Shampoota ja Trabanteja Berliinissä 1989

Maanantai-aamuna toimituksen aamupalaverissa päätoimittaja ei ole tyytyväinen – ja antaa sen kuulua. Toimitus ei ole osannut arvioida perjantain vastaisena yönä Berliinin muuriin tehtyjen aukkojen merkitystä maailmalle ja Suomelle – tai Salolle. Juttuja on ”piiloteltu” sisäsivuille.

– Tämä on paikattava, Salon Seudun Sanomienkin on oltava siellä, missä tehdään uutta Eurooppaa! Kuka tuntee Berliiniä? päätoimittaja Jarmo Vähäsilta kysyy.

Nostan varovasti käden ylös – kahden kesälomareissun kokemuksella. 

–  Ulla lähtee Berliiniin, välittömästi!

Samana päivänä illansuussa Länsi-Berliinin pääkadulla Ku´dammilla on tungosta. Pahviset Trabantit väistelevät mersuja ja bemareita. Autokauppojen ikkunoihin kyyristelevät nuoret miehet, takatukan kiharat nailontakin kauluksen päällä. Naiset ovat jo sisällä tavarataloissa, kuluttamassa harkiten sataa D-markkaansa, joita Länsi-Saksa jakoi itäsaksalaisille tulijoille pankeistaan.

Sanelen tiistaina ensimmäisen juttuni Berliinistä puhelimitse toimitukseen. Olen haastatellut itäberliiniläistä sairaanhoitajaa, joka vakuuttaa, ettei aio luopua hyvästä työpaikastaan ja mukavasta asunnostaan muuttaakseen länteen. Jotkut ystävät olivat viikonlopun aikana jo ilmoittaneet muuttaneensa länteen välittömästi. 

Loppuviikosta olen takaisin toimituksessa, ja harvinaisesta uutiskeikasta otetaan kaikki irti. 

Pohdiskelen muun muassa, mitä sadalla D-markalla voisi saada: nahkavuoriset velour-saappaat (38 Dmk), 300 ml:n Nivea shampoopullon (2,90 Dmk), Tina Turnerin ”Foreign Affair” –levyn (22,90 Dmk) sekä tasaista lämpöä tuottavan sähkölämmittimen (35,90 Dmk). Rahaa ei tosin enää jäisi junalippuun, mutta matkallahan voisi poiketa vaikka kirjastoon… Siteeraan tässä kohtaa Volksblatt-lehteä, joka kertoi lännen kirjastojen saaneen viikonlopun aikana takaisin 28 vuotta lainassa olleita kirjoja.

Sunnuntaina salonseutulaiset pääsevät lukemaan 27-vuotiaan Ullan pohdintoja, miten lännen vapaa seksiteollisuus koetaan ahdasmielisen idän kasvattien parissa.  Ilotyttöihin harvalla olisi varaa, mutta pornoleffateatterit olivat halpoja. Arvioinkin, että ”pornoteollisuus on käärinyt monet tervetuliaismarkat liiveihinsä”.

Kumman paljon jutuissani puhutaan tavaroista ja ostamisesta! Paras rehellisesti tunnustaa, että vielä 1980-luvun lopulla Länsi-Berliini oli ostosparatiisi meille maaseudun suomalaisillekin. 

Kuvittelen ensimmäisessä jutussa tapaamani hoitajattaren ostoksia: ”Hänellä on vaikkapa shampoo- ja hoitoainepullo sekä jotain voidetta. Pullot ovat kauniita, värikkäitä ja – mikä tärkeintä – isoja, sillä itäsaksalainen ei vieläkään luota johtajiinsa. Raja voidaan jonain päivänä sulkea yhtä yllättäen ja etukäteen ilmoittamatta kuin se avattiinkin.”

        Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla muurin avautumisen 30-vuotispäivänä 9.11.2019

Satuja ja tositarinoita – "Naisten juttuja"

Brittiläisen lempisarjani Downton Abbeyn jatkoksi tehty elokuva oli ihana!  Yläluokan perheestä ja kartanon palveluskunnasta kertovan sarjan juoni on fiktiivinen, eikä siis perustu todellisten ihmisten elämään, kuten historialliset elokuvat usein tekevät.

Lueskelin tietenkin paitsi kavereiden kommentteja, myös elokuvakriitikoiden arvioita. Elokuvaa moitittiin mm. kiiltokuvamaisuudesta, joka sivuutti 1920-luvun luokkaristiriidan, kartanoiden tuhlailevan elämäntavan ja naisen aseman muutoksen. Itse näin siinä paljonkin kritiikkiä, mutta se ei ollut alleviivattua, vaan lähenteli itseironiaa.

Välillä myös kavereiden somekommenttien sävy alkoi tökkiä… Miksi laadukkaasti tehdyn historiallisen elokuvan katsomista piti suorastaan häveten puolustella? Aikuisten naisten? Ärsyyntymisen jälkeen jouduin myöntämään, että vastaavia kommentteja olen itsekin kirjoittanut. Etenkin meidät koulutetut keski-ikäiset naiset on opetettu väheksymään kirjallisuuden ja elokuvan lajia, jota jopa hömpäksi kutsutaan.

No, olipas voimakas ilmaus tuo ”opetettu”.

Silti se on totta. Olemme saaneet nuorena istua seuraamassa loputtomia baarikeskusteluita, joissa jätkät kelaavat toimintaleffojen juonikuvioita uudestaan ja uudestaan. Ikään kuin väkivalta tekisi niistä ”älykkäämpiä”. Tyttöjen leffoille on väheksyen naurettu – myös elokuvien sisällä. Romanttisissa elokuvissa esitetään suurena rakkaudentunnustuksena, kun nuorukainen suostuu katsomaan ihastuksensa kanssa romanttista elokuvaa.

Jo elokuvasanasto luo mielikuvia ja asenteita. Romanttinen komedia on kategoria, jonka alle mahtuvat kaikki ihmissuhdekomediat, mutta myös pohjavireeltään hyvin surullisetkin elokuvat. Toki on vielä erillinen kaatoluokka: nyyhkyleffat.

Toimintaelokuvat ovat nimensä mukaisesti aktiivisia henkilöitä ja aloitteellista toimintaa kuvaavia tuotoksia, joiden tekniikkaan ja erikoistehosteisiin on elokuvahistorian aikana käytetty miljardeja ja miljardeja dollareita. Jos tarina ei itsessään kanna, pitää lisätä räiskintää ja irtoavia päitä.

Kulttuurinen ajatusmalli ihmissuhdetarinoista hömppänä on iskostettu ainakin meihin keski-ikäisiin niin tiukkaan, ettemme tahdo päästä – tai päästää – siitä millään irti.

Kirjallisuudessa tämä hömppänormi on tuntuvasti ankarampi. Etenkin me kaikki Kaari Utrion kirjojen kanssa aikuisiksi kasvaneet naiset tunnistamme tämän väheksynnän. Tänäkin päivänä naisten kirjoittamat historialliset romaanit ja elämäkerrat sijoitetaan viihteeseen, mutta miesten tarinat asemoidaan tietokirjallisuuteen.

Naisen paikka historiankirjoituksessa on ollut tapetissa. Kurkatkaapa 2000–luvun historian oppikirjoihin ja verratkaapa nimeltä mainittujen naisten ja miesten määriä. Meidän keski-ikäisten koulukirjoissa naisia ei ollut nimeksikään. Kaari Utrio, Ursula Pohjolan-Pirhonen, Pirjo Tuominen ja kollegansa tekivät historian naiset näkyviksi edes romaaneissa – mutta miten heitä onkaan kulttuuripiireissä pilkattu. 

Ei siis ihme, että oman sukupolveni naiset verhoilevat viehtymyksensä romanttisiin leffoihin ja kirjoihin itseironiaan ja sarkasmiin. Ryhdytään puhumaan vaikka tunneälyn kasvattamisesta!

                       

                                                                               * * *

Kaari Utrio fb-sivulla 24.9.2019 palattiin 35 vuoden takaisin tunnelmiin:

Kirjoitus on alkuperäisessä muodossaan julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 25.9.2019

Historia havisee, Eurooppa vapisee

Historian lehtien sanotaan havisevan, mutta vanhassa tutussa Euroopassamme historian kaiut ovat olleet tuntuvasti kovaäänisempiä. Melu ja mellakat ovat saaneet Euroopan vapisemaan.

Mielenkiintoisessa kirjassa Vapiseva Eurooppa (Vastapaino, 2019) eri alojen tutkijat kirjoittavat maanosamme ja Euroopan Unionin sekasortoisen tuntuisesta tilanteesta. Moni heistä muistuttaa eri maiden ja kansojen historiasta, jonka tässä lyhytjännitteisessä ajassamme niin helposti unohdamme.

Journalismikin tuntuu olevan mieltynyt enemmän tulevaisuuteen kuin historiaan. 

Esimerkiksi kesäisten Kreikan parlamenttivaalien tuloksen selvittyä uutiset keskittyivät ennustelemaan ja spekuloimaan, miten uusi hallitus ja pääministeri Kyriakos Mitsotakis tulevat selviämään hövelien talouslupaustensa toteuttamisesta. Itse en taida olla kovin hyvin perillä edes siitä, miten Kreikan talous ja kreikkalaiset nyt pärjäävät. 

Vapiseva Eurooppa -kirjan toinen toimittaja, taloustieteilijä Antti Ronkainen ennustaa omassa artikkelissaan, ettei ainakaan Välimeren maille ole näköpiirissä ruusuisia aikoja, vaikkei Euroopan Unionilla olekaan toimivia instrumentteja saada euroalueen taloutta vakaammaksi. Rahaa roiskien siis mennään eteenpäinkin, ja Euroopan keskuspankista on tulossa ”euron renki ja itsenäisyytensä vanki”.

Huhhuh! puistelee lukija päätään Euroopan kuohunnalle. Eurokriisi ei saa luterilaisen vakaita pohjoiseurooppalaisia marssimaan kaduille, mutta maahanmuuttajien tulvahdukset ja äärioikeistolaisten valtaannousu saavat. Hirvittää, mitä tästä kaikesta seuraa, mutta vähintään yhtä kiinnostava on kysymys: Miten tähän on tultu? 

STT:n jutussa kesällä haastateltu tutkija Katalin Miklóssy (SSS 8.7.) arvioi Itä-Euroopan maissa tiettyjen kansanosien jääneen heitteille EU-huumassa. Vahvasti nationalistiset puolueet tarjoavat esimerkiksi Puolassa ja Unkarissa vanhan mallista yhteisöllisyyttä ja sosiaalietuuksia lapsille ja vanhuksille. 

Vastapainon kirjassa Miklóssy kuvailee, miten kansalaisistaan huolehtiva valtio henkilöityy vahvan johtajan ihanteeseen, joka taistelee ulkoa tulevia uhkia ja kriisejä vastaan. Euroopan Unioninhan piti tarjota tämä suoja aina Baltiasta Balkanille saakka, mutta se ryhtyikin puuttumaan uusien jäsenmaiden perinteisiin tapoihin, korruptioon ja löyhään taloudenpitoon. Sitten vielä Saksan liittokansleri Angela Merkel toivotti islaminuskoiset pakolaiset tervetulleiksi – pettymys vain syveni.

Rauhanprojektina alkanut Euroopan Unioni ei ole onnistunut siirtoistuttamaan sosialidemokraattista hyvinvointivaltiota eikä konservatiivista markkinataloutta entisiin sosialistimaihin. Elintasokuilut ovat jatkaneet syvenemistä, mutta järjestelmän kritiikki on jätetty oikeistopopulisteille. Ne ovat osanneet kanavoida tyytymättömyyden, jonka ääni vain kovenee. 

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 13.7.2019

Älykköpopulismi pilaa meidän vaalit

Rakkaan Yleisradiomme julkaisemat kolumnit ihastuttavat ja vihastuttavat, kuten kunnon journalismin tuleekin. Ajattelu ei muutu ja kehity, jollei luutuneita asenteitamme ravistella. Mutta missä kulkee raja kevytmielisen älykköpopulismin ja älykkään herättelyn raja?

Riku Siivosen kolumni (18.3.19) siitä, että ”äänestäminen ei todellakaan kannata” sai minut sekä kimmastumaan että huolestumaan.

Siivosta nimittäin harmittaa isojen puolueiden haluttomuus muuttaa yhteiskuntaa. Hänestä on ”aivan sama, kuka nykypuolueista saa vallan. Suomalainen konsensus ja monipuoluepolitiikka tuottavat vuodesta toiseen hallituksia, joilla ei ole kykyä tai ymmärrystä muuttaa kuin limsaveron kokoisia näpertelyasioita.”

Mitä sitten tarjotaan ratkaisuksi? Siivonen kannustaa äänestämään haihattelijoita ja höpsöttelijöitä, jotka uskaltavat heiluttaa kehikkoa. Vaikka: ”Paljon parempi ratkaisu on tietysti jättää äänestämättä tai ainakin käyttää asian miettimiseen mahdollisimman vähän aikaa.”

Siivonen on Ylen mukaan toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän mies muun muassa Jope Ruonansuun ja Sampo Kaulasen kirjojen takana. Molemmat lienevät melkoisia höpsöttelijöitä. Viime syksynä Siivonen julkaisi Suoraan sanottuna -kirjan yhdessä Liike Nyt -ryhmän perustaneen kansanedustaja Harry Harkimon kanssa. Siivonen on myös editoinut Harkimon kolumneja Iltalehteen ja Savon Sanomiin. Melkoinen poliittisen keskustelun käsikirjoittaja siis.

Kehtaisiko Harkimoa sitten kutsua haihattelijaksi? Ainakaan ilman Harkimoa ei mikään tv-ohjelma näytä enää pärjäävän, oli sitten kyse viihteestä tai politiikasta. Hän on veistellyt, kuinka maan päättäjät mahtuvat yhteen tilataksiin ja siitä, miten on ainoa nuorten tuntema poliitikko.

Höpsöttelijät ja haihattelijat voivat olla vaarattomia missä tahansa muualla, mutta eivät politiikassa, eivätkä varsinkaan vaaleissa. Politiikassa toki vaaditaan aimo annos rohkeutta ja vahvojakin mielipiteitä, mutta politiikka on yhteistyötä ja neuvottelua, ei pelkkää itsekeskeistä sanelua ja uhkailua. Populistien ivaavat vitsit politiikan yhteisistä pelisäännöistä uppoavat vaarallisella tavalla ihmisiin juuri tässä ajassa.

Vaaratonta ei ole myöskään politiikan käsikirjoittajien asemointi toimittajiksi, kun heillä on kirjoituksissaan vahva populismia flirttaileva sävy. Koulutetut, fiksut suomalaiset ostavat nuo hyvinvointivaltiota pilkkaavat ja sopimusyhteiskuntaa halveksivat näkemykset, koska on helppo herjata politiikkaa jähmeäksi ja muuttumattomaksi. Vaalien alla vielä oikein kannustetaan jättäytymään demokratian ulkopuolelle, ei tulevan kehittämään sitä. Surullista – ja pelottavaa.

    Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 20.3.2019

Isä tukehtui luumuihin – ja kunnanisät piileskelevät hoivajättien selän takana

Miksi media päästää kuntajohdon kuin koira veräjästä ja keskittyy jahtaamaan yksityisten hoivajättien toimitusjohtajia?

Tokihan yritysten johtajat puvuissaan ja korkokengissään istuvat näyttävämmin tv-studioihin kuin tuikituntemattomat kuntapomot. Sliipattuihin toimareihin kilpistyy draamallisesti vaivattomammin pääomasijoittajien rahanahneus. Sitä paitsi, come on, kuka edes tietää, mikä on joku kaupunginvaltuusto..?

Silti kysyn, missä ovat selkä seinää vasten ahdistetut kaupunginjohtajat, missä kiemurtelevat kuntapoliitikot? Hehän ovat lopulta kaiken sallineet, kilpailuttaneet pienet palveluyritykset hengiltä ja tiristäneet viimeisetkin desimaalit kuvitteellisista hoitajamitoituksista. Miksi media antaa näiden vastuussa olevien päättäjien lymytä hoivajättien suurten selkien takana?

Jos kuntapäättäjiä mediassa näkyy, he näyttävät yhtyvän syyttäjien kuoroon ja uhriutuvat. Toimittajat sallivat heille uhrin aseman, vaikka virkamiehet ja kuntapoliitikot ovat kaiken tämän alkuun saattaneet!

”Meidänkin yrityksemme tarkoitus on tuottaa voittoa, mutta se käytetään täällä yrityksen sisällä toiminnan kehittämiseen ja uusien ammattilaisten palkkaamiseen. Tämä ei kuitenkaan kiinnosta kaupunkia, ja häviämme kilpailutukset isoille firmoille, jotka tarjoavat palvelua meitä halvemmalla”, kuvaili tällä viikolla kohtaamani yksityisen hoivapalveluyrityksen johtaja. Kyse voi olla vain muutamista euroista vuorokausihinnassa, mutta kaupunki antaa rahojen mieluummin valua ulkomaisten pääomasijoittajien tileille.

”Jossain se näkyy, että niiden palvelu maksaa satasen ja meidän sata kaksikymppiä!” parahti toinen tuttu.

Esperi Caren ja Attendon hoivakodeissa kevyt kulurakenne näkyy vaikkapa siinä, että yöhoitajien pitää myös lattiat tai asukkaat makaavat likaisissa vaipoissa viikonloppuisin ja  pesemättä päiväkaupalla. Ja kaikkihan tietävät hoiva-alan hurjat palkat! Taannoin Salossa Esperi Carelle siirtyneen hoivakodin kaupungilta siirtyvät hoitajat jätettiin palkkaamatta, koska Esperillä ei ollut varaa maksaa niin huimia palkkoja. Hoitajat siirrettiin nätisti kaupungin varahenkilöstöksi.

                                                             * * *

Valvira tutkii parhaillaan useita kuolemantapauksia hoivakodeissa. Yksi tutkinnan alaisista on Salon kaupungin omassa hoivayksikössä sattunut surullinen tapaus, jossa muistisairautta potenut mies tukehtui päiväsalissa tarjolla olleisiin luumuihin. Tytär kuvaili tapahtumia Salon Seudun Sanomien haastattelussa 8. helmikuuta. Fyysisesti hyväkuntoinen 75-vuotias mies pantiin vastoin neurologin ohjeita sänkyyn makuulle, jonne hän taantui muutamassa kuukaudessa. Kun omaisten vaatimuksesta mies nostettiin pyörätuoliin, hän pääsi käsiksi luumuihin, joihin nielemisongelmien vuoksi tukehtui. Kukaan hoitohenkilökunnasta ei nähnyt tapahtumaa.

Alavudella on Attendon omistamassa hoiva- ja asumisyksikkö Pelimannissa kuollut kuusi ihmistä vuodenvaihteen jälkeen. Aluehallintovirasto keskeytti toiminnan, mutta kaupunki päätti ottaa vastuun toiminnasta ja pitää paikan auki.

Tässä yhteydessä on mm. Helsingin Sanomissa (9.2.19) haastateltu Alavuden kaupunginjohtajaa. Syystäkin. Kaupungin hoivapalveluiden siirrosta yksityiselle yritykselle on sentään kulunut vasta reilu kuukausi. Tänä aikana kymmenen hoitajaa on irtisanoutunut. 

Voi vain kuvitella, miten raskasta aikaa sen on täytynyt olla hoiva-alan ammattilaisille – pikkukaupungissa. Miten helposti me muutenkin syyllistämme hoitajia, joiden työtä paikallislehtien tekstaripalstoilla usein kritisoidaan. Miksi hoitajat ovat aina vaan kansliassa kahvilla, miksi lounastavatkin kaikki samaan aikaan, miksi tiuskivat, miksi ovat kovakouraisia…

Hoitajilta itseltään kysytään aivan liian harvoin, miten he jaksavat. Jos he tulevat kertomaan julkisuuteen, heidät vaiennetaan, joko esimiehen toimesta tai viimeistään oikeussalissa. Salon seudullakin on vuosien varrelta useita tapauksia, joissa hoiva-alan esimiehet ovat kieltäneet työntekijöitä kertomasta epäkohdista medialle. Eivätkä nämä esimiehet ole olleet mitään yksityissektorin pomoja, vaan kuntien ja kaupunkien johtajia.

Meillä vallitsee sosiaali- ja terveydenhuollossa vaikenemisen kulttuuri, jossa pelolla johtamisella on vankka asema. 

Hoiva- ja hoitoalan ammattilaisilla on voimakas ammattieetos, jossa kuuluu sietää raskaan työn varjopuolia. On sietämätöntä, että hoivatyön varjopuoliin kuuluu nykyisin myös ihmisten vaientaminen ja työnantajayritysten pankkitilien lihottaminen.

Mietitkö koskaan henkitorvia ja sykemittareita?

Kun journalismi on kiinnostavaa, hyvää ja tärkeää, se saa miettimään paitsi juttujen kohteita, myös elämää yleensä.

Satuin lukemaan Karoliinisessa instituutissa muovisia henkitorvia asentaneesta Paolo Macchiarianista ja oululaisesta Polarin perustajasta Seppo Säynäjäkankaasta kertovat jutut samana päivänä. Oudolla tavalla keksijämiesten tarinat solmiutuivat päässäni yhteen.

Molempia voi eittämättä pitää varsin älykkäinä ja luovina ihmisinä. Päämäärätietoisesti he ovat kulkeneet omaa tietään, raivanneet esteitä ja kuunnelleet omaa sisäistä ääntään.

Suomen Kuvalehdessä (2/2019) toimittaja Veera Jussila pureutuu Karoliinisen instituutin surullisenkuuluisiin tapahtumiin vuosikymmenen alussa. Macchiarini oli hurmannut laitoksen johdon, joka tämän jälkeen sivuutti kirurgista kantautuneet soraäänet toivoen yliopistolle ja sairaalalle kruunuja ja kunniaa. Toukokuussa 2011 "tähtikirurgi" asensi Ruotsissa ensimmäisen synteettisen henkitorven kasvainpotilaalle. Leikkausta seurasi sivusta tutkija-kirurgi Karl-Henrik Grinnemo, joka omien sanojensa mukaan valjastettiin toimenpiteen jälkeen osasyylliseksi tiedevilppiin.

Leikkauksia tehtiin lisää. Myöhemmin Grinnemo tukijoineen yritti paljastaa huijaukset, mutta heitä ei haluttu kuulla. Ei edes silloin, kun leikatut potilaat alkoivat mädäntyä sisältäpäin. Tammikuussa 2016 Ruotsin televisio paljasti toimittaja Bosse Lindquistin jutussa Macchiarinin kyseenalaiset toimet ja niiden kammottavat seuraukset. Tuore Suomen Kuvalehden juttu kertoo puolestaan karusti tiedemaailman mädännäisyydestä: Grinnemosta tuli hyljeksitty, mutta yliopiston johtajat pelastettiin hyviin virkoihin – ja Macchiarini jatkaa tutkimustyötään Etelä-Euroopassa.

Vaan mikä sai italialaisen Macchiarinin ja oululaisen Säynäjäkankaan päätymään samaan tarinaan?

Jaakko Lyytisen kirjoittama juttu Helsingin Sanomissa (13.1.) piirtää Polarin perustajasta rakeisen henkilökuvan, josta erottuu sisimmässään epävarma ihminen. Hän tuhosi alkoholilla lopulta oman elämänsä, mutta pystyi silti kanavoimaan luomisvoimansa hyvään ja kestävään. Päinvastoin kuin Macchiarini, jolle muut ihmiset olivat vain astinpuita omaan gloriaan.

Näin ainakin jutut meille kertovat. Onhan journalismi lopulta vain kerrontaa, joka rakentaa kohteistaan halutunlaisen kuvan.

Kuten tieteellinen tutkimus, journalismi kohdentaa katseensa muutamiin saatavilla oleviin pisteisiin ja piirtää niiden väliin viivat, joista muodostuu kuvio sellaisessa järjestyksessä kuin tekijä on pisteet yhdistänyt. Joku toinen voisi piirtää erilaisen kuvan.

HS:n toimittaja saa katseemme kiinnittymään sotaorvon Säynäjäkankaan periksiantamattomuuteen, innostukseen kehittää fysiologista mittaamista ja näille vastakohtana haluun päihtyä viinasta ja ökyautoista. Juttu huipentuu yhtiökumppanin muisteloon ex-johtajasta, joka humalassa kertasi loputtomasti yhtä golfmailan valitsemisen virhettään.

Tästäkö siis on lopulta kysymys vääryydessä ja kohtuudessa? Vääryys ja pahuus pääsevät toteutumaan ihmisessä, jolta puuttuu useimpia ihmisiä riivaava sietämätön epävarmuus omista kyvyistä ja rajoista. Tai ainakin oikeudentunnoton pystyy tuon äänen tehokkaasti vaientamaan.

Oikeus ja kohtuus pitävät puolestaan valtaa ihmisessä, jonka elämä on enimmäkseen tarpomista loskassa ja kurassa, satunnaisten valonpisaroiden pirskahdellessa – mutta jolle juuri se onkin oikeaa elämää.

Kirjoitus julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehdessä 4/2019. Huom! Mainitut artikkelit lehtien tilaajille.

Lue lisää: 

https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/tapaus-macchiarini-ravisuttaa-ruotsia-15576/

https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/kiinalaisen-kohututkijan-kohtalosta-epaselvyytta/