Televisiotoimittaja seisoi keväällä pellon reunalla.
Maanviljelijä oli hypännyt traktoristaan alas toimittajan haastateltavaksi.
Oli suora lähetys, ja varmasti molempia jännitti. Toimittaja
sai kysytyksi ja viljelijä vastatuksi, että kylvetään ja pitkää päivää tehdään.
Niin kauan kuin valoa riittää. Ja rankkaahan se on.
Selväksi ei käynyt, mitä peltoon laitettiin. Rahasta tai
viljakaupasta ei puhuttu mitään, ei myöskään torjunta-aineista tai maanviljelyn
tilanteesta ylipäänsä. Mutta mukavalta tuntuivat, ne kevättyöt pitkän talven
jälkeen.
* * *
Juhannusaattona radiotoimittaja päätyi maaseudun sydämeen,
tanssilavalle. Valtaa pitävä tangokuningas Kyösti Mäkimattila lauloi ja välillä
sanaili satakuntalaisen napakkaan tyyliinsä. Mies on oikeasti stand up
-koomikon veroinen huuliveikko, mutta hölisevä toimittaja suorastaan jähmettyi
haastateltavansa kolmisanaisiin lauseisiin.
Olisi ollut mukava kuulla, miten Mäkimattila on kuningasvuotensa
kokenut, mitä mieltä ovat olleet kotilinnan prinsessat, onko Varjokuva-bändissä
naljailtu kuninkaan uusista vaatteista. Vaan ei puhuttu, koska toimittaja ei
oikein tiennyt, mistä veistellä kokeneen iskelmälaulajan kanssa.
Onneksi toimittajan haaviin tarttunut tanssipari oli
sukkelampi puheissaan. Heiltä toimittaja sai kysytyksi, onko lavalla mukavaa.
Kyseessä oli kokenut musiikkitoimittaja, joka lienee
haastatellut monia maailmantähtiä. Kotimainen tanssikulttuuri oli hänelle kuitenkin
selvästi vieras.
Olisi ollut mukava kuulla, mitkä ovat haastateltavien
suosikkitanssit ja mitä mieltä he ovat viime vuosina lavat vallanneista fuskusta
ja buggista. Entä sujuuko heitä kävelyhumppa? Onko käyty kursseilla, vaan
uskaltaudutaanko yhä mukaan fiilispohjalta? Miten lavakulttuuri on muuttunut,
kun lavojen omistajapohja yksityistyy?
Kävi kumminkin ilmi, että lavalla on ihan mukavaa.
*
* *
Milloin maaseudusta tuli toimittajille näin vieras?
Meille monille maalla kasvaneille keski-ikäisille
kaupunkilaisille nyky-maaseutu on kieltämättä outo. Lapsuuteni kotitilalla
lehmät lypsettiin käsin, enkä ole nähnyt lypsyrobottia kuin televisiossa.
Leikkausrobotinkin olen nähnyt lähempää. Luen lehdistä viljapörsseistä, mutta
futuurinoteeraukset ovat jo liikaa.
Maaseutu on muuttunut, ennen kaikkea koska maatalous on
muuttunut. Pellon laita ja tanssilava ovat entisellään enää vanhoissa Suomi-filmeissä
ja muistikuvissa. Yhä harvempi saa elantonsa maataloudesta, joten yhä
harvemmalla toimittajallakaan on enää elävää suhdetta maaseutuun. Emme yleisönä
sentään edellytä agronomitutkintoa tai tanssikurssia, mutta hyvän taustatyön
kyllä huomaa – ja kaikkein selvimmin sen puutteen.
Kannattaisiko toimittajien siis konsultoida maaseutua
tuntevia kollegoitaan tai tuttaviaan ennen juttukeikkaa maalle?
Ei ole yhdentekevää, millaisena ymmärrämme Suomen ja
suomalaiset elinolot. Maaseudulla tuotetaan meidän ruokamme, mutta tuotanto- ja
jakelutavat ovat kovassa murroksessa. Kaupunkilainen harrastuskulttuuri on
rynnistänyt maaseudun koteihin ja niille harveneville tanssilavoillekin. Tanssiaskeleet
harjoitellaan telkkarista tuttujen tähtien tahtiin, ja takataskussa keikkuu
matin tilalla askelmittari.
Vaan nähdäänkö tätä murrosta, jos jutuissa ei osata kertoa
eikä edes kysyä, vaan vain ihmetellään?
Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 26.6.2014