”Hyvinkään surmista on vangittu 18-vuotias mies”, kertoivat
uutiset. Kuinka moni meistä äideistä ajattelikaan televisiota katsoessaan, että
surmista taidettiin vangita 18-vuotias poika. Vielä kovin vähän aikuista oli
siinä kapeaharteisessa pojassa, joka hukkui mustaan huppariinsa oikeussalissa.
Surmissa ei sinänsä ole mitään säälittävää. Pahuus on vain
pahuutta.
Jokainen lehti totesi pääkirjoituksessaan, että pahan edessä
sanat loppuivat. Eivät ole loppuneet; selityksistä suorastaan kilpaillaan
mediassa.
Hyvinkään pojalla ei lehtitietojen mukaan ollut vakituista
parisuhdetta. Olisiko pitänyt olla? Kuinka monella ikätoverilla on?
Hänellä oli kavereita ja hän pelasi kuulapyssyillä
taistelupeliä. Poika oli siis tavallinen. Mikä silti niksahti hänen päässään?
Media on todennut, ettei hänellä ollut julistusta eikä hän
ollut ääri-ihminen. Ei siis hullu tai psykopaatti kuten Norjan Breivik. Tämä on
pelottavinta; voiko näin ollen kuka tahansa lapsistamme niksahtaa?
Media kertoo paitsi tapahtuneesta, myös luo määrittelyjä ja
tarjoaa ajatusrakennelmia. Hyvinkään jälkeen olemme alkaneet pohtia, että
Suomessa ”elää väkivallan kulttuuri”. Nuorten miesten syrjäytyminen
huolestuttaa Mäntyniemessä saakka. Puhutaan myös puhumattomuudesta.
* * *
Onko poikien ja nuorten miesten väkivaltaisessa
käyttäytymisessä lopulta mitään uutta?
Suomalainen historiankirjoitus on tulvillaan kertomuksia 1800-luvulta
Oulujärven talollisia ahdistelleista Kiveksen rosvoista, eteläisemmistä
Nurmijärven rosvoista, Pohjanmaan puukkojunkkareista puhumattakaan. Näitä
miehiä voisi pitää oman aikansa yhteiskunnallisen syrjäytymiskehityksen tuotteina.
Puukkojunkkareiden taustoja tutkineen Lauri Kallion mukaan
kyse oli liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin synnyttämästä
vastareaktiosta. Mitä ankarammaksi pitäjän kurinpito kehittyi, sitä pahemmaksi
henkirikollisuus kävi.
Väkivallan aalto taittui vuosisadan lopulla yhteiskunnan
muutoksiin. Siirtolaisuus purki talottomiksi jääneiden nuorten miesten
paineita, kun Amerikka kutsui. Nuorisoseurat loivat luontevia tapaamispaikkoja
nuorisolle. Raittiusliike ja herännäisyys tarttuivat juopotteluun toista kautta
kuin jatkuvat käräjät ja vankeustuomiot.
Ylettömästä sosiaalisesta kontrollista voidaan tuskin puhua
tänä päivänä, mutta nuoria aikuisia kontrolloidaan muulla tavoin. Heidät
laitetaan kilpailemaan kaikesta.
Kohtuuttomat vaatimukset ja koventuneet arvot ovat syvässä
ristiriidassa nuorten todellisuuden kanssa. Elinkeinoelämä vaatii koulutuksen
nopeuttamista, vaikka hallitus samaan aikaan leikkaa ammattikorkeakoulujen ja
yliopistojen määrärahoja. Ammattiin pitäisi valmistua yhä nopeammin, vaikka
työtä ei riitä nykyisellekään työvoimalle. Syrjäytymisestä hymistellään, mutta
tukirahat näyttävät siirtyvän vain taskusta toiseen – jopa rikollisella
tavalla.
Jos et menesty, et ole mitään, huutaa koko maailma vasten
nuorten kasvoja.
Mistä löytyisi musta huppari, johon piiloutuisimme me, jotka
jätimme nuoremme yksin?
(Julkaistu SSS:ssa 30.5.2012)