Tuhlaaja-Paavon paluu

Jokainen, jolla on joskus ollut kunnon kankkunen, tietää, mitä silloin vähiten kaipaa: kirkkaita valoja, tuomitsevia katseita ja väkisin mieleen nousevia pätkiviä muistikuvia kännitöppäilyistä.

Jokainen, jolla on joskus ollut kunnon kankkunen, tietää, mitä silloin tarvitsee: särkylääkettä, rasvaista ruokaa ja hellää lohdutusta.

Arhinmäen Paavo saapui tuhlaajapojan lailla Suomi-äidin helmoihin maanantaina. Mitä oli odottamassa? Räiskyviä salamavaloja, julkinen puhe, tuomitsevat toimittajat yksityiskohtaisine uteluineen – ja vielä puhelinneuvottelu isän, tai siis, pääministerin kanssa.

Pitkäksi venähtänyt pronssimitalijuhla jääkiekkomaajoukkueen kanssa oli ehtinyt nousta kaikkien medioiden otsikoihin. Ministeri oli talutettu hotellihuoneeseen ja olympialaisten loppuhuipennus jäi sunnuntaina väliin.

Lentokentällä ympärillä heilui mediashakaalien lisäksi reippaita ja lihaksikkaita urheilijoita, joilla oli rankasta kisareissusta huolimatta selvästi tunnelma katossa. He oli voittaneet tai epäonnistuneet, mutta kaikesta huolimatta ylittäneet itsensä. Nuo nuoret selviytyjät olivat kuin ivallinen vastakohta miehelle, jonka matkalaukkukin oli jäänyt reissun päälle.

Todellakin, todellakin parempiakin kotiintuloja on nähty.

                                                                     * * *

Venäjällä sekoilu on erityisen suomalaiskansallista. Legendoja riittää. Olipa se yksikin toimittajareissu Pietariin, voi pojat! Istuttiin pitkissä pöydissä ja katseltiin ripaskantanssijoita, oli kierretty talvipalatsit ja Nevski Prospektit. Tuotiin alkupaloja, kovin olivat suolaisia. Pöydällä kannuissa oli viiniä ja maitoa ja vettä… Ups, ei ollutkaan vodaa, vaan vodkaa. Meni se alas sekin, kun vähän laulettiin välillä. Ylimpiä ystävyksiä olimme kohta kaikki – bussimatkasta hotellille muistikuvat ovat hämärät.

Me suomalaiset ymmärrämme yhä viinapäissä toikkarointia. On ikään kuin osa kansallista tarinaamme, että reissussa tulee sekoiltua. Jokaisessa maassa on omat kulttuuriset antisankarinsa. Ranskalaisten mielestä pressalla vähän niin kuin kuuluukin olla rakastajatar. Italot puolestaan hyväksyvät maksetut naiset osana "tunteikasta" juhlintaa.

Arhinmäen toiseksi pahin moka oli krapulainen äksyily puhelimessa Ylen toimittajalle. Toimittajat ryhtyivät välittömästi kaivamaan esiin silminnäkijöitä todistaakseen, että omat uutiset olivat totta. Reilulla tunnustuksella heti kättelyssä Arhinmäki olisi selvinnyt paljon vähemmällä.

Mistä alkaen media on ottanut tämän moraalinvartijan viitan? Moni ajoittaa julkisen moralismin nousun vaalirahakohun aikoihin, mutta on ennenkin vahdittu, vaikka pienemmissä piireissä. Varmasti sosiaalisen median levittyminen kaikkiin kansankerroksiin on lietsonut uusmoralismia. Medioiden välinen kilpailu häilyväisestä yleisöstään on tuonut jatkokertomukset: päivästä toiseen seurataan samaa tapahtumaa, josta on havaittu kohistavan somessa.

Suomalaisluterilainen omatuntomme näyttää myös kaipaavan paheksunnan jälkeistä anteeksi pyytämistä ja anteeksiantoa. Tuhlaajapojat kallistavat päänsä äidin syliin, huikentelevaiset aviomiehet ryömivät kotiin kera kukkapuskan.

Julkisella areenalla tämän feminiinin anteeksiantajan roolin näyttää ottaneen nyt media. “Paavo, saat anteeksi, jos lupaat, ettet koskaan enää lähde sen Teemun matkaan!”

     Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 27.2.2014

Muisteluita Valon päivänä

Tajusin toimittajan työstä jotain ensi kerran joskus 16-vuotiaana. Meille Korpilahden lukioon tuli uskonnonopettajan sijaiseksi parhaan ystävättäreni isä, teologi ja lestadiolaispappi. Silloin ihan 70–80-lukujen vaihteessa oli meilläkin, keskisuomalaisessa pikkukunnassa, herätty pussailemaan koulussa – keskellä kirkasta päivää! Se oli todella trendikästä. Osa pussaili aidosti rakastuneena, osa taisi pussailla ihan vaan näyttämisen halusta.

Uskonnonopettajan sijaisemme oli kauhuissaan. Hän näki myös pussailuun kehottavia, suorastaan lietsovia raittiusjulisteita, joita oli ympäri koulua. Niissä nuoret söpöt tyttö ja poika ovat diskossa ja kädet toistensa kaulalla ja lanteilla – siis tanssivat hitaita. Teksti houkutteli viihtymään ilman päihteitä.

Uskonnonopettaja määräsi julisteet poistettaviksi.

Olin järkyttynyt. Valistaja raittiusjulisteiden takana oli nimittäin minä, nuorisopoliitikko ja Maaseudun raittiusliiton nuorisojaoston kantavia voimia. Rehtori oli antanut luvan julisteiden kiinnittämiseen ja kerrankin viesti päihteettömyyteen oli ilmaistu nuorten kielellä.

Kun raittiusjulisteiden sensuuri ei riittänyt, vs uskonnonopettaja kirjoitti paikalliseen Korpilahti-lehteen koulun riettaasta menosta. Nuorten moraalin laskusta – ja sellaisesta.

Tuohduin lisää. Kun kerran nimimerkillä sai kirjoittaa, minä kirjoitin lehden nuorten palstalle vastakirjoituksen. Kerroin hellyyden tärkeydestä, nuorten oikeuksista tunteiden ilmaisuun. Kysyin, miksi nuoret voivat nyrkkeillä, mutta eivät pussata. Kirjoitin tietysti nimimerkillä, kuten tuolloin oli tapana.

Opettaja kirjoitti vastaan. Paheksui lisää. Minä vastasin, luonnollisesti. Rintamalinjat asettuivat asemasotavaiheeseen. Lehdessä, eivät koulussa. Koulussa sain yhä uskonnonkokeista kymppejä ja olin tämän papin esikoistyttären hyvä ystävätär.

Tajusin silloin konkreettisesti, mikä voima tiedotusvälineillä on. Paikallislehteen kirjoittamalla äänensä saa kuuluviin myös ihminen, jolla ei ole valtaa muualla yhteiskunnassa. Liian nuori ja liian vanha, liian köyhä, liian tuntematon, liian ruma ja liian vallaton. Lehdessä yksi ihminen voi puhua suuta suuremmalla, nousta kapinaan, jopa lietsoa sitä.

Toivon, että tuo sama tunne oli myös uskonnopettajallani, että hänkin sai äänensä kuuluviin. Olihan hän oman maailmankatsomuksensa näkökulmasta aidosti huolissaan nuorista. Ajattelen hänestä yhä lämpimästi, vaikka meillä tuo ilmaisunvapausepisodi olikin.

                                                        * * *

Tämä tarina on palannut taas elävästi mieleen näin päivinä, kun olen lukenut junamatkoillani teologian tohtori Juhana Torkin kirjaa ”Tarinan valta – Kertomus luolamiehen paluusta”. Se todistaa, että jos haluat muuttaa maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin, sinun on osattava kertoa tarinoita. Juhana Torkki kuitenkin painottaa, ettei menestyksekäs tarina synny ilman tunnetta.

Pienen muistelun herättämän tunnekuohun vallassa paljastan nyt teille: Tuo uskonnonopettajan sijaisemme, lestadiolaispappi, oli Juhana Torkin isä. Tätä tarinaa Juhana ei ole kuullutkaan, vaikka eräs koskettava tarina hänen isänsä lapsuudesta on esimerkkinä kirjassa. 

Tällä tarinalla alkoi kiitospuheeni Tiedetoimittajien Valon päivän juhlassa maanantaina 3.2.2014, jolloin kävin pokkaamassa Vuoden tiedetoimittaja -palkinnon.