”Rakennustyömiehen
vaimo V.H. kuoli veritulppaan lokakuun 25. päivän aamuna neljänkymmenen yhden
vuoden, kuuden kuukauden ja kahdenkymmenenkahden päivän vanhana. Hänen
mukanaan meni hautaan syntymätön lapsi kahdeksannessa kuussa. Vainajaa jäivät
suremaan puoliso ja kolme lasta. Suremaan ja kysymään: Miksi näin piti käydä?
Miksi Väestöliitto ei myöntänyt V.H.:lle aborttia, joka hänen lain mukaan olisi
pitänyt saada terveydellisistä syistä?
Miksi leski joutui vaimonsa kuolinvuoteen äärellä kuulemaan lääkärin
suusta nämä sanat: Jos abortti olisi tehty, olisi V.H. 90-prosenttisella varmuudella
vielä elossa.”
Tällaisia sydäntä särkeviä ja verevästi kirjoitettuja
juttuja tehtiin 50 vuotta sitten – ihmisten koko nimillä ja valokuvilla. Olen
tuossa sitaatissa korvannut nimet nimikirjaimilla, koska nykyisen lainsäädännön
ja journalistisen etiikan mukaan etenkin lasten yksityisyyttä tulee suojella. Vielä
tuolloin lasten nimillä ja kuvilla rakennettiin jutuista entistä
koskettavampia.
Syksyllä 1968 aborttiin vaadittiin Väestöliiton
keskusneuvolan lääkärin ja psykiatrin tutkimukset ja haastattelut. Äiti ei
saanut aborttilupaa, vaikka lehtijutun mukaan sitä oli hänelle nimenomaisesti
ehdottanut neuvolan kätilö, koska äiti oli niin huonossa kunnossa. Jaloissa oli
pahat kivuliaat suonikohjut, sappikivet oli juuri leikattu, minkä jälkeen äiti
sairasti vielä haimatulehduksen. Neuvolassa veritulpan riskiä pidettiin
ilmeisenä.
Väestöliiton lääkärikin, tohtori E.C., piti äidin kuntoa
niin huonona, että hänelle annettiin sterilisaatiolupa synnytyksen jälkeen.
Mutta ensin piti synnyttää tämä lapsi.
* * *
Lehtijuttu löytyy Julkisen sanan neuvoston
arkistomateriaalista, jota säilytetään Kansallisarkistossa. Avun pitkäaiksen toimittajan
ja toimituspäällikön, Ritva-Liisa Relanderin, kirjoittamasta jutusta nimittäin
kanneltiin JSN:oon. Jutussa nimeltä mainittu Väestöliiton lääkäri katsoi hyvää
lehtimiestapaa rikotun, koska häneen ei oltu yhteydessä juttua tehdessä.
Julkisen sanan neuvosto antoi kuitenkin vapauttavan ratkaisun, koska lääkäri
oli saanut julki pitkän vastineen Avussa myöhemmin.
Apu-lehti julkaisi asian ratkaisun, ja ajan tavan mukaisesti
liitti ratkaisun perään toimituksen kommentin. Elettiinhän vielä Julkisen sanan
neuvoston ensimmäistä toimintavuotta, jolloin lehdet kohtuullisen surutta
laativat omia kirjoituksiaan JSN:n ratkaisuista.
Toimituksen kommentissa siteerattiin toimituspäällikkö
Ritva-Liisa Relanderin toisessa yhteydessä julkaistua kirjoitusta: ”Oma näkemykseni hyvästä lehtimiesmoraalista
on tämä: asioita on joskus syytä tarkastella myös niiden ihmisten kannalta,
joilla ei ole takanaan virallisten laitosten arvovaltaa ja propagandakoneistoa”.
Puoli vuosisataa sitten aborttilain uudistamisesta käytiin
kovaa propagandasotaa – puolin ja toisin. Oli selvää, että tämän kaltaisilla
raastavilla tarinoilla tiedotusvälineissä pyrittiin vaikuttamaan lakia
säätäviin poliitikkoihin. Toimittajat valitsivat yhteiskunnallisissa
keskusteluissa usein vahvasti omat puolensa. Viranomaisia ei kohdeltu aina
nätisti, mutta toisaalta yksityisten ihmisten intiimitkin asiat tuotiin julki.
* * *
Aborttioikeudesta ei ole koskaan lakattu puhumasta ja
väittelemästä – ei edes tasa-arvoisessa hyvinvointi-Suomessa. Etenkin
kristillisdemokraatit ovat väen väkisin tunkeneet nykyisen aborttilain
kiristämistä jopa hallitusohjelmaan. Viimeksi vuoden 2011 hallitusneuvotteluissa puolue asetti sen ehdoksi
hallitukseen tulolleen, ja tiukassa paikassa muut puolueet sen sinne
hyväksyivät. Tosin silloinen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok.)
ilmoitti Lääkärilehden haastattelussa, ettei tule viemään asiaa viralliseen
valmisteluun.
Yksittäiset poliitikot ja kansalaiset jaksavat vuodesta toiseen tuoda aloitteita
eduskuntaan – viimeksi terveydenhuollon ammattihenkilökunnan mahdollisuudesta
kieltäytyä tekemästä abortteja. Vaikka ne kerta kerran jälkeen torpataan,
aborttioikeus pysyy julkisen keskustelun agendalla. Juuri tämä on abortinvastustajien tavoite.
Ulkoministeri Timo Soinikin (sin.) toimii linjan mukaisesti. Ei
häntä selvästikään vaivaannuta keskustelu omasta abortinvastaisesta
näkemyksestään, vaan se, että hänen toimintaansa ulkoministerinä arvostellaan.
Mitä kauemmaksi kuljemme niistä hirveistä vuosikymmenistä,
jolloin Suomessakin naisia kuoli ja vammautui laittomissa aborteissa, sitä vankemmilta
saattavat abortinkieltäjien perustelut tuntua. Kun oma tyttöystävä tai puoliso
voi ehkäisyn pettäessä hakea vapaasti jälkiehkäisypillerin apteekista, eivät
pojat ja miehetkään välttämättä ymmärrä aborttioikeuden tärkeyttä.
Juuri siksi olisi ollut ehdottoman tärkeää, että ministerit
Sipilä, Orpo ja Terho etunenässä olisivat ottaneet vakavasti ministerikollega
Soinin propagandateot, eivätkä olisi tehneet luottamuslauseäänestyksestä
hallituskysymystä.