Sehän alkoi pienestä flirtistä – kuten rakkaustarinat usein. Kuultiin huhuja muukalaisesta, joka tulee ja kaataa. Pian se suorastaan vyöryi päällemme – Kurittaja Kiinasta, Tirolin Tukehduttaja, Embolia Espanjasta.
Sääntö-Suomi rakastui koronaan tavalla, jota harva olisi osannut ennustaa.
Kun kotimaastamme puhutaan ”sääntö-Suomena”, sävy on pilkallinen.
Vuonna 2015 Juha Sipilän hallitus julisti karsivansa rajoituksia ja sääntöjä omissa norminpurkutalkoissaan. Pari vuotta myöhemmin hallitus ilmoitti poistaneensa kaikkiaan 303 normia. Kuulostaa paljolta, mutta muistammeko muita kuin parkkikiekon muodon vapauttamisen? Niin, ja tietenkin taksilupien vapauttamisen!
Kevät 2020 palautti sääntö-Suomen taas kunniaan. Koronaviruspandemian leviämisen estäminen merkitsi poikkeuslupalainsäädäntöä. Koulut ja päiväkodit suljettiin, hoivakodit ja sairaalaosastot eristettiin, harrastustoiminta kiellettiin ja kulttuuri– ja urheilutapahtumien järjestäminen estettiin. Ravintoloihin ja kahviloihin ei saanut jäädä syömään eikä kirjastoista lainata kirjoja.
Ilta toisensa jälkeen ja aamu aamun perään löysimme itsemme kuuntelemassa ministereitä, virkamiehiä ja tutkijoita, noita rakkauden apostoleja. He selittivät meille, miten kahden metrin turvaväli on parempi kuin metrin. He saivat meidät ymmärtämään, että ikäihmisten on terveellisempää pysyä karanteenissa kuin tavata lapsiaan, lapsenlapsiaan ja ystäviään.
Mitä kovempia sääntöjä meille annettiin, sitä lujemmaksi rakkautemme niihin vahvistui. Aloimme vahtia toisiamme. Komensimme kaupassa vieraita ihmisiä pysymään kauempana. Paikallisessa Prismassa yskivää naista heitettiin juustolla. Nuoremmat huutelivat puistossa istuville mammoille turvaväleistä. Lääkärit ja tutkijat ryhtyivät somessa keskenään tukkanuottasille kasvomaskien etujen tieteellisen näytön asteesta.
Vanhat ja sairaat joutuivat kuolemaan vieraiden ihmisten keskellä tai ihan yksin, sillä omaiset eivät saaneet turvallisuussyistä käydä heitä katsomassa – kuin korkeintaan hetken. Tässä kohdassa monen rakkaus koronarintamaan joutui koetukselle. Ihanko totta itsekin karanteenissa elävä mamma ei saa tavata sairasta miestään, mutta viikoittain vaihtuvat hoitajat ja siivoojat voivat vapaasti hyöriä puolison vierellä? Sääntö-Suomi painotti tämänkin kuuluvan rakkauteen.
Kun korona-rakas vuosi sitten osoitti kyllääntymisen merkkejä, säntäsimme ulkoilmakonsertteihin ja sukulaisia tapaamaan. Lyhyt vapauden huuma taittui syksyllä koronan paluuseen – ja kohta olimme pahemmassa jamassa kuin koskaan.
Puolitoista vuotta tätä sairasta rakkaussuhdetta, ja alistumme peittämään kasvomme, emmekä koskettele ystäviä ja sukulaisia. Korona on saanut meidät kaihtamaan vieraita ihmisiä.
Sääntöjä on milloin höllennetty, milloin kiristetty, mutta millään emme tahtoisi niistä vieläkään luopua. Ravintoloiden aukioloa pidennetään tunti kerrallaan, rokotettukaan ei saa unohtaa väistelyä ja maskia, ja julkisia tiloja koskee eri maakunnissa niin monta erilaista sääntöä, ettei itse Krista Kiurukaan taida pysyä niiden perässä.
Meidän on tunnustettava yhteen ääneen sääntöuskovaisuutemme: Huonokin sääntö on parempi kuin ei sääntöjä ollenkaan.
Nyt keskellä kukkeinta alkukesää makaamme riippumatossa voipuneina tuon pyörremyrskyn lailla tulleen rakastajan jäljiltä. Ei kai se meitä nyt vain jätä?
Sääntö-Suomen rakkaudesta koronaan on tullut on-off-suhde. On nimittäin mahdollista, että tuo julma kurmoottaja tulee vielä takaisin, ehkä jo ensi talvena. Silti jo riippuvuudeksi muuttuneen suhteen uudelleen lämmittely kieltämättä arveluttaa…
Onhan äitikin sanonut: Yhden koronan perään ei kannattaisi itkeä, uusia viruksia tulee aina!
