tiistai 28. tammikuuta 2014

Viestintäterapeutti palveluksessanne


Onko media pahoittanut mielenne?
Oletteko nähnyt televisiossa vahingossa paljasta pintaa, mistä mielenrauhanne on pahasti järkkynyt? Tai onko paikallisessa sanomalehdessä kirjoitettu ikävästi juuri siitä ammattiryhmästä tai ikäluokasta, johon te kuulutte?
Vai oletteko kenties asiantuntija, jonka haastattelussa on vääristelty sanomisianne suuntaan, jota tavallaan tarkoititte, mutta ette halunnut suoraan sanoa?
Ikävää.
Onneksi luette tätä kirjoitusta ja voitte pyytää apua minulta. Olen nimittäin päättänyt laajentaa osaamisaluettani journalismista terapointiin. Koska tunnustan rajani, pitäydyn terapiassa alueella, jonka tunnen: viestinnässä.
Moni voisi luulla, ettei nyt sentään viestintä mitään terapiaa kaipaa. Sehän on helppoa, yksi sanoo ja toinen kuuntelee.
Väärin, väärin. Juuri viestinnässä asiat pieleen vasta menevätkin. Kaikki parisuhteessa olevat tietävät tämän kouriintuntuvasti. Erityisesti entiset parisuhteessa olleet ovat havainneet viestinnän karikot. Myös lapsena tai vanhempana joskus olleet ovat huomanneet, miten pienet sanat, jopa äänensävyt ratkaisevat oman hyvän olon.
Ihan samalla tavalla mennään pieleen mediavälitteisessä viestinnässä. Pieleenmenoja hoidetaan avohoitopainotteisen Julkisen sanan neuvoston lisäksi myös laitoshoidossa käräjäoikeudessa, hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Uuden potilasdirektiivin ansiosta viestintäongelmiin voi hakea hoitoa myös maan rajojen ulkopuolelta, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta.

                                                                                * * *

Koska erityisesti laitoshoito on kallista ja aikaavievää, yksityisiä avohoitopalveluita tarvitaan lisää. Onneksi nyt on keksitty tämä viestintäterapeutin palvelu.
Tai miksi olla vaatimaton ja puhua passiivissa, minähän tämän olen keksinyt, ja varmaan pian hankin sertifioinnin ja nimikesuojan tälle tittelille.
Viestintäterapeutteja ei siis vielä ole Suomessa yhtään. Googlekin ilmoitti, että ”sana ei vastaa yhtään sivua”. Yksi viestintäpsykologi ilmeisesti on, mutta psykologia on vain yksi osa-alue viestintäterapiassa.
Oma toimintani kattaa hyvin laajan skaalan viestintäpuutteisten, viestintävammaisten ja viestintäongelmaisten palveluita.
Terapiamuotoja on valittavaksi asti: sähköshokkihoitoa sähköisen median rampauttamiin, lyhytterapiaa sähkeuutisten sairastuttamiin ja media-analyysia viestinnäntutkijoiden ammattitauteihin. Katkaisuhoitoon pääsevät media-addiktit.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ainoastaan mediaähky on tauti, johon voin heti neuvoa kotihoitoa. Siihen auttaa nimittäin 2:5-dieetti eli mediapaasto: kahtena päivänä viikossa ei saa katsoa mitään muuta kuin iltauutiset televiosta, viitenä päivänä normaali media-annos.
Muut terapiapalveluni ovat pitkähköjä ja kalliinpuoleisia. Nykyajan media kun on niin vaativa sekoitus hömppää, uutisia, tositelevisiota, draamaa, tarinoita, pitkää ja lyhyttä journalismia, nettiuutisia, verkkokeskusteluita, pakinoita ja blogeja. Ei sellaisesta määrästä taudinaiheuttajia voi kukaan selvitä pidemmän päälle terveenä, joten terapiakin on väistämättä vaativaa.
Monet kertovat, miten he lääkärikirjaa lukiessaan löytävät itsestään oireita ja tauteja, joita eivät tienneet ennen lukemista sairastavansa. Itsekin huomaan, että (vaikka aluksi ihan vitsinä heitin tämän) kirjoittaessani vasta todella tajuan, miten paljon hyvinvoinnille haitallisia elementtejä media sisältää. Alkaako teistäkin tuntua samalta?
Ei hätää. Aloittakaa tämän kirjoituksen lukeminen alusta uudelleen, niin saatte tietää lisää viestintäterapeutin palveluksista.

                          Tämä kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 28.1.2014





perjantai 3. tammikuuta 2014

Vain hyvän tarinan tähden



Muotisuunnittelija Paola Suhonen on loistava tarinankertoja. Jokaiselle sesongille hänen yrityksensä rakentaa tarinan, jolla vaatteita ja kuoseja myydään. Milloin pääosassa on suvun pahamaineinen merimies, milloin telttaretkille vienyt isä.

Onpa Suhonen luonut keksityn tarinan tupakkatehtailijasta, jonka jalanjäljissä Suhosen sisarukset kulkevat. Japanilaiset sisäänostajat kuulemma ihastuivat tarinaan niin kovin, että ”esi-isä” on jouduttu istuttamaan jopa neuvottelupöytään.

Alkutalven Mediapäivässä Helsingissä Paola Suhonen nauratti tarinoillaan ja kysyi samalla, miksi muodin tai uusien tavaroiden pitäisi olla vakavia ja tylsiä. Miksi esimerkiksi sammutuspeitteen pussin pitäisi olla punavalkoinen ja aina samannäköinen? kysyi Suhonen näyttäen kuvia kirjavista pusseista hassuilla kuvioilla.

Kuulijana heräsin miettimään, olisiko tällaisesta uutta luovasta tarinallisuudesta tosiaan median ja journalismin pelastajaksi, kuten Paola Suhonen kannusti.

Me toimittajathan oikaisemme useinkin, emme niinkään faktoja vaan mutkia. Esimerkiksi tiedeuutisessa ei voi selostaa yksityiskohtaisesti, millaisen monimutkaisen koeasetelman tuloksena tutkimus on syntynyt tai millaisia tuloksia vastaavissa tutkimuksissa on muualla saatu. Tiedeuutisointi on väistämättä pirstaleista, ja vain pidemmissä taustajutuissa voidaan tuoda esille yksittäisen tutkimuksen merkitys tällä tieteenalalla tai koko maailmassa.

Tiedeuutisen lukijan tai kuulijan on siis vain luotettava, että tiedotusvälineessä ei tarkoituksella pimitetä mitään oleellista tietoa.

Tiede on joukko faktoja, jotka kootaan yhteen, mutta niitäkin tulkitaan ja yhdistellään tavoilla, joihin liittyy aina inhimillisiä näkemyksiä tai jopa poliittisia valintoja.

Politiikka onkin jo mutkallisempi uutisoitava ja vielä mutkallisempi seurattava. Helsingin Sanomat uutisoi joulun alla, että toimituksessa on päätetty ottaa lähtökohdaksi se, että "politiikka ei ole vain peliä". Toimittajat aikovat suhtautua politiikkaan arvokkaana yhteiskunnallisena toimintana, jossa tehdään kansalaisia koskevia isoja päätöksiä.

Ilahduttavan vanhanaikaista.

Vaan katoavatko hyvät tarinat tällaisen asiallisuuden takia? Eikö olekaan enää sankareita ja konnia, pelaajia ja pelinappuloita?

Kertomuksiin viehtyneet toimittajat ja sosiaalisen median bloggaajat puolustavat tarinallisuutta, jos se välittää tärkeän viestin todellisuudesta. Enkeli-Elisan todellinen henkilöllisyys ei ollutkaan niin tärkeä, vaan se viesti, jonka keksitty itsemurhan uhri välitti “päiväkirjallaan”. 

Sekin on nähty, että suomalaiseen tiedejuttuun voidaan keksiä haastateltavat yhdistelemällä sopivia jutunpalasia ulkomaisista lehdistä.

Journalismi on alituisessa muutoksessa, ja siinäkin on omat muotinsa. Nyt eletään aikaa, jolloin yleisöä houkutellaan uutisten ääreen raflaavilla otsikoilla ja rakentamalla pöhinää ja kohua ihan tavallistenkin asioiden ympärille. Osa yleisöstä on jo selväsanaisesti ilmoittanut kyllästyneensä ylitsevuotavaan kohuiluun. Toivottavasti me toimittajatkin teemme pian samoja valintoja, muuten kadotamme käsityksen journalismin ytimestä.

Nimittäin on sillä sammutuspeitteen “tylsällä” punavalkoisella pussilla vissi tarkoituksensa. Tosipaikan tullen tiedämme yhdellä silmäyksellä, että tuo on nyt se sammutuspeite.

                            Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 29.12.2012