Milloin vanha on liian vanha mediaan?

Harmaapäinen 91-vuotias mies istuu lehtikuvassa vessanpytyn päällä, ja hoitaja pukee hänelle päällyshousuja jalkaan. Kuva on sairaalan arkea, jonne on tunkeutunut valokuvaaja sanomalehdestä. Kuva julkaistaan, ja siitä nousee äläkkä. Monet moittivat kuvaa ikäihmisiä halventavaksi. Kuvasta tehdään myös kantelu Julkisen sanan neuvostoon.

Journalismin etiikkaan kantaa ottava JSN pohti vuonna 2014 tätä tapausta pitkään – ja äänestikin. Enemmistö päätyi vapauttavan kannalle todeten, ettei journalistin ohjeita yksityisyyden suojasta rikottu. Iäkäs mies oli itse antanut luvan kuvaustuokiolle juuri tuossa hetkessä; wc-pyttyä oli käytetty vain istuinapuna. Mies ei ollut dementoitunut, vaan toipumassa vakavasta sairaudesta, ja hän tiesi, mistä valokuvaamisessa on kysymys. Lehtijuttu käsitteli geriatrisen yksikön perustamista.

Mikä ihmiset sitten suututti? Millaisina ikäihmiset, seniorikansalaiset tai vanhukset pitäisi mediassa esittää? Ikuisesti toimeliaina ja terveen näköisinä?

Toimittajat ovat perimmäisten kysymysten äärellä kertoessaan vanhuudesta ja vanhoista ihmisistä. Miten heitä pitäisi kuvata ja kuvailla? Moni vanha ihminen ei missään nimessä tahdo itseään kutsuttavan vanhukseksi. Vanhenemista ja ikäpolvien suhteita tutkinut terapeutti ja tietokirjailija Marja Saarenheimo on havainnut vanhuuden jaksottuvan kolmanteen, neljänteen, jopa viidenteen ikään. Samaan aikaan nuoruus on pidentynyt, eikä keski-ikäiseksi tunnustaudu oikein kukaan.

Hohdokkainta Saarenheimon mukaan tuntuu olevan tuo kolmas ikä. Työelämän kahleista vapautuminen suo aikaa elää vihdoin omaa elämää. Suomen ensimmäinen nuorisokulttuurisukupolvi luo ihan uudennäköistä vanhuskulttuuria. Keinutuolit ja kävelykepit on heitetty nurkkaan, ja nyt salsataan, matkustellaan, harrastetaan ystävien tai lastenlasten kanssa. Moni tekee vähän töitäkin, jos itse niin tykkää. Näitä toimeliaita eläkeläisiä kohdellaan mediassakin vielä aktiivisina kansalaisina; he politikoivat, äänestävät ja ennen kaikkea kuluttavat.

Elinajanodotteen pitenemisestä ja toimintakykyisyyden paranemisesta huolimatta raihnaisuus koittaa jossain vaiheessa. Kun sodan vaurioittamat suomalaiset ovat katoamassa ja vaikeita sairauksia on hoidettu hyvin jo vuosikymmeniä, ihmisten ominaispiirteet vaikuttavat vanhuudenvaivoihin. Mutta koska vanhasta ihmisestä tulee vanhus?

Neljäs ikä alkaa jossain lähempänä kahdeksaakymmentä tai ainakin sitten, kun vaivat jo kapeuttavat elämää ja hidastavat harrastusten tahtia. Krooniset sairaudet ovat jättäneet jälkensä, ja tautien ehkäisy alkaa olla liian myöhäistä. Silloin vanhoista ihmisistä aletaan puhua julkisuudessa hoivan kohteina, kestävyysvajeen aiheuttajina ja ennen kaikkea yhtenä joukkona. Neljäs ikä kadottaa yksilön.

Sanotaan, että vanhana ihmisestä tulee lapsi taas. Mediassa ja julkisessa puheessa tämä ainakin näkyy: vanhuksista, samoin kuin lapsista ja nuoristakin, puhutaan yhtenä samankaltaisena ikäryhmänä ja ihmismassana. Vanhuksilta ja lapsilta katoaa oma ääni. Heidän asioistaan puhuvat aikuiset, joilla on virallinen asema, oikeuksia ja valtaa päättää.

Kun vanhaa miestä puetaan sairaalassa, kuka päättää, onko hoivaamisen näyttäminen julkisesti sopivaa? Onhan lohduttavaa nähdä, että meitä autetaan. 91-vuotias saa olla avuton, mutta hän ei ole kyvytön päättämään itse omasta julkisuuskuvastaan. 

       Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Lääkärilehden kolumnipalstalla 26.2.16 (Korjaus alkuperäiseen tekstiin 29.2.: JSN käsitteli tapausta vuonna 2014, ei vuonna 2015)

Pyhittääkö hyvä tarkoitus piilomainonnan?

"Ikean lähipiste avaa ovensa jyväskyläläisille. Ikea yhdistää uudessa myymälässään nettikaupan ja tavaratalon parhaat puolet. Ikeassa voi tutkia ostettavia tuotteita ja tilata ne verkosta lähipisteeseen."

Näin kertoi Ylen uutinen kaupasta kesällä 2015. Aiheesta oli tehty myös uutisvideo, jonka pystyy katsomaan nettijutusta. Ainoa haastateltava oli myymälän päällikkö, joka sai estoitta kehua, miten kätevää ostaminen on uudessa mini-Ikeassa.

Ennen kaikkea: merkittävä huomioarvo ilman senttiäkään mainosrahaa! Markkinahenkisen jutun ansiosta Ikea säästi kymmeniä tuhansia euroja.

Ei olekaan ihme, että Ylen jutusta kanneltiin hyvää journalistista tapaa valvovaan Julkisen sanan neuvostoon. Journalistin ohjeissa (JO16) todetaan yksiselitteisesti: "Ilmoitusten ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä. Piilomainonta on torjuttava".

Jos tiedotusväline sekoittaa uutisen ja mainoksen, kuluttajan on ennen pitkää vaikea uskoa edes uutisiin. Kyse on uskottavuuden lisäksi kannattavuudesta: mainoksilla kustannetaan uutisten tekemistä, mihin pelkät tilausmaksut eivät riitä.

Vaan onko sillä väliä, saadaanko informaatio mainoksesta vai jutusta? Pääasia, että tieto liikkuu vapaasti ja saamme tietää uusista asioista ja tavaroista. Blogeissa testaillaan ja esitellään niin meikkejä, kirjoja kuin lastenvaippoja. Lehdissä julkaistaan kirja- ja elokuva-arvosteluja, ja autolehdissä testataan uusia autoja. Miksi Yle ei siis voisi tehdä juttua uudesta kaupasta?

"Yle ei ole julkaissut sisältöä mainostarkoituksessa eikä pyrkimyksenä ole ollut edistää Ikean liiketoimintaa", vastasi kanteluun Ylen uutistoiminnasta vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen.  Jääskeläisen mukaan jutun tehtävänä oli tarjota yleisölle informaatioa heidän arkeensa vaikuttavasta ajankohtaisesta aiheesta.

Aivan.

"Ikean avajaisia juhlitaan ruuan parissa, sillä piha-alueella myydään hodareita ja lihapullia ruokarekasta viikon ajan", hehkutti Yle.

  

                                                            * * *

Julkisen sanan neuvosto pui tätä juttua tammikuussa pitkään. Pyhittääkö Ylen hyvä tarkoitus mainosmaisen jutun? Vapauttavia tai langettavia jakavia JSN päätyi äänestyksen jälkeen vapauttavalle kannalle. Huolimatta mainosmaisista sävyistä juttu ei rikkonut Journalistin ohjeita. Minä ja kolme muuta neuvoston jäsentä äänestimme langettavan puolesta, sillä pidimme juttua piilomainontana.

Yle on joutunut viime vuosina yllättävän usein piilomainontasyytteiden kohteeksi ja saanut kanteluista sekä huomautuksia että vapauttavia ratkaisuja. Verovaroin toimivalla Ylellä on maakunnissa iso joukko toimittajia, jotka tekevät hyvin paikallisia uutisia. Kansalaiset saavat vastinetta rahoilleen. Samaan aikaan paikalliset lehdet kamppailevat hupenevista tulonlähteistä.

Sen vuoksi, juuri nyt, lehdistöllä ei ole varaa sekoittaa juttuja ja mainoksia. Siksi Yleltä odottaisi entistä suurempaa tarkkuutta piilomainonnan torjumiseksi. Tästäkin pitäisi keskustella nyt, kun Ylen asema ja tulevaisuus ovat taas eduskunnan työryhmässä suurennuslasin alla.

        Kirjoitus on julkaistu 21.2.16 Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla.