Näin kysyi vajaat kaksikymmentä vuotta sitten
ekaluokkalaisemme opettaja koulun ensimmäisessä vanhempainillassa.
Ala-asteenopettajan kysymys nauratti meitä, mutta kouluvuosien myötä tajusimme
kokeneen opettajan viisauden. Lapsen näkövinkkelistä kerrotut koulun tapahtumat
nostattivat ajoittain tunteita kotona, jossa oma lapsi on tietenkin huomion
keskipiste.
Poikaporukoissa sattui ja tapahtui, eivätkä myöhempien
vuosien opettajien kasvatus- ja opetusmenetelmätkään nauttineet aina vanhempien
varauksetonta hyväksyntää. Me 90-luvun vanhemmat koimme olevamme moderneja ja
koulutettuja ihmisiä, joilla on jo oikeus vaatia myös koululta omien
näkemystemme kuulemista ja huomioon ottamista.
Luojan kiitos meillä ei ollut Wilmaa eikä opettajan
henkilökohtaista kännykkänumeroa tai sähköpostiosoitetta!
Posket punastellen saisimme yhä kirkonkylän raitilla kohdata
opettajia, joiden kanssa olisimme voineet joutua nokkapokkaan mieltä
kuohuttavista kertomuksista, joita kotona aikoinaan kuulimme. Nimittäin
koululaisen ja hänen kaveriensa kasvaessa osa tarinoista on muuttanut aika
lailla muotoaan. Aika paitsi kultaa muistoja, myös oikaisee ja suhteuttaa
niitä.
*
* *
Tunnen kasvavaa sympatiaa sekä nykyopettajia että
nykyvanhempia kohtaan, jotka ottavat kasvatustehtävänsä hirveän vakavasti.
Viestit kodin ja koulun välillä sinkoilevat taajaan – ja ajoittain
tulikivenkatkuisina. Monessa perheessä lapsista on tullut vanhempien projekti, ja
vaatimukset lapsen arkea kohtaan vaikuttavat ajoittain kohtuuttomilta.
Me peruskoulusukupolvi ajattelimme, että päiväkodin ja
koulun tehtävä on paitsi tarjota lapsillemme kasvatusta, myös mahdollisuus
sosiaalistumiseen. Ryhmissä opitaan sovittelemaan, sopeutumaan ja hyväksymään
erilaisuutta. Aina ei mennä MUN MIELEN mukaan, vaan hyväksytään yhteinen
konsensus, johon sisältyy pettymyksiä ja oman ylpeyden nielemistä.
Nyt tämä näyttää kääntyneen päälaelleen: "Meidän perhe
on tunnukseton, emme hyväksy kirkkoa joulujuhlan pitopaikaksi." "Me
edellytämme lapsemme saavan voita päiväkodissa, koska emme hyväksy virallisia
ravitsemussuosituksia." "Lauri Tähkän musiikista emme pidä, lapsemme
ei osallistu juhlaan, jossa hän esiintyy." "Kasvatusideologiamme on
sukupuolineutraali, emme salli lastamme kutsuttavan tytöksi."
Eivätkö nykyvanhemmat uuvu tällaiseen jatkuvaan hallintaan ja
vastuuseen? Eikö ole raskasta reagoida jokaiseen rasahdukseen, joka
päiväkodista ja koulusta raportoidaan?
Jokainen vanhempi tahtoo lapselleen hyvää. Monet jaksavat
ponnistella lapsen hyväksi ja olla aktiivisia ja lastaan puolustavia vanhempia.
On tilanteita, joissa ponnistelua todella tarvitaan.
Mutta silloin, kun arki sujuu tavanomaisesti, voisi
hellittää. Tavanomainen arki on sitä, että pojat nahistelevat, tytöt
nahistelevat, kouluruoka on "syvältä", opettaja on
"epäreilu", kokeet ovat "teurastusta" ja
"kaikilla" on uusin i-phone.
Irti päästämistä on hyvä alkaa opetella mahdollisimman
varhain, vähitellen päiväkoti- ja ala-asteiässä, ja viimeistään ylä-asteella ja
teini-iässä. Kun vanhempi luottaa lapseensa ja tämän lähipiirin aikuisiin,
lapsi oppii luottamaan itseensä.
Sillä, niin uskomatonta kuin se onkin, niistä pienistä
tyypeistä kasvaa ajan mittaan ihan fiksuja isoja tyyppejä. Ne valitsevat omat
"projektinsa" jossain vaiheessa ihan itse, kylmänrauhallisesti ja
meistä vanhemmista suuremmin piittaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti