Vanhemmat, hellittäkää vähän!

"Ja sitten vanhemmat: sovitaanko niin, että te ette usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo koulussa tapahtuneen,  enkä minä puolestani usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo kotona tapahtuneen?"

Näin kysyi vajaat kaksikymmentä vuotta sitten ekaluokkalaisemme opettaja koulun ensimmäisessä vanhempainillassa. Ala-asteenopettajan kysymys nauratti meitä, mutta kouluvuosien myötä tajusimme kokeneen opettajan viisauden. Lapsen näkövinkkelistä kerrotut koulun tapahtumat nostattivat ajoittain tunteita kotona, jossa oma lapsi on tietenkin huomion keskipiste.

Poikaporukoissa sattui ja tapahtui, eivätkä myöhempien vuosien opettajien kasvatus- ja opetusmenetelmätkään nauttineet aina vanhempien varauksetonta hyväksyntää. Me 90-luvun vanhemmat koimme olevamme moderneja ja koulutettuja ihmisiä, joilla on jo oikeus vaatia myös koululta omien näkemystemme kuulemista ja huomioon ottamista.

Luojan kiitos meillä ei ollut Wilmaa eikä opettajan henkilökohtaista kännykkänumeroa tai sähköpostiosoitetta!

Posket punastellen saisimme yhä kirkonkylän raitilla kohdata opettajia, joiden kanssa olisimme voineet joutua nokkapokkaan mieltä kuohuttavista kertomuksista, joita kotona aikoinaan kuulimme. Nimittäin koululaisen ja hänen kaveriensa kasvaessa osa tarinoista on muuttanut aika lailla muotoaan. Aika paitsi kultaa muistoja, myös oikaisee ja suhteuttaa niitä.

                                                                       * * *

Tunnen kasvavaa sympatiaa sekä nykyopettajia että nykyvanhempia kohtaan, jotka ottavat kasvatustehtävänsä hirveän vakavasti. Viestit kodin ja koulun välillä sinkoilevat taajaan – ja ajoittain tulikivenkatkuisina. Monessa perheessä lapsista on tullut vanhempien projekti, ja vaatimukset lapsen arkea kohtaan vaikuttavat ajoittain kohtuuttomilta.

Me peruskoulusukupolvi ajattelimme, että päiväkodin ja koulun tehtävä on paitsi tarjota lapsillemme kasvatusta, myös mahdollisuus sosiaalistumiseen. Ryhmissä opitaan sovittelemaan, sopeutumaan ja hyväksymään erilaisuutta. Aina ei mennä MUN MIELEN mukaan, vaan hyväksytään yhteinen konsensus, johon sisältyy pettymyksiä ja oman ylpeyden nielemistä.

Nyt tämä näyttää kääntyneen päälaelleen: "Meidän perhe on tunnukseton, emme hyväksy kirkkoa joulujuhlan pitopaikaksi." "Me edellytämme lapsemme saavan voita päiväkodissa, koska emme hyväksy virallisia ravitsemussuosituksia." "Lauri Tähkän musiikista emme pidä, lapsemme ei osallistu juhlaan, jossa hän esiintyy." "Kasvatusideologiamme on sukupuolineutraali, emme salli lastamme kutsuttavan tytöksi."

Eivätkö nykyvanhemmat uuvu tällaiseen jatkuvaan hallintaan ja vastuuseen? Eikö ole raskasta reagoida jokaiseen rasahdukseen, joka päiväkodista ja koulusta raportoidaan?

Jokainen vanhempi tahtoo lapselleen hyvää. Monet jaksavat ponnistella lapsen hyväksi ja olla aktiivisia ja lastaan puolustavia vanhempia. On tilanteita, joissa ponnistelua todella tarvitaan.

Mutta silloin, kun arki sujuu tavanomaisesti, voisi hellittää. Tavanomainen arki on sitä, että pojat nahistelevat, tytöt nahistelevat, kouluruoka on "syvältä", opettaja on "epäreilu", kokeet ovat "teurastusta" ja "kaikilla" on uusin i-phone.

Irti päästämistä on hyvä alkaa opetella mahdollisimman varhain, vähitellen päiväkoti- ja ala-asteiässä, ja viimeistään ylä-asteella ja teini-iässä. Kun vanhempi luottaa lapseensa ja tämän lähipiirin aikuisiin, lapsi oppii luottamaan itseensä.

Sillä, niin uskomatonta kuin se onkin, niistä pienistä tyypeistä kasvaa ajan mittaan ihan fiksuja isoja tyyppejä. Ne valitsevat omat "projektinsa" jossain vaiheessa ihan itse, kylmänrauhallisesti ja meistä vanhemmista suuremmin piittaamatta.

       Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla  29.12.15.