Brittiläisen lempisarjani Downton Abbeyn jatkoksi tehty elokuva oli ihana! Yläluokan perheestä ja kartanon palveluskunnasta kertovan sarjan juoni on fiktiivinen, eikä siis perustu todellisten ihmisten elämään, kuten historialliset elokuvat usein tekevät.
Lueskelin tietenkin paitsi kavereiden kommentteja, myös elokuvakriitikoiden arvioita. Elokuvaa moitittiin mm. kiiltokuvamaisuudesta, joka sivuutti 1920-luvun luokkaristiriidan, kartanoiden tuhlailevan elämäntavan ja naisen aseman muutoksen. Itse näin siinä paljonkin kritiikkiä, mutta se ei ollut alleviivattua, vaan lähenteli itseironiaa.
Välillä myös kavereiden somekommenttien sävy alkoi tökkiä… Miksi laadukkaasti tehdyn historiallisen elokuvan katsomista piti suorastaan häveten puolustella? Aikuisten naisten? Ärsyyntymisen jälkeen jouduin myöntämään, että vastaavia kommentteja olen itsekin kirjoittanut. Etenkin meidät koulutetut keski-ikäiset naiset on opetettu väheksymään kirjallisuuden ja elokuvan lajia, jota jopa hömpäksi kutsutaan.
No, olipas voimakas ilmaus tuo ”opetettu”.
Silti se on totta. Olemme saaneet nuorena istua seuraamassa loputtomia baarikeskusteluita, joissa jätkät kelaavat toimintaleffojen juonikuvioita uudestaan ja uudestaan. Ikään kuin väkivalta tekisi niistä ”älykkäämpiä”. Tyttöjen leffoille on väheksyen naurettu – myös elokuvien sisällä. Romanttisissa elokuvissa esitetään suurena rakkaudentunnustuksena, kun nuorukainen suostuu katsomaan ihastuksensa kanssa romanttista elokuvaa.
Jo elokuvasanasto luo mielikuvia ja asenteita. Romanttinen komedia on kategoria, jonka alle mahtuvat kaikki ihmissuhdekomediat, mutta myös pohjavireeltään hyvin surullisetkin elokuvat. Toki on vielä erillinen kaatoluokka: nyyhkyleffat.
Toimintaelokuvat ovat nimensä mukaisesti aktiivisia henkilöitä ja aloitteellista toimintaa kuvaavia tuotoksia, joiden tekniikkaan ja erikoistehosteisiin on elokuvahistorian aikana käytetty miljardeja ja miljardeja dollareita. Jos tarina ei itsessään kanna, pitää lisätä räiskintää ja irtoavia päitä.
Kulttuurinen ajatusmalli ihmissuhdetarinoista hömppänä on iskostettu ainakin meihin keski-ikäisiin niin tiukkaan, ettemme tahdo päästä – tai päästää – siitä millään irti.
Kirjallisuudessa tämä hömppänormi on tuntuvasti ankarampi. Etenkin me kaikki Kaari Utrion kirjojen kanssa aikuisiksi kasvaneet naiset tunnistamme tämän väheksynnän. Tänäkin päivänä naisten kirjoittamat historialliset romaanit ja elämäkerrat sijoitetaan viihteeseen, mutta miesten tarinat asemoidaan tietokirjallisuuteen.
Naisen paikka historiankirjoituksessa on ollut tapetissa. Kurkatkaapa 2000–luvun historian oppikirjoihin ja verratkaapa nimeltä mainittujen naisten ja miesten määriä. Meidän keski-ikäisten koulukirjoissa naisia ei ollut nimeksikään. Kaari Utrio, Ursula Pohjolan-Pirhonen, Pirjo Tuominen ja kollegansa tekivät historian naiset näkyviksi edes romaaneissa – mutta miten heitä onkaan kulttuuripiireissä pilkattu.
Ei siis ihme, että oman sukupolveni naiset verhoilevat viehtymyksensä romanttisiin leffoihin ja kirjoihin itseironiaan ja sarkasmiin. Ryhdytään puhumaan vaikka tunneälyn kasvattamisesta!
* * *
Kaari Utrio fb-sivulla 24.9.2019 palattiin 35 vuoden takaisin tunnelmiin:
Kirjoitus on alkuperäisessä muodossaan julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 25.9.2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti