessojen neliömetrit saadaan kirjattua kiinteistöhallintasopimukseen. Kiitos, mutta ei kiitos.

Toki tiedemaailmassa olisi vaikuttamisen paikkoja, varsinkin jos hakeutuisi tiedehallintoon. Voisi ihan itsenäisesti ja vapaan tieteen nimissä allekirjoittaa tutkimusrahoituksen tutkijalle, joka on käynyt yliopistolla vain kääntymässä, mutta jolla on oikeanlaisia kavereita. Tottahan itsekin tahtoisin olla hyvä kaveri oikeiden ihmisten kanssa.

Mutta kyllä nyt alkaa tuntua hyväosaisen maitonaaman ruikutukselta tämä kirjoitus!

Itseäkin jo melkein hävettää, vaikken huomaakaan mitään varsinaista virhettä tehneeni tai väärin tänne mitään kirjoittaneeni.

Ehkä viiteryhmäni on väärä. Olenkohan samaistunut toimittajiin, jotka näkevät vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ihan joka puolella. Yhteiskunnan mätäpaiseet on paljastettava, eivätkä ne paljastu riittävän rätväkästi, jos taustoja pengotaan liian kanssa.

Onneksi en siis ole juristi enkä kauppatieteilijä, ja johtamiskokemuksenikin perustuu pitkälti seurakunnan lastenkerhon vetämiseen oppikouluvuosina.

Lastenkerhoissa sitä muuten oppi ihmisyydestä lähes kaiken tietämisen arvoisen.

Nuoret miehet vuonoilla

 Kohtalo on kiero.

Perheemme 22-vuotias poika näyttää viettävän facebook-kuvien perusteella iloista ja toverillista syksyä vaihto-opiskelijana Norjan vuonoilla. Kämppiksenä on sympaattinen saksalaispoika. Kuvissa vilahtelee tyttöjä milloin Italiasta, milloin Liettuasta.

Nuorukaisen isoisäkin vietti 22-vuotiaana talven 1944–45 saksalaisseurassa Norjassa.

Syksyllä 1944 isäni oli kuljetettu muiden nuorten miesten mukana jatkosodan taisteluiden jälkeen Karjalasta väylänvarteen Lappiin. Taistelut olivat edenneet Torniosta Muonioon. Siellä isä haavoittui ja jäi kohtalotoverinsa kanssa jälkeen omistaan. Vaivaiset kuuset eivät piiloa suoneet, vaan saksalainen partio löysi miehet.

Juuri kun pistimiä oli aseteltu kivääreihin, paikalle saapui suomalaisnaisen kanssa avioitunut saksalaisupseeri. Tämä päätti säästää haavoittuneet ja ottaa heidät mukaan. Sotavankeja kertyi lisää ja pieni joukko kuljetettiin raskas matka vankileirille Pohjois-Norjaan, jonne saksalaiset jäivät viimeiseksi talvekseen.

Vankeja painostettiin allekirjoittamaan sopimus liittyä saksalaisjoukkoihin. Isäni oli heitä, jotka eivät allekirjoittaneet. Se tarkoitti jatkuvaa nälkää.

Äiti ja isä olivat menneet naimisiin aiemmin keväällä. Helluntaihäiden jälkeen alkoi suuri rytinä, eivätkä he ehtineet tavata ennen isän joutumista Lapin sotaan. Sitten tulikin jo tieto isän katoamisesta.

Tieto isän vangiksi jäämisestä tuli äidille vasta viikkojen epätietoisuuden jälkeen.

Sotavankileirillä oli muutaman kymmenen suomalaisvangin lisäksi venäläisiä, jotka eivät malttaneet säästää ruoka-annoksiaan, vaan hotkivat ne kerralla. Nälkiintynyt elimistö ei sitä kestänyt, vaan suolisto repeili ja miehiä kuoli. Näin näytti käyneen eräälle suomalaiselle lappalaisellekin, ja hänet siirrettiin ruumisvajaan leirin ulkopuolelle.

Yön aikana lappalainen ”heräsi kuolleista”. Taskussaan vankien omaisten nimet ja osoitteet hän suunnisti kairan halki kotiin ja kirjoitti myös äidillemme.

Näin äitimme kertoi isämme sotavankitarinaa. Isä itse ei meille lapsille koskaan puhunut sodasta mitään. Jäljelle on jäänyt silti kaksi lehtileikettä Keskisuomalaisesta. Niissä isä muisteli sotavangin joulua ja pääsiäistä – kuinka paikallisten neitosten vangeille tuoma leipä maistui paremmalta kuin mikään koskaan.

Tallella on myös muutama katkera päiväkirjamerkintä sodan jälkeisistä vuosista, jolloin rintamalla olleita miehiä ivattiin ja väheksyttiin. Sotavanki-statuksenkin saksalaisten vankeina olleet miehet saivat vasta kauan isän kuoleman jälkeen. Neuvostoliitto saneli rauhanehdot, ja siinä rytäkässä kaikki vangit tulkittiin saksalaisiin liittyneiksi.

Kun nyt Lauri Törnin vaiheita ja sankarimyyttiä taas repostellaan ja otsikot revittelevät, miten ”Törni juoni natsien vallankumousta Suomeen”, mietin isääni ja poikaani. Parikymppisiä nuorukaisia oman aikansa melskeissä. Kukin heistä on voinut tarttua vain niihin mahdollisuuksiin, joita oma aikansa tarjoaa.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 23.10.2013

Eläkeikä on uskonasia

Eläkeikä näyttää olevan joko uskonasia – tai sitten sillä tehdään raskasta politiikkaa, johon tiedotusvälineet on kytketty mukaan.

Muuta ei voi päätellä, kun on seurannut viime aikojen eläkekeskustelua julkisuudessa.

Mitä keskustelua? kysyy nyt moni. Meillähän on oikeastaan mediaan mahtunut viime vuosina vain yksi virsi. Siinä virressä veisataan kestävyysvajeesta, eläkeiän noston välttämättömyydestä ja isänmaasta. Virren sanat on kirjoitettu ajatuspajassa, jonka kyltissä lukee Suomen hallitus, mutta sisäpihan portista käydään Eteläranta kymppiin, jossa Elinkeinoelämän keskusliitto majailee.

Muutama päivä sitten eläkevirren veisuun saatiin soraääni, joka kuului Tilastokeskuksesta, jonka tutkimuspäällikkö, dosentti Anna-Maija Lehto kirjoitti Tieto&Trendit-lehden blogissaan, että eläkeikä on jo nyt noussut reilusti yli tavoitteen.

Lehto kertoi itsekin yllättyneensä Eläketurvakeskuksen tilastoista, jotka osoittivat, että eläkkeelle jäämisiän odote 25-vuotiaalle on jo 60,9 vuotta, eli Suomessa ollaan vain 1,5 vuoden päässä vuodelle 2025 asetetusta tavoitteesta. Hän arvioi eläköitymisiän myöhentymisen johtuneen ennen kaikkea vuoden 2005 eläkeuudistuksesta, jolloin päätettiin, että eläkkeelle voi siirtyä joustavasti 63–68 vuoden iässä.

Mikäli myös yli 65-vuotiaat työtä tekevät suomalaiset laskettaisiin tilastoihin mukaan, eläkeiän odote kohoaisi lisää, heitä kun on jo noin 48 000. Sellainen joukko on tilastollisesti merkittävä, vaikka heistä suurin osa onkin osa-aikatöissä. Mutta kestävyysvajetta hekin tukkivat panoksellaan.

Anna-Maija Lehdon mukaan toinen eläköitymisikää nostava tekijä on työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyn vaikeutuminen. Työkyvyttömyyseläkkeellä on nyt 192 000 suomalaista, eli noin 50 000 ihmistä vähemmän kuin 17 vuotta sitten. Työkyvyttömyyseläkkeen ehtoja ei ole kiristetty, mutta vanhoilla kriteereillä eläkkeen saa aina vain harvempi. Työeläkeyhtiöissä on sinnikkäästi kiistetty, että tällä olisi mitään tekemistä yhteiskuntapolitiikan kanssa.

                                                                                  * * *

Mutta mitä tekemistä hallituksen julkisuuspelillä ja tilastoilla sitten on? Eläketurvakeskus ei tilastojansa kiistä, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomissa (11.9.) yhtiö selittelee, ettei hyvä trendi ole suora jatkumo. Lehto ihmettelee, miksi eläkeikä ei jatkaisi nousuaan, sillä tutkimusten mukaan eläkeikää lähestyvien työhalut ovat entistä suuremmat – jos vain he saavat työpaikkansa pitää.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimukset paljastavat, että ikääntyvien terveys ja erityisesti toimintakyky ovat parantuneet ja fyysisesti raskaat työt harventuneet.

Ihmeellistä on myös se, että valtioneuvoston ja Tilastokeskuksen ylläpitämään Findikaattoriinkin nämä Eläketurvakeskuksessa jo keväällä valmistuneet tilastot päivitettiin vasta muutama päivä sitten.

Minä puolestani ihmettelen sitä, miksi hyvä ja tavoiteltu trendi yritetään julkisuudessa niin hanakasti kiistää. Ei sovi kriisipuheeseen tämä kehitys, ei millään.

Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 15.9.2013

Vallan vahtikoirat istuvat kopeissaan

Ulla Järvi: Vallan vahtikoirat istuvat kopeissaan – Valta piiloutuu julkisuudelta

Kansalaisia kannustetaan tekemään aloitteita ja tulemaan mukaan erilaisiin digitaalisiin osallistamisprojekteihin. Todellinen valta näyttää kuitenkin siirtyvän suurkuntiin, kabinetteihin ja kehysriihiin. Valta liukuu samalla pois myös mediajulkisuuden ulottuvilta. Samaan aikaan toimittajat harvenevat ja työn vapaus puristuu kiristyviin aikatauluihin. ”Kansan ääntä” etsitään keskustelusivuilta ja blogeista. Internetiä vahtivat toimittajat eivät pääse kabinetteihin eivätkä ehdi kaduille – vallan vahtikoirat kököttävät kopeissaan. 

Yhteiskuntapolitiikka 4/2013, Avauksia

Äiti pienenä

Mitä tiedän siitä, kun äitini oli pieni?

Enpä paljon. Vähäisiä ovat dokumentit, etenkin jos äiti sattuu syntyneen vuonna 1924, jolloin kamerat olivat vielä kovin harvassa...

Eräs serkuntyttö – äiti jo itsekin – tuli tänään kysyneeksi, mitä tiedän hänen isoisänsä ja minun äitini lapsuudesta. Ainoa asia, jonka muistan äidin kertoneen isoveljistään, oli muistikuva äidin lapsuudesta: isoveljet puolustivat häntä, kuopusta, siskojen kiusaamiselta. Isoveljet olivat myös pitkiä ja komeita, aina iloisia ja nauravia.

Totuuden nimissä on kerrottava, että nuo isoveljet taisivat kaikki hätyytellä korkeintaan 170 sentin pituutta – sieltä alhaalta päin. Mutta pikkusiskon silmissä toki kirvesmiehinä työskennelleet veljet olivat varmasti komeita. Nauravia he varmasti olivat, vaikka omien muistikuvieni mukaan monet sairaudet saivat veljien silmän pilkkeen vanhemmiten hieman haalistumaan.

Yksi vanhimmista serkuistamme kertoi, että siellä Syrjälän mäellä asuneen torppariperheen henki oli aikaan nähden lapsimielinen. Jokaisella lapsella oli oma "tinkinsä", työ, joka piti tehdä. Mutta kun tinki oli selvitetty, päästiin uimaan tai mäkeä laskemaan. Sitä iloisuuden henkeä naapurin lapset kuulemma joskus kadehtivatkin.

Jotenkin olisi mukava tuoda tuo Syrjälän henki omaankin elämään. Ettei jatkuvasti miettisi, kuinka paljon tekemistä vielä onkaan, vaan toteaisi reippaasti: Nyt teen tämän homman valmiiksi, sitten pääsen tekemään jotain kivaa!

Rouva X, ohessa geenitietonne

Vanhassa tarinassa suomalainen pirtinrakentaja älähti, kun joen yläjuoksulta luikahti omaan rantaan lastunsirpale. Omaa rauhaa ei kenenkään kuulu häiritä. Samalla tavalla me harvaan asutun maan kansalaiset suhtaudumme edelleen muihin ihmisiin.

Lounais-Suomen aluehallintovirasto on lehtitietojen mukaan tulkinnut lainvastaiseksi menettelyn, jossa potilas kutsutaan laboratorioon sukunimi mainiten. Ihmisellä kun pitää olla oikeus yksityisyyteen terveydenhuollossa.

Moni meistä kokee kiusallisena, kun vastaanotolla muut näkevät ja kuulevat lääkärin tai hoitajan kutsun. Mutta eivät ne muut sentään saa tietää, miksi minua tutkimushuoneeseen huudellaan. Sitä paitsi, näkeväthän ne toiset joka tapauksessa kasvoni, joten tietty yksityisyys on jo menetetty.

Tämän vuoksi joissakin sairaaloissa on tunnetuille ihmisille, julkkiksille,  järjestetty oma odotustila esimerkiksi syöpähoitoja varten. Kännykkäkamerat ja joidenkin juorulehtien maksamat vihjepalkkiot ovat madaltaneet kanssaihmisten kynnystä paljastaa julkkiksia esimerkiksi äitiysneuvoloissa. Näin on käynyt samaan aikaan, kun matti ja maija meikäläiset vaalivat yksityisyyttään yhä ärhäkämmin.

  

                                                                     * * *

Elämme suhteessa yksityiseen ja julkiseen erittäin paradoksaalista aikaa.

Urputamme, kun sairaalassa kohtalotoveri saattaa viereiseltä pediltä kuulla lääkärinkierrolla palasia omasta tilastamme. Silti pian sairaalasta päästyämme avaudumme potilaskertomuksestamme facebookissa tai tweeteissä. Olemme kovin sinisilmäisiä, kun uskottelemme itsellemme, että facebookissa voisimme jotenkin rajata yksityisyyttämme. Jos Euroopan Unioninkin viestiliikennettä vakoillaan, ei heppoisesti suojattu tavallisten ihmisten sosiaalinen media pidättele ketään.

Kokonaan toinen juttu taas on, kuka meistä taviksista olisi yhtään kiinnostunut.

Sen sijaan kaupalliset yhtiöt kyllä havittelevat mieluusti meidän geenitietojamme. Tuhannet suomalaisetkin ovat lähettäneet sylkinäytteitään monikansallisiin yrityksiin, joilta saa paluupostissa pitkähkön luettelon henkilökohtaista geenitietoa. Geeniluettelon lisäksi luvataan tietoa sairastumisriskistä. Okei, paljonko hyödyn tiedosta, että diabetesriskini on 20 prosenttia tai että riskini sairastua nivelrikkoon on kohonnut keskiarvosta 8 prosenttia?

Sen sijaan näissä yhtiöissä jokainen dna-näyte otetaan riemumielin vastaan. Kun näytteitä kertyy tarpeeksi, ne ovat oivaa kauppatavaraa muun muassa lääkekehitysyrityksille.

                                                      * * *

Sinisilmäisyyttä on monella tasolla. Biokeskus Suomen johtaja Eero Vuorio on muistuttanut, että antamalla kädestä käteen käyntikorttinsa, ihminen luovuttaa yhteystietojen ohella ihan riittävän määrän ihosolukkoa geeniensä sekvensointiin. Jotta se siitä yksityisyyden vaalimisesta.

Jokainen saa toki tehdä yksityisillä tiedoillaan mitä tahansa. Sen sijaan sairaiden tai vammaisten lasten kuvien ja sairaustietojen levittäminen sosiaalisessa mediassa vaatii erittäin suurta harkintaa. Vaikka vanhempien tai kummitätien tarkoitus olisi kuinka hyvä, jokaisella lapsella pitäisi oikeus yksityisyyteen sekä lupa olla heikko ja hauras ihan kaikessa rauhassa.            

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumni-palstalla 4.7.13

Onko itsehoito jonkinlainen trendikäs keskustelun aihe?

Kuuntelinpa tämän perjantaisen Ajantasa-pätkän - ja olin edelleen samaa mieltä haastateltavan kanssa.

Ajantasa-haastattelu

Ei ole helppoa olla kansalainen tai toimittaja - tai viranomainen - tässä nykyisessä terveystiedon tulvassa.

WCSJ2013 is history – at home again

I´m so glad being at home again.

Five days in Helsinki were remarkable, and our Science Journalists´ 8th World Conference succeeded marvelously – but still, home sweet home!

The only difficulty is the pain of my poor legs. On wednesday night we had a traditionally dancing night on Lammassaari. I tried to dance as much as possible – and tried to teach some finnish dances, too. We also decided to collect all participants to traditional LETKAJENKKA. It´s a dance, where all dancers are in a long queue and jumps in certain order.

Poor me, of course I had to be the first one in the queue who ordered the right steps. Uh, I noticed that I - or at least my legs - are far too old to this kind of madness. And the band, Vallilan Tango, just played and played...

Until now I have used all kind of medicine (from official pharma to magic tricks). But haven´t got much help.

Of cource, the whole congress (plenaries, seminars, Science night in the forest, Gold war tram, etc) stays in my mind for long – much longer than this pain in my Ball Dancing legs!

Kotikirkonkylä tuli takaisin

”Kun päättyy tää, muisto vain jää. Lepää rauhassa, rakas.” Kaikkien maratonjuoksuja ja matonkuteiden leikkausta esittelevien facebook-päivitysten lomassa tajuntaan iskee teksti entisen luokkakaverin seinällä.

Mitä? Joku hänen läheisensä on siis kuollut. Osanottoviesteistä saan tietää, että poisnukkunut on hänen aviomiehensä. Kun kelaan perheen historiaa kuvagallerioissa taaksepäin, tajuan, että hän meni naimisiin yhteisen luokkakaverimme kanssa. Suuri perhe hymyilee kesäisessä perhekuvassa.

Meitä keskisuomalaisen kunnan viimeisiä oppikoululaisia on siis yksi vähemmän. Luen ystävien osanottotoivotuksia leskelle. Ikätoverilleni, jonka kanssa ”uudistimme” kaverisuhteen vain muutama kuukausi sitten facebookin sivuilla. Monia muitakin koulu- ja luokkakavereita on tullut kuluneen vuoden aikana fb-tutuiksi.

Olen itse muuttanut kotikunnasta pois 19-vuotiaana ja seurannut kirkonkylän tapahtumia sukulaisten ja paikallislehden välityksellä. Koulukavereita olen tavannut korkeintaan satunnaisesti kesäisin. Pariin parempaan ystävään on tullut pidettyä yllä löyhää tapailusuhdetta, mutta nuorena poismuutto vieroitti sekä kotikunnasta että tutuista.

Facebook on tuonut kotikirkonkyläni takaisin. Entiset luokkakaverit päivittävät harrastuksiaan ja tekemisiään. Kuka on aloittanut harrastajanäyttelemisen, kuka jatkaa opintojaan. Heidän seinillään vilahtelevat tutunnäköiset nimet, joita kaivelee muistien lokeroista.

”Yksi ovi sulkeutui lopullisesti. Täällä istun muuttolaatikoiden keskellä”, päivittää ykskaks facebookiin toinen luokkakaverini. Apua, onko hän eronnut? Nuoruudenrakkaudesta? Hehän ovat olleet yhdessä ikuisuuden, vai ovatko? Nyt täytyisi jo ryhtyä laittamaan henkilökohtaista viestiä. Koko kolmea vuosikymmentä ei halua selvittää julkisella seinällä.

Elämään on tupsahtanut äkkiä liuta uusia tuttuja ihmisiä, joihin ei millään voi suhtautua kuin vaikkapa työn kautta tulleisiin satunnaisiin tuttuihin. Minä muistan, millaisia he olivat lapsina ja teineinä. Maailma täynnä mahdollisuuksia ja alkuja. Omat unelmat yhtä levällään.

Etenkin tuon luokkakaverini kuoleman jälkeen olen miettinyt uudella tavalla, millaiseksi oma elämäni olisi koitunut, jos olisin jäänyt kotimaisemiin. Olisiko tullut siellä asuvana pidettyä läheisempiä suhteita ainakin joihinkin koulukavereihin? Olisinko edes tässä ammatissa? Millainen perhe minulla olisi? Olisiko elämä pienempää vai jotenkin laveampaa tutulla seudulla, samaa murretta puhuvien ihmisten keskellä?

Jep, tiedän. Tämä kuuluu viisikymppisyyteen, tällainen vanhojen asioiden palautuminen mieleen ja elämän kulun kertailu ja jossittelu. Mitään suuria linjoja ei vaihtaisi pois, mutta vaihtoehtojen kelaaminen tuntuu jotenkin jännältä. Takana on jo niin paljon elämää, että jossain kohtaa suunta olisi saattanut muuttua, JOS olisi valinnut toisen tienhaaran tai vain ajautunut eri polulle.

Lähes parikymmentä vuotta vanhempi kasvattisiskoni kertoi, että hän on alkanut saada valokuvamaisia selkeitä muistikuvia kansakoulusta. Hän jopa muistaa jokaisen kevät- ja joulujuhlamekkonsa kuosin ja mallin. Vuosikymmeniä unohtuneet asiat palautuvat mieleen joistain aivojen salaperäisistä lokeroista. Eikä sisko kuulemma tarvitse edes facebookia muistamiseen. Tätä odotellessa.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 1.5.2013

Villi luonto työhuoneessa

"Terapeuttista!" kommentoi työkaveri, jolle laitoin linkin kalasääksen pesäkameraan.

Ja oikeassa hän on, on kumman rauhoittavaa pitää ruudulla ajoittain auki live-kameraa, joka seuraa ERITTÄIN läheltä kalasääksen pesää Virossa.

Yksi rauhoittava elementti on yksinkertaisesti tuulen suhina ja lintujen viserrys keväisessä metsässä. Ajoittain kalasääksi-pariskunta tosin intoutuu hurjaan kriikuntaan – eikä niiden ääntä voi hyvälläkään tahdolla pitää lainkaan kauniina.

Mutta rauhoittavaa ja oudon levollista on katsella niiden kiivasta pesänrakennusta.

Munia on odotettavissa vasta viikon, parin sisällä. Ja se se vasta "levollista" katsottavaa on: se viikkokausien hautominen...

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Mediaan mahtuu vain yksi rasvainen totuus

Tammikuu on pitkä ja rasittava kuukausi, jonka poismenosta voi vain iloita. Erityisen rasittavaksi sen ovat tehneet tiedotusvälineet, jotka toitottavat tipattomuutta, laihduttamista ja alennusmyyntejä vuosi vuodelta painostavammin.

Jos joulu alkaa mediassa aina vain aiemmin, samoin käy tammikuulle. Kun jouluherkut ja kynttiläfiilistely alkavat jo marraskuussa, päästään tammikuusta varoittelemaan nykyisin jo ennen joulua. On tylsä istua joulupöydässä, josta ei saisi ottaa oikein yhtään mitään. Ainoaan sokeriherkkuun, hedelmäkakkuun, tungen niin paljon kuituja ja siemeniä, että taatusti on terveellistä, mutta hampaanväleistä kaivaa jyviä vielä loppiaisenakin.

                                                                     * * *

Olen ehdottomasti terveiden elämäntapojen kannattaja. Terveysvalistuksen tutkijana en pidä lihavuutta vain ”foucault´laisen hallinnan tuottamana kulttuurisena konstruktiona”. Liikkumattomuus ja lihavuus ovat ihmisen kaltaiselle eläimelle hyvinvoinnin uhkia. Mutta kun itsekin kamppailee kilojen kanssa, kummasti ymmärrys elämisen monimuotoisuutta kohtaan kasvaa.

Tammikuisessa mediajulkisuudessa moniarvoisuudesta ei ollut tietoakaan. Uutisissa, pääkirjoituksissa ja etenkin toimittajien kolumneissa oli vain yksi totuus: ”Suomi lihoo, sinäkin taidat olla lihava, laihduta, muuten tulet kalliiksi minulle, hoikalle”.

Olikin jännä havaita, miten tammikuun ensimmäisellä viikolla julkaistu meta-analyysi lievän lihavuuden terveyshyödyistä vaiennettiin kuoliaaksi. Journal of American Medical Association -lehdessä (Jama) julkaistu analyysi noin sadasta tutkimuksesta ja kolmesta miljoonasta ihmisestä paljasti, että kuolemanriski kohoaa vasta kun painoindeksi on yli 35 eli lihavuus on jo merkittävää. Alimmillaan kuolleisuus oli ylipainoisten eli lievästi lihavien (BMI 25–30) ryhmässä. Lääketieteellisissä tutkimuksissa korkea ja matala kuolleisuus tarkoittavat sitä, kuinka moni kuolee tutkimuksen aikana.

Suomessa, mutta myös muualla maailmassa, Jaman artikkeli ei nostattanut minkäänlaista kohua. Useimmat tiedotusvälineet jättivät uutisen kokonaan tekemättä, ja Yle siteerasi brittitutkijaa, joka kritisoi tutkimustulosta.

Itse haastattelin asiantuntijoita, jotka sanoivat, että ”onhan tämä tiedetty jo kauan, ei tässä ole mitään uutta”.  Pienestä pyöreydestä ei ole vakavia terveyshaittoja, vaan riskialttiin siitä tekee ihmisen taipumus kerryttää kiloja pikku hiljaa lisää.

Laihdutusbisnekselle – myös laihdutusjuttuja myyvälle medialle – sen sijaan on tärkeää saada mahdollisimman suuri joukko ihmisiä kokemaan itsensä lihaviksi ja pelkäämään terveytensä menettämistä. Siksi julkisuudessa kerrotaan, että ”normaalipainon” ylittää aikuisista kaksi kolmasosa miehistä ja puolet naisista. Se on paljon enemmän ostavia asiakkaita kuin joka viides, jotka meistä ovat aidosti lihavia.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 17.2.2013

Saako toimittaja saikkua liian helposti?

Ylen A-talk-ohjelman (29.11.12) insertissä toimittaja kävi neljällä yksityisellä lääkäriasemalla testaamassa, miten ”helposti saa saikkua”. Hän kertoi ammattinsa ja taustansa, valitti unettomuutta ja uupuneisuutta sekä pyysi sairauslomaa. Erilaisten selvitysten jälkeen saikkua irtosi 2–8 päivää.

Toimittaja ei kertonut olevansa juttukeikalla. Lääkäriasemien ulkopuolella odotti kuvaaja, jolle toimittaja heilutteli sairauslomatodistuksiaan. Seuraavana päivänä toimittaja otti yhteyttä lääkäreihin ja pyysi kommentteja.

Lakeja ei rikottu, lääkäriä saa narrata ja potilas sai hoitoa. Silti juttu jäi kaihertamaan; pyhittikö tarkoitus keinot?

Journalistin ohjeet (JO 9) suosittavat toimittajaa kertomaan ammattinsa, mutta tavallisuudesta poikkeavia keinoja voi käyttää, jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää.

Lääkäri puolestaan vakuuttaa Lääkärinvalassa kunnioittavansa potilaansa tahtoa ja täyttävänsä velvollisuutensa ketään syrjimättä. Lääkäriliiton eettisten ohjeiden mukaan lääkärintodistuksen tulee perustua “sellaisiin tietoihin, joiden paikkansa pitävyydestä lääkäri itse on vakuuttunut”.

Toimittajien uni- ja jaksamisongelmista on tutkittua tietoa. Jopa joka neljäs nuori journalisti joutuu turvautumaan lääkkeisiin uupumuksen tai masennuksen vuoksi. A-talkin testaamilla lääkäreillä on siis ollut täysi syy luottaa potilaansa kertomukseen.

Vuonna 2006 JSN ratkaisi, että Hymyn toimittaja sai valehenkilöllisyyden turvin testata kolmessa sosiaalitoimistossa, kuinka helposti saa toimeentulotukea. Sosiaalitukien väärinkäyttö ja asiakkaiden kohtelu olivat riittävän merkittäviä asioita oikeuttamaan poikkeukselliset keinot.

Ylen juttu paljasti, että valepotilaskin sai asiallisen kohtelun, mutta sairauslomien pituudet vaihtelivat. Vastausta ei saatu työnantajaleirin herättämään huoleen aiheettomien sairauslomien yleisyydestä, mikä lienee ollut se alkuperäinen jutunteon lähtökohta.

Samaan aikaan terveydenhuoltojärjestelmä ja hyvinvointivaltio rapautuvat. Vauras suomalaismies elää 12 vuotta pidempään kuin köyhä toverinsa, mutta emme tiedä miksi. Ainakin se varakas kaveri pääsee samantien vaikka neljän yksityislääkärin luo, mutta kunnan terveyskeskuksessa potilas ei aina pääse edes jonoon?

Journalistejakin tarvittaisiin mukaan tutkimaan ja selittämään murrosta, mutta harmillisesti ne jutut eivät valmistuisi päivässä tai parissa.

Kolumni on julkaistu Journalisti-lehdessä 1/2013