Eläkeikä on uskonasia

Eläkeikä näyttää olevan joko uskonasia – tai sitten sillä tehdään raskasta politiikkaa, johon tiedotusvälineet on kytketty mukaan.

Muuta ei voi päätellä, kun on seurannut viime aikojen eläkekeskustelua julkisuudessa.

Mitä keskustelua? kysyy nyt moni. Meillähän on oikeastaan mediaan mahtunut viime vuosina vain yksi virsi. Siinä virressä veisataan kestävyysvajeesta, eläkeiän noston välttämättömyydestä ja isänmaasta. Virren sanat on kirjoitettu ajatuspajassa, jonka kyltissä lukee Suomen hallitus, mutta sisäpihan portista käydään Eteläranta kymppiin, jossa Elinkeinoelämän keskusliitto majailee.

Muutama päivä sitten eläkevirren veisuun saatiin soraääni, joka kuului Tilastokeskuksesta, jonka tutkimuspäällikkö, dosentti Anna-Maija Lehto kirjoitti Tieto&Trendit-lehden blogissaan, että eläkeikä on jo nyt noussut reilusti yli tavoitteen.

Lehto kertoi itsekin yllättyneensä Eläketurvakeskuksen tilastoista, jotka osoittivat, että eläkkeelle jäämisiän odote 25-vuotiaalle on jo 60,9 vuotta, eli Suomessa ollaan vain 1,5 vuoden päässä vuodelle 2025 asetetusta tavoitteesta. Hän arvioi eläköitymisiän myöhentymisen johtuneen ennen kaikkea vuoden 2005 eläkeuudistuksesta, jolloin päätettiin, että eläkkeelle voi siirtyä joustavasti 63–68 vuoden iässä.

Mikäli myös yli 65-vuotiaat työtä tekevät suomalaiset laskettaisiin tilastoihin mukaan, eläkeiän odote kohoaisi lisää, heitä kun on jo noin 48 000. Sellainen joukko on tilastollisesti merkittävä, vaikka heistä suurin osa onkin osa-aikatöissä. Mutta kestävyysvajetta hekin tukkivat panoksellaan.

Anna-Maija Lehdon mukaan toinen eläköitymisikää nostava tekijä on työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyn vaikeutuminen. Työkyvyttömyyseläkkeellä on nyt 192 000 suomalaista, eli noin 50 000 ihmistä vähemmän kuin 17 vuotta sitten. Työkyvyttömyyseläkkeen ehtoja ei ole kiristetty, mutta vanhoilla kriteereillä eläkkeen saa aina vain harvempi. Työeläkeyhtiöissä on sinnikkäästi kiistetty, että tällä olisi mitään tekemistä yhteiskuntapolitiikan kanssa.

                                                                                  * * *

Mutta mitä tekemistä hallituksen julkisuuspelillä ja tilastoilla sitten on? Eläketurvakeskus ei tilastojansa kiistä, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomissa (11.9.) yhtiö selittelee, ettei hyvä trendi ole suora jatkumo. Lehto ihmettelee, miksi eläkeikä ei jatkaisi nousuaan, sillä tutkimusten mukaan eläkeikää lähestyvien työhalut ovat entistä suuremmat – jos vain he saavat työpaikkansa pitää.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimukset paljastavat, että ikääntyvien terveys ja erityisesti toimintakyky ovat parantuneet ja fyysisesti raskaat työt harventuneet.

Ihmeellistä on myös se, että valtioneuvoston ja Tilastokeskuksen ylläpitämään Findikaattoriinkin nämä Eläketurvakeskuksessa jo keväällä valmistuneet tilastot päivitettiin vasta muutama päivä sitten.

Minä puolestani ihmettelen sitä, miksi hyvä ja tavoiteltu trendi yritetään julkisuudessa niin hanakasti kiistää. Ei sovi kriisipuheeseen tämä kehitys, ei millään.

Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 15.9.2013

Vallan vahtikoirat istuvat kopeissaan

Ulla Järvi: Vallan vahtikoirat istuvat kopeissaan – Valta piiloutuu julkisuudelta

Kansalaisia kannustetaan tekemään aloitteita ja tulemaan mukaan erilaisiin digitaalisiin osallistamisprojekteihin. Todellinen valta näyttää kuitenkin siirtyvän suurkuntiin, kabinetteihin ja kehysriihiin. Valta liukuu samalla pois myös mediajulkisuuden ulottuvilta. Samaan aikaan toimittajat harvenevat ja työn vapaus puristuu kiristyviin aikatauluihin. ”Kansan ääntä” etsitään keskustelusivuilta ja blogeista. Internetiä vahtivat toimittajat eivät pääse kabinetteihin eivätkä ehdi kaduille – vallan vahtikoirat kököttävät kopeissaan. 

Yhteiskuntapolitiikka 4/2013, Avauksia

Äiti pienenä

Mitä tiedän siitä, kun äitini oli pieni?

Enpä paljon. Vähäisiä ovat dokumentit, etenkin jos äiti sattuu syntyneen vuonna 1924, jolloin kamerat olivat vielä kovin harvassa...

Eräs serkuntyttö – äiti jo itsekin – tuli tänään kysyneeksi, mitä tiedän hänen isoisänsä ja minun äitini lapsuudesta. Ainoa asia, jonka muistan äidin kertoneen isoveljistään, oli muistikuva äidin lapsuudesta: isoveljet puolustivat häntä, kuopusta, siskojen kiusaamiselta. Isoveljet olivat myös pitkiä ja komeita, aina iloisia ja nauravia.

Totuuden nimissä on kerrottava, että nuo isoveljet taisivat kaikki hätyytellä korkeintaan 170 sentin pituutta – sieltä alhaalta päin. Mutta pikkusiskon silmissä toki kirvesmiehinä työskennelleet veljet olivat varmasti komeita. Nauravia he varmasti olivat, vaikka omien muistikuvieni mukaan monet sairaudet saivat veljien silmän pilkkeen vanhemmiten hieman haalistumaan.

Yksi vanhimmista serkuistamme kertoi, että siellä Syrjälän mäellä asuneen torppariperheen henki oli aikaan nähden lapsimielinen. Jokaisella lapsella oli oma "tinkinsä", työ, joka piti tehdä. Mutta kun tinki oli selvitetty, päästiin uimaan tai mäkeä laskemaan. Sitä iloisuuden henkeä naapurin lapset kuulemma joskus kadehtivatkin.

Jotenkin olisi mukava tuoda tuo Syrjälän henki omaankin elämään. Ettei jatkuvasti miettisi, kuinka paljon tekemistä vielä onkaan, vaan toteaisi reippaasti: Nyt teen tämän homman valmiiksi, sitten pääsen tekemään jotain kivaa!