Onko väkivallassa mitään uutta?

”Hyvinkään surmista on vangittu 18-vuotias mies”, kertoivat uutiset. Kuinka moni meistä äideistä ajattelikaan televisiota katsoessaan, että surmista taidettiin vangita 18-vuotias poika. Vielä kovin vähän aikuista oli siinä kapeaharteisessa pojassa, joka hukkui mustaan huppariinsa oikeussalissa.

Surmissa ei sinänsä ole mitään säälittävää. Pahuus on vain pahuutta.

Jokainen lehti totesi pääkirjoituksessaan, että pahan edessä sanat loppuivat. Eivät ole loppuneet; selityksistä suorastaan kilpaillaan mediassa.

Hyvinkään pojalla ei lehtitietojen mukaan ollut vakituista parisuhdetta. Olisiko pitänyt olla? Kuinka monella ikätoverilla on?

Hänellä oli kavereita ja hän pelasi kuulapyssyillä taistelupeliä. Poika oli siis tavallinen. Mikä silti niksahti hänen päässään?

Media on todennut, ettei hänellä ollut julistusta eikä hän ollut ääri-ihminen. Ei siis hullu tai psykopaatti kuten Norjan Breivik. Tämä on pelottavinta; voiko näin ollen kuka tahansa lapsistamme niksahtaa?

Media kertoo paitsi tapahtuneesta, myös luo määrittelyjä ja tarjoaa ajatusrakennelmia. Hyvinkään jälkeen olemme alkaneet pohtia, että Suomessa ”elää väkivallan kulttuuri”. Nuorten miesten syrjäytyminen huolestuttaa Mäntyniemessä saakka. Puhutaan myös puhumattomuudesta.

                                                                         * * *

Onko poikien ja nuorten miesten väkivaltaisessa käyttäytymisessä lopulta mitään uutta?

Suomalainen historiankirjoitus on tulvillaan kertomuksia 1800-luvulta Oulujärven talollisia ahdistelleista Kiveksen rosvoista, eteläisemmistä Nurmijärven rosvoista, Pohjanmaan puukkojunkkareista puhumattakaan. Näitä miehiä voisi pitää oman aikansa yhteiskunnallisen syrjäytymiskehityksen tuotteina.

Puukkojunkkareiden taustoja tutkineen Lauri Kallion mukaan kyse oli liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin synnyttämästä vastareaktiosta. Mitä ankarammaksi pitäjän kurinpito kehittyi, sitä pahemmaksi henkirikollisuus kävi.

Väkivallan aalto taittui vuosisadan lopulla yhteiskunnan muutoksiin. Siirtolaisuus purki talottomiksi jääneiden nuorten miesten paineita, kun Amerikka kutsui. Nuorisoseurat loivat luontevia tapaamispaikkoja nuorisolle. Raittiusliike ja herännäisyys tarttuivat juopotteluun toista kautta kuin jatkuvat käräjät ja vankeustuomiot.

Ylettömästä sosiaalisesta kontrollista voidaan tuskin puhua tänä päivänä, mutta nuoria aikuisia kontrolloidaan muulla tavoin. Heidät laitetaan kilpailemaan kaikesta.

Kohtuuttomat vaatimukset ja koventuneet arvot ovat syvässä ristiriidassa nuorten todellisuuden kanssa. Elinkeinoelämä vaatii koulutuksen nopeuttamista, vaikka hallitus samaan aikaan leikkaa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen määrärahoja. Ammattiin pitäisi valmistua yhä nopeammin, vaikka työtä ei riitä nykyisellekään työvoimalle. Syrjäytymisestä hymistellään, mutta tukirahat näyttävät siirtyvän vain taskusta toiseen – jopa rikollisella tavalla.

Jos et menesty, et ole mitään, huutaa koko maailma vasten nuorten kasvoja.

Mistä löytyisi musta huppari, johon piiloutuisimme me, jotka jätimme nuoremme yksin?

(Julkaistu SSS:ssa 30.5.2012)