sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Miehiä ja turhaumia


Perheen kolli on viime päivät kieltäytynyt syömästä normaalia ruokaa. Vain herkut kelpaavat: kalkkunaleike, lenkkimakkara ja kermainen keitto.

Tilanne ei ole vielä epätoivoinen, mutta kissan palvelusväki, me ihmiset, mietimme jo kuumeisesti selityksiä. Kun herkut maistuvat, kyse lienee henkisestä ongelmasta – eikä vakavasta sairaudesta, mitä huolestunut isäntäväki ensimmäiseksi aina epäilee. Viirumme on joko kyllästynyt kahdeksan viime vuotta syömäänsä pussiruokaan tai sillä on syvä eksistentiaalinen kriisi.

Viiru lähentelee 11:ttä ikävuottaan. Se on siis miehen keski-iässä. Arvioisin, että jossain Matti Apusen ja Erkki Tuomiojan välissä.

Kun lukee EVA:n johtajan Matti Apusen kolumneja Helsingin Sanomista ja tutustuu lehtiartikkelien kautta ulkoministeri Erkki Tuomiojan uuteen kirjaan, ymmärtänee jotain keski-ikäisten mieseläjien turhaumista. Jos kaikki on jo saavutettu, mistä kannattaa enää taistella? Jäljelle jää käniseminen.

Matti Apunen on oikeistoliberaali, joka hallitsee sanansäilän käytön yhtä taitavasti kuin sosiaalidemokraatti Tuomioja.  Molempien maailma on siis kallellaan, mutta eri suuntiin. Siinä missä jotkut miehet korkkaavat shampanjapullon ja pitävät lasinsa aina puolitäysinä, näiden kahden herran olutuoppi on lähes juotu – ja puolet on ilotonta vaahtoa.

Apunen oli aikaisemmin Aamulehden päätoimittaja, mutta siirtyi vallan kulisseihin EVA:aan vuonna 2010. Taitava kirjoittaja sai kuitenkin kolumnipaikan Helsingin Sanomista, jonka kakkossivulla voi valittaa maailman olevan menossa ihan hunningolle. Vakioaihe on, miten kestävyysvajeesta huolimatta julkinen sektori vaan paisuu – eli sairaanhoitajia ei joukoittain irtisanotakaan vanhainkodeista. Syvä pettymys suomalaisiin näkyy Apusen kolumneissa myös silloin, kun ilmestyy tutkimus, jonka mukaan suomalaiset vielä jaksavat uskoa hyvinvointivaltioon, yhteiseen taakan kantoon ja verojen maksun tärkeyteen.

Apusesta näyttää tuntuvan pahalta, ettei kansa ymmärrä, ettei sillä ole varaa enää Suomessa elämiseen.

Meidänkin kotiimme hankittiin uusi sohva, vaikkei ollut ihan pakko. Emmekä kysyneet Viirun mielipidettä! Uusi sohva tuoksuu kissastamme vieraalta – siis pahalta. Vanhalla sohvalla oma paikka oli selkeästi merkitty karvatupoin, ja Viirun kehonkieli kyllä kertoi avoimesti, jos siihen paikkaan oli heitetty viltti tai tyyny. Vanha sohva väistyi uuden tieltä – vaikka pysyvyys on keski-ikäisen miehen mielenrauhan elinehto.

Maailma muuttuu ympärillämme vauhdilla ja tavalla, jota moderneimmankin yksilön on vaikea hallita. Vaikka Erkki Tuomiojakin osaa twiitata (tai ainakin avustaja osaa), niin tuottaako se tyydytystä? Alex on kuitenkin ehtinyt twiitata nopeammin, laajemmalle ja jotenkin jännemmin. Ainut asia, missä Tuomioja vielä voittaa Alexander Stubbin, on aika. Siis aika taaksepäin. Sitä on Tuomiojalla monin verroin Alexia enemmän.

Tuomioja on juuri julkaissut kirjan, jonka nimestä aikavoitto käy hyvin ilmi: ”Siinä syntyy vielä rumihia. Poliittiset päiväkirjat 1991–1994”. Sen on toimittanut Veli-Pekka Leppänen. Ajanjakso oli poliittisesti ja taloudellisesti vaikea – siis kiinnostava. Lehtijuttujen perusteella Tuomioja on kirjoittanut armottomuudella pulavuosien tuottamasta apeudesta, jolloin hänen arvoaan ei ymmärretty. Katkeraa ja purevaa, sen tyylilajin Tuomioja osaa.

Muille ihmisille saakin tulla paha mieli.

Kaikki kissanomistajat tunnistavat tuon tuomiojamaisen katseen ruokakupin viereltä. Viesti on selkeä: ”Tämä molekyylikasauma, jota kehtaat kissanruoksi nimittää, tuottaa minulle väistämättä affektiivisen reaktion, jossa yhdistyvät alempaa rotua kohtaan tuntemani väheksyntä ja se pettymys, jonka minulle ylempänä yksilönä kaikessa vähäpätöisyydessäsikin pystyt oudolla tavalla tuottamaan”.

Grrrnau!

         Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 5.10.2014


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti