”Kun päättyy tää, muisto vain jää. Lepää rauhassa, rakas.”
Kaikkien maratonjuoksuja ja matonkuteiden leikkausta esittelevien
facebook-päivitysten lomassa tajuntaan iskee teksti entisen luokkakaverin
seinällä.
Mitä? Joku hänen läheisensä on siis kuollut.
Osanottoviesteistä saan tietää, että poisnukkunut on hänen aviomiehensä. Kun
kelaan perheen historiaa kuvagallerioissa taaksepäin, tajuan, että hän meni
naimisiin yhteisen luokkakaverimme kanssa. Suuri perhe hymyilee kesäisessä
perhekuvassa.
Meitä keskisuomalaisen kunnan viimeisiä oppikoululaisia on
siis yksi vähemmän. Luen ystävien osanottotoivotuksia leskelle. Ikätoverilleni,
jonka kanssa ”uudistimme” kaverisuhteen vain muutama kuukausi sitten facebookin
sivuilla. Monia muitakin koulu- ja luokkakavereita on tullut kuluneen vuoden
aikana fb-tutuiksi.
Olen itse muuttanut kotikunnasta pois 19-vuotiaana ja
seurannut kirkonkylän tapahtumia sukulaisten ja paikallislehden välityksellä.
Koulukavereita olen tavannut korkeintaan satunnaisesti kesäisin. Pariin
parempaan ystävään on tullut pidettyä yllä löyhää tapailusuhdetta, mutta
nuorena poismuutto vieroitti sekä kotikunnasta että tutuista.
Facebook on tuonut kotikirkonkyläni takaisin. Entiset
luokkakaverit päivittävät harrastuksiaan ja tekemisiään. Kuka on aloittanut
harrastajanäyttelemisen, kuka jatkaa opintojaan. Heidän seinillään vilahtelevat
tutunnäköiset nimet, joita kaivelee muistien lokeroista.
”Yksi ovi sulkeutui lopullisesti. Täällä istun muuttolaatikoiden
keskellä”, päivittää ykskaks facebookiin toinen luokkakaverini. Apua, onko hän
eronnut? Nuoruudenrakkaudesta? Hehän ovat olleet yhdessä ikuisuuden, vai
ovatko? Nyt täytyisi jo ryhtyä laittamaan henkilökohtaista viestiä. Koko kolmea
vuosikymmentä ei halua selvittää julkisella seinällä.
Elämään on tupsahtanut äkkiä liuta uusia tuttuja ihmisiä,
joihin ei millään voi suhtautua kuin vaikkapa työn kautta tulleisiin
satunnaisiin tuttuihin. Minä muistan, millaisia he olivat lapsina ja teineinä.
Maailma täynnä mahdollisuuksia ja alkuja. Omat unelmat yhtä levällään.
Etenkin tuon luokkakaverini kuoleman jälkeen olen miettinyt
uudella tavalla, millaiseksi oma elämäni olisi koitunut, jos olisin jäänyt
kotimaisemiin. Olisiko tullut siellä asuvana pidettyä läheisempiä suhteita
ainakin joihinkin koulukavereihin? Olisinko edes tässä ammatissa? Millainen
perhe minulla olisi? Olisiko elämä pienempää vai jotenkin laveampaa tutulla
seudulla, samaa murretta puhuvien ihmisten keskellä?
Jep, tiedän. Tämä kuuluu viisikymppisyyteen, tällainen vanhojen
asioiden palautuminen mieleen ja elämän kulun kertailu ja jossittelu. Mitään
suuria linjoja ei vaihtaisi pois, mutta vaihtoehtojen kelaaminen tuntuu
jotenkin jännältä. Takana on jo niin paljon elämää, että jossain kohtaa suunta
olisi saattanut muuttua, JOS olisi valinnut toisen tienhaaran tai vain
ajautunut eri polulle.
Lähes parikymmentä vuotta vanhempi kasvattisiskoni kertoi,
että hän on alkanut saada valokuvamaisia selkeitä muistikuvia kansakoulusta.
Hän jopa muistaa jokaisen kevät- ja joulujuhlamekkonsa kuosin ja mallin.
Vuosikymmeniä unohtuneet asiat palautuvat mieleen joistain aivojen
salaperäisistä lokeroista. Eikä sisko kuulemma tarvitse edes facebookia
muistamiseen. Tätä odotellessa.
Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 1.5.2013