Satuja ja tositarinoita – "Naisten juttuja"

Brittiläisen lempisarjani Downton Abbeyn jatkoksi tehty elokuva oli ihana!  Yläluokan perheestä ja kartanon palveluskunnasta kertovan sarjan juoni on fiktiivinen, eikä siis perustu todellisten ihmisten elämään, kuten historialliset elokuvat usein tekevät.

Lueskelin tietenkin paitsi kavereiden kommentteja, myös elokuvakriitikoiden arvioita. Elokuvaa moitittiin mm. kiiltokuvamaisuudesta, joka sivuutti 1920-luvun luokkaristiriidan, kartanoiden tuhlailevan elämäntavan ja naisen aseman muutoksen. Itse näin siinä paljonkin kritiikkiä, mutta se ei ollut alleviivattua, vaan lähenteli itseironiaa.

Välillä myös kavereiden somekommenttien sävy alkoi tökkiä… Miksi laadukkaasti tehdyn historiallisen elokuvan katsomista piti suorastaan häveten puolustella? Aikuisten naisten? Ärsyyntymisen jälkeen jouduin myöntämään, että vastaavia kommentteja olen itsekin kirjoittanut. Etenkin meidät koulutetut keski-ikäiset naiset on opetettu väheksymään kirjallisuuden ja elokuvan lajia, jota jopa hömpäksi kutsutaan.

No, olipas voimakas ilmaus tuo ”opetettu”.

Silti se on totta. Olemme saaneet nuorena istua seuraamassa loputtomia baarikeskusteluita, joissa jätkät kelaavat toimintaleffojen juonikuvioita uudestaan ja uudestaan. Ikään kuin väkivalta tekisi niistä ”älykkäämpiä”. Tyttöjen leffoille on väheksyen naurettu – myös elokuvien sisällä. Romanttisissa elokuvissa esitetään suurena rakkaudentunnustuksena, kun nuorukainen suostuu katsomaan ihastuksensa kanssa romanttista elokuvaa.

Jo elokuvasanasto luo mielikuvia ja asenteita. Romanttinen komedia on kategoria, jonka alle mahtuvat kaikki ihmissuhdekomediat, mutta myös pohjavireeltään hyvin surullisetkin elokuvat. Toki on vielä erillinen kaatoluokka: nyyhkyleffat.

Toimintaelokuvat ovat nimensä mukaisesti aktiivisia henkilöitä ja aloitteellista toimintaa kuvaavia tuotoksia, joiden tekniikkaan ja erikoistehosteisiin on elokuvahistorian aikana käytetty miljardeja ja miljardeja dollareita. Jos tarina ei itsessään kanna, pitää lisätä räiskintää ja irtoavia päitä.

Kulttuurinen ajatusmalli ihmissuhdetarinoista hömppänä on iskostettu ainakin meihin keski-ikäisiin niin tiukkaan, ettemme tahdo päästä – tai päästää – siitä millään irti.

Kirjallisuudessa tämä hömppänormi on tuntuvasti ankarampi. Etenkin me kaikki Kaari Utrion kirjojen kanssa aikuisiksi kasvaneet naiset tunnistamme tämän väheksynnän. Tänäkin päivänä naisten kirjoittamat historialliset romaanit ja elämäkerrat sijoitetaan viihteeseen, mutta miesten tarinat asemoidaan tietokirjallisuuteen.

Naisen paikka historiankirjoituksessa on ollut tapetissa. Kurkatkaapa 2000–luvun historian oppikirjoihin ja verratkaapa nimeltä mainittujen naisten ja miesten määriä. Meidän keski-ikäisten koulukirjoissa naisia ei ollut nimeksikään. Kaari Utrio, Ursula Pohjolan-Pirhonen, Pirjo Tuominen ja kollegansa tekivät historian naiset näkyviksi edes romaaneissa – mutta miten heitä onkaan kulttuuripiireissä pilkattu. 

Ei siis ihme, että oman sukupolveni naiset verhoilevat viehtymyksensä romanttisiin leffoihin ja kirjoihin itseironiaan ja sarkasmiin. Ryhdytään puhumaan vaikka tunneälyn kasvattamisesta!

                       

                                                                               * * *

Kaari Utrio fb-sivulla 24.9.2019 palattiin 35 vuoden takaisin tunnelmiin:

Kirjoitus on alkuperäisessä muodossaan julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 25.9.2019

Historia havisee, Eurooppa vapisee

Historian lehtien sanotaan havisevan, mutta vanhassa tutussa Euroopassamme historian kaiut ovat olleet tuntuvasti kovaäänisempiä. Melu ja mellakat ovat saaneet Euroopan vapisemaan.

Mielenkiintoisessa kirjassa Vapiseva Eurooppa (Vastapaino, 2019) eri alojen tutkijat kirjoittavat maanosamme ja Euroopan Unionin sekasortoisen tuntuisesta tilanteesta. Moni heistä muistuttaa eri maiden ja kansojen historiasta, jonka tässä lyhytjännitteisessä ajassamme niin helposti unohdamme.

Journalismikin tuntuu olevan mieltynyt enemmän tulevaisuuteen kuin historiaan. 

Esimerkiksi kesäisten Kreikan parlamenttivaalien tuloksen selvittyä uutiset keskittyivät ennustelemaan ja spekuloimaan, miten uusi hallitus ja pääministeri Kyriakos Mitsotakis tulevat selviämään hövelien talouslupaustensa toteuttamisesta. Itse en taida olla kovin hyvin perillä edes siitä, miten Kreikan talous ja kreikkalaiset nyt pärjäävät. 

Vapiseva Eurooppa -kirjan toinen toimittaja, taloustieteilijä Antti Ronkainen ennustaa omassa artikkelissaan, ettei ainakaan Välimeren maille ole näköpiirissä ruusuisia aikoja, vaikkei Euroopan Unionilla olekaan toimivia instrumentteja saada euroalueen taloutta vakaammaksi. Rahaa roiskien siis mennään eteenpäinkin, ja Euroopan keskuspankista on tulossa ”euron renki ja itsenäisyytensä vanki”.

Huhhuh! puistelee lukija päätään Euroopan kuohunnalle. Eurokriisi ei saa luterilaisen vakaita pohjoiseurooppalaisia marssimaan kaduille, mutta maahanmuuttajien tulvahdukset ja äärioikeistolaisten valtaannousu saavat. Hirvittää, mitä tästä kaikesta seuraa, mutta vähintään yhtä kiinnostava on kysymys: Miten tähän on tultu? 

STT:n jutussa kesällä haastateltu tutkija Katalin Miklóssy (SSS 8.7.) arvioi Itä-Euroopan maissa tiettyjen kansanosien jääneen heitteille EU-huumassa. Vahvasti nationalistiset puolueet tarjoavat esimerkiksi Puolassa ja Unkarissa vanhan mallista yhteisöllisyyttä ja sosiaalietuuksia lapsille ja vanhuksille. 

Vastapainon kirjassa Miklóssy kuvailee, miten kansalaisistaan huolehtiva valtio henkilöityy vahvan johtajan ihanteeseen, joka taistelee ulkoa tulevia uhkia ja kriisejä vastaan. Euroopan Unioninhan piti tarjota tämä suoja aina Baltiasta Balkanille saakka, mutta se ryhtyikin puuttumaan uusien jäsenmaiden perinteisiin tapoihin, korruptioon ja löyhään taloudenpitoon. Sitten vielä Saksan liittokansleri Angela Merkel toivotti islaminuskoiset pakolaiset tervetulleiksi – pettymys vain syveni.

Rauhanprojektina alkanut Euroopan Unioni ei ole onnistunut siirtoistuttamaan sosialidemokraattista hyvinvointivaltiota eikä konservatiivista markkinataloutta entisiin sosialistimaihin. Elintasokuilut ovat jatkaneet syvenemistä, mutta järjestelmän kritiikki on jätetty oikeistopopulisteille. Ne ovat osanneet kanavoida tyytymättömyyden, jonka ääni vain kovenee. 

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 13.7.2019