Perheen kolli on viime päivät kieltäytynyt syömästä
normaalia ruokaa. Vain herkut kelpaavat: kalkkunaleike, lenkkimakkara ja
kermainen keitto.
Tilanne ei ole vielä epätoivoinen, mutta kissan
palvelusväki, me ihmiset, mietimme jo kuumeisesti selityksiä. Kun herkut
maistuvat, kyse lienee henkisestä ongelmasta – eikä vakavasta sairaudesta, mitä
huolestunut isäntäväki ensimmäiseksi aina epäilee. Viirumme on joko kyllästynyt
kahdeksan viime vuotta syömäänsä pussiruokaan tai sillä on syvä
eksistentiaalinen kriisi.
Viiru lähentelee 11:ttä ikävuottaan. Se on siis miehen
keski-iässä. Arvioisin, että jossain Matti Apusen ja Erkki Tuomiojan välissä.
Kun lukee EVA:n johtajan Matti Apusen kolumneja Helsingin
Sanomista ja tutustuu lehtiartikkelien kautta ulkoministeri Erkki Tuomiojan
uuteen kirjaan, ymmärtänee jotain keski-ikäisten mieseläjien turhaumista. Jos
kaikki on jo saavutettu, mistä kannattaa enää taistella? Jäljelle jää
käniseminen.
Matti Apunen on oikeistoliberaali, joka hallitsee
sanansäilän käytön yhtä taitavasti kuin sosiaalidemokraatti Tuomioja. Molempien maailma on siis kallellaan, mutta
eri suuntiin. Siinä missä jotkut miehet korkkaavat shampanjapullon ja pitävät
lasinsa aina puolitäysinä, näiden kahden herran olutuoppi on lähes juotu – ja
puolet on ilotonta vaahtoa.
Apunen oli aikaisemmin Aamulehden päätoimittaja, mutta
siirtyi vallan kulisseihin EVA:aan vuonna 2010. Taitava kirjoittaja sai
kuitenkin kolumnipaikan Helsingin Sanomista, jonka kakkossivulla voi valittaa
maailman olevan menossa ihan hunningolle. Vakioaihe on, miten kestävyysvajeesta
huolimatta julkinen sektori vaan paisuu – eli sairaanhoitajia ei joukoittain
irtisanotakaan vanhainkodeista. Syvä pettymys suomalaisiin näkyy Apusen
kolumneissa myös silloin, kun ilmestyy tutkimus, jonka mukaan suomalaiset vielä
jaksavat uskoa hyvinvointivaltioon, yhteiseen taakan kantoon ja verojen maksun
tärkeyteen.
Apusesta näyttää tuntuvan pahalta, ettei kansa ymmärrä,
ettei sillä ole varaa enää Suomessa elämiseen.
Meidänkin kotiimme hankittiin uusi sohva, vaikkei ollut ihan
pakko. Emmekä kysyneet Viirun mielipidettä! Uusi sohva tuoksuu kissastamme vieraalta
– siis pahalta. Vanhalla sohvalla oma paikka oli selkeästi merkitty
karvatupoin, ja Viirun kehonkieli kyllä kertoi avoimesti, jos siihen paikkaan
oli heitetty viltti tai tyyny. Vanha sohva väistyi uuden tieltä – vaikka
pysyvyys on keski-ikäisen miehen mielenrauhan elinehto.
Maailma muuttuu ympärillämme vauhdilla ja tavalla, jota moderneimmankin
yksilön on vaikea hallita. Vaikka Erkki Tuomiojakin osaa twiitata (tai ainakin
avustaja osaa), niin tuottaako se tyydytystä? Alex on kuitenkin ehtinyt
twiitata nopeammin, laajemmalle ja jotenkin jännemmin. Ainut asia, missä
Tuomioja vielä voittaa Alexander Stubbin, on aika. Siis aika taaksepäin. Sitä
on Tuomiojalla monin verroin Alexia enemmän.
Tuomioja on juuri julkaissut kirjan, jonka nimestä
aikavoitto käy hyvin ilmi: ”Siinä syntyy
vielä rumihia. Poliittiset päiväkirjat 1991–1994”. Sen on toimittanut
Veli-Pekka Leppänen. Ajanjakso oli poliittisesti ja taloudellisesti vaikea –
siis kiinnostava. Lehtijuttujen perusteella Tuomioja on kirjoittanut armottomuudella
pulavuosien tuottamasta apeudesta, jolloin hänen arvoaan ei ymmärretty.
Katkeraa ja purevaa, sen tyylilajin Tuomioja osaa.
Muille ihmisille saakin tulla paha mieli.
Kaikki kissanomistajat tunnistavat tuon tuomiojamaisen
katseen ruokakupin viereltä. Viesti on selkeä: ”Tämä molekyylikasauma, jota
kehtaat kissanruoksi nimittää, tuottaa minulle väistämättä affektiivisen
reaktion, jossa yhdistyvät alempaa rotua kohtaan tuntemani väheksyntä ja se
pettymys, jonka minulle ylempänä yksilönä kaikessa vähäpätöisyydessäsikin
pystyt oudolla tavalla tuottamaan”.
Grrrnau!
Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 5.10.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti