Mihin Ruusu katosi?

Äiti ja isä istuvat tuvassa ja juovat saikkaa. Varhainen aamutee on heidän kahdenkeskinen hetkensä ennen navettaan menoa. Herään joskus samaan aikaan ja kinuan oman kupin. Yhä useammin olen nähnyt äidin näyttävän siltä kuin hän olisi itkenyt. Nauravainen isäni istuu usein pää painuksissa.

Eletään 1970-luvun alkua. Voivuori on sana, jonka kuulen toistuvan aikuisten puheissa yhä useammin, kun käydään naapureissa kylässä. Sen sanan päälle nauretaan, mutta nauru ei minusta kuulosta iloiselta.

Eräänä päivänä näen äidin itkevän tosissaan. Pihaan on ajanut auto, johon meidän kolme lehmäämme talutetaan. Minäkin alan itkeä, kun näen Ruusun ammuvan kauhuissaan. Huudan äidille vihaisena, että Ruusu oli minun vasikkani, ei sitä saa viedä minnekään.

Muutamaa viikkoa myöhemmin meille lapsille kerrotaan, että muutamme ihan uuteen kotiin. Pellot pannaan pakettiin, kuulemme ja mietimme pikkusiskon kanssa, mitenköhän sekin onnistuu. Meistä se on hauska juttu, josta yritämme kysyä isolta veljeltä, joka puhuu aina vain vähemmän.

                                                                    * * *

Istumme toimittajaystävieni kanssa usein pohtimassa, miten meidän oikein käy. Puheemme ovat alakuloisia.

Journalismia ajetaan alas parhaillaan kovaa vauhtia joka puolella ympärillämme. Ikäisiämme toimittajia irtisanotaan tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Lehtien mainostulot laskevat, sopeuttamistoimet ovat ymmärrettäviä, mutta keinot ovat äärimmäisen kovat.

Internetistä tuli meidän ammattikuntamme voivuori. Media paisui verkkoon, jossa sitä jaetaan ilmaiseksi. Maksumuureilla pyritään saamaan lukijoita maksamaan toimittajien ja valokuvaajien työstä, mutta ilmaisiin uutisiin tottuneiden lukijoiden on vaikea sitä ymmärtää.

”Tiedonhan pitää kulkea vapaasti!” vaatii netissä facebook-kaverini, köyhyystutkija. Yritän selittää, että journalismi on ollut yli sata vuotta työ, josta on maksettu palkkaa, joka on kertynyt tilaaja- ja ilmoitusmaksuista. Keskustelu tyrehtyy.

                                                                     * * *

Äitini sanoi aina meille tytöille, että ”Käykää koulut ja menkää pankkiin töihin, teiltä ei leipä lopu”. Kävimme koulut, mutta pankkiin emme onneksi menneet. Pankeista irtisanottiin tuhansia lamavuosina, ja irtisanomiset alalla näyttävät taas kiihtyvän.

Sisko on matkatoimistoalalla selvittänyt neljän vuoden sisällä neljät yt-neuvottelut, minä olen kokenut kahdet. Parikymppisinä emme olisi voineet uskoa, että juuri meidän alojamme kohtaa vielä alasajo.

Meidän sukupolvemme yhteinen voivuori on globalisaatio. Kylmän Pohjolan vaatteet ommellaan kuumassa Kaukoidässä. Kännykät tehdään ja myydään Aasiassa, huomenna todennäköisesti Afrikassa.

Maailma muuttuu ympärillämme vauhdilla, jossa emme pysy perässä, vaikka kuinka laskisimme palkkojamme, pidentäisimme työuriamme ja ryhtyisimme yksityisyrittäjiksi. Koko ajan yhteiskunta heittää romukoppaan osaamista ja töitä, joista ennen maksettiin, mutta jotka eivät enää kelpaakaan vaihdonvälineiksi.

Iloitsemme lapsistamme, joista yhä useampi näyttää valmistuvan hoitoalalle. Jospa heitä tarvittaisiin – aina.

Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 14.12.2012

Onko väkivallassa mitään uutta?

”Hyvinkään surmista on vangittu 18-vuotias mies”, kertoivat uutiset. Kuinka moni meistä äideistä ajattelikaan televisiota katsoessaan, että surmista taidettiin vangita 18-vuotias poika. Vielä kovin vähän aikuista oli siinä kapeaharteisessa pojassa, joka hukkui mustaan huppariinsa oikeussalissa.

Surmissa ei sinänsä ole mitään säälittävää. Pahuus on vain pahuutta.

Jokainen lehti totesi pääkirjoituksessaan, että pahan edessä sanat loppuivat. Eivät ole loppuneet; selityksistä suorastaan kilpaillaan mediassa.

Hyvinkään pojalla ei lehtitietojen mukaan ollut vakituista parisuhdetta. Olisiko pitänyt olla? Kuinka monella ikätoverilla on?

Hänellä oli kavereita ja hän pelasi kuulapyssyillä taistelupeliä. Poika oli siis tavallinen. Mikä silti niksahti hänen päässään?

Media on todennut, ettei hänellä ollut julistusta eikä hän ollut ääri-ihminen. Ei siis hullu tai psykopaatti kuten Norjan Breivik. Tämä on pelottavinta; voiko näin ollen kuka tahansa lapsistamme niksahtaa?

Media kertoo paitsi tapahtuneesta, myös luo määrittelyjä ja tarjoaa ajatusrakennelmia. Hyvinkään jälkeen olemme alkaneet pohtia, että Suomessa ”elää väkivallan kulttuuri”. Nuorten miesten syrjäytyminen huolestuttaa Mäntyniemessä saakka. Puhutaan myös puhumattomuudesta.

                                                                         * * *

Onko poikien ja nuorten miesten väkivaltaisessa käyttäytymisessä lopulta mitään uutta?

Suomalainen historiankirjoitus on tulvillaan kertomuksia 1800-luvulta Oulujärven talollisia ahdistelleista Kiveksen rosvoista, eteläisemmistä Nurmijärven rosvoista, Pohjanmaan puukkojunkkareista puhumattakaan. Näitä miehiä voisi pitää oman aikansa yhteiskunnallisen syrjäytymiskehityksen tuotteina.

Puukkojunkkareiden taustoja tutkineen Lauri Kallion mukaan kyse oli liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin synnyttämästä vastareaktiosta. Mitä ankarammaksi pitäjän kurinpito kehittyi, sitä pahemmaksi henkirikollisuus kävi.

Väkivallan aalto taittui vuosisadan lopulla yhteiskunnan muutoksiin. Siirtolaisuus purki talottomiksi jääneiden nuorten miesten paineita, kun Amerikka kutsui. Nuorisoseurat loivat luontevia tapaamispaikkoja nuorisolle. Raittiusliike ja herännäisyys tarttuivat juopotteluun toista kautta kuin jatkuvat käräjät ja vankeustuomiot.

Ylettömästä sosiaalisesta kontrollista voidaan tuskin puhua tänä päivänä, mutta nuoria aikuisia kontrolloidaan muulla tavoin. Heidät laitetaan kilpailemaan kaikesta.

Kohtuuttomat vaatimukset ja koventuneet arvot ovat syvässä ristiriidassa nuorten todellisuuden kanssa. Elinkeinoelämä vaatii koulutuksen nopeuttamista, vaikka hallitus samaan aikaan leikkaa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen määrärahoja. Ammattiin pitäisi valmistua yhä nopeammin, vaikka työtä ei riitä nykyisellekään työvoimalle. Syrjäytymisestä hymistellään, mutta tukirahat näyttävät siirtyvän vain taskusta toiseen – jopa rikollisella tavalla.

Jos et menesty, et ole mitään, huutaa koko maailma vasten nuorten kasvoja.

Mistä löytyisi musta huppari, johon piiloutuisimme me, jotka jätimme nuoremme yksin?

(Julkaistu SSS:ssa 30.5.2012) 

Ruotsinristeily vs Pietarin reissu

- salihousut on paremmat: nahkapusakka kesällä hiostavan kuuma: ( mahdollinen ) dödö pettänyt ajat sitten .. venäläinen hikinen mies...
On onni olla mukana naisporukoissa!
Keksimme aina kaikkea hauskaa. Mutta nyt on mahdollisesti käymässä niin, että kaksi porukoistani on sijoittamassa kilpailevia reissuja samaan kesäviikonloppuun.
Toinen porukka houkuttelee ruotsinlaivalle, toinen junamatkalle Pietariin. Mitä tehdä?


Pitää tietenkin rakentaa vertaileva kaavio, jossa vaihtoehdot asettautuvat vaakaan, eli
Ruotsinlaiva vs Pietari:
- hyttimeikkaussessio vs eremitaasi
- humalaiset naiset vessassa vs hiprakkaiset naiset junassa
- baaritiskin edustan kesätyhjyys vs ylitungettu ravintolavaunu
- salihoususortsit vs nahkapusakat
- seisova pöytä vs suolakurkut ja vodka
- rekkakuskit vs tullimiehet


No niin, äänestys alkoi näistä...


Ja eipä aikaakaan, kun ruotsinlaivalle houkutteleva pikkusiskoni palautti listan takaisin:
"Vertailun tulos selvä :

- hyttimeikkaussessio voittaa Eremitaasin, kuka haluaisi samaistua kuolleisiin kaunottariin ? Kesällä, kun luontokin on juuri puhjennut kukkaan ??
- humalaiset naiset laivan vessassa pysyvät pystyssä paremmin, koska vessa ei heilu. Sitä paitsi junassa juodaan shampanjaa ja se pissattaa ja heiluva vessa on sitten sen näköinen, että heiluttu on..
- tyhjän baaritiskin edustalla sinut huomataan, kenenkään kyynärpää ei tunkeudu kylkiluihin tai työnnä näkymättömiin baarin nurkkaan, juoman saat tiskiltä jopa liiankin nopesti.
- salihousut on paremmat: nahkapusakka kesällä hiostavan kuuma: ( mahdollinen ) dödö pettänyt ajat sitten .. venäläinen hikinen mies...
- seisovasta pöydässä aina tarjolla suolakurkkuja ja tarjoilijalla vodkaa.
- viimeinen on paha.. mutta oletko yrittänyt iskeä silmää venäläiselle tullimiehelle.. jos olet,  oletko varma, että haluat muistella seurauksia ?? VR on ennenkin jättänyt junan vaunuja asemille, ajatella jos teidänkin vaunu jää esim Vainikkalaan?? Tuskin mukaan jää se seuraava ravintolavaunu!"


Pikkysysterin arviointilista on helmeilevän osuva!

Juorun logiikka ja journalismi

Mediassa eletään taas vaalirahasotkun kaltaisia kiihkeitä aikoja. Kuvia ei enää kumarreta eikä herrojen töppäilyjä kuitata hymähtelyllä. Toimittajat haluavat irtautua hyvä veli -verkostoista, ja taantuman syvetessä hyväosaisuus on jälleen käypää riistaa.

Auto- ja kuljetusalan ammattiliiton AKT:n sisäisistä riidoista on riittänyt puhuttavaa ja kauhisteltavaa jo pitkään. Aihe on paitsi tärkeä, myös medialle herkullinen. Ovathan osapuolina piinkova ay-jyrä Timo Räty ja entinen seurapiirikaunotar Hilkka Ahde. Kaunotar- ja hirviöasetelmassa on kansansadun ainekset.

Aiemmista ammattiliittojen toimitsijariidoista ei ole noussut vastaavanlaisia mediakohuja. On silti hyvä, että ay-toimistojen kovamielinen henkilöstöpolitiikka nousee esille.

AKT-kohun pitkittyessä näyttää myös niin sanottu laatumedia sairastuvan vauhtisokeuteen, jossa journalistin ohjeita heitetään samaan roskikseen, jossa ovat jo ay-liikkeen sisäiset arvot. Helsingin Sanomien sunnuntai-osastossa (11.3.) piirrettiin AKT:n Timo Rädyn henkilökuvaa ja todettiin: ”Kerrotaan, että parilla oli suhde, jonka kariuduttua vaikeudet alkoivat”.

Toki jo aiemmin on vihjailtu samaan suuntaan, kun esimerkiksi iltapäivälehdissä on siteerattu akt-laisia lähteitä, jotka kertoivat Ahteen ja Rädyn alkuvuosien tiiviistä yhdessäolosta. Mutta edes Julkisen sanan neuvoston (JSN) kanssa alituiseen operoiva keltainen lehdistö ei uskaltanut esittää väitettä noin suoraan kuin Helsingin Sanomat.

Hesarin jutun toisen käden tiedoksi eli juoruksi naamioitua suhdeväitettä ehtivät siteeraamaan sunnuntaina jo monet muut päivälehdet. Epäily alkoi siis muuttua kovaa vauhtia todeksi. Näinhän juorun logiikka toimii.

Helsingin Sanomat ei ole ensi kertaa koettelemassa journalistin ohjeiden rajoja. Vuonna 2008 lehti julkaisi laajan jutun Eduskunnassa ilmenneestä nuoriin naistyöntekijöihin kohdistuneesta ahdistelusta. Ahdistelu tuli ilmi työsuojelukyselyssä, mutta Hesari julkaisi väitettyjen ahdistelijoiden nimiä ja kuvia. JSN antoi lehdelle huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta, sillä väitteiden todenperäisyydestä lehdellä ei ollut näyttöä.

Perinteisessä lukijoiden luottamusta tavoittelevassa journalismissa pyritään esittämään vain faktat ja erottamaan ne mielipiteistä. Viime vuosina tätä rajaa on yritetty jostain syystä hämärtää. Syytä on vaikea nähdä, vaikka uutiskilpailu on koventunut, toimittajien kiire ja paine lisääntyneet, ja lehtikustantajat pyrkivät tuottamaan voittoa omistajilleen.

Toimittajat ovat viime vuosina paljastaneet monia törkyisiä pesäkkeitä vallan linnakkeissa. Ilta-Sanomien valelääkäriselvitykset ja Helsingin Sanomien paljastukset Finnairin ja Ilmarisen välisistä kaupoista ovat olleet tutkivan journalismin riemuvoittoja.

Mutta fiksu lukija kysyy myös: ”Ovatko nämäkään uutiset totta, jos samassa lehdessä kerrotaan myös silkkoja juoruja?”

Epäilyttävän suuret vaalituet, valelääkärit, laittomat irtisanomiset tai herrojen hämärät asuntokaupat synnyttävät aina moraalista närkästystä sen lisäksi, että niihin liittyy silkkaa laittomuutta.

Mutta entä kahden ihmisen välinen suhde ja sen laatu? Mitä minun Helsingin Sanomien lukijana pitäisi siitä tietää? Miksi vielä maksaisin moisten juorujen penkomisesta?

Teksti on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumni-palstalla 13.3.2012.

P.S. Samana päivänä Helsingin Sanomat julkaisi päätoimittajan anteeksipyynnön – anteeksi pyydettiin vain Hilkka Ahteelta ja juoruviritys pidettiin yhä yllä.

WCSJ2013 - salaperäinen kirjain-numeroyhdistelmä

Luulenpa, että tästä eteenpäin pääni täyttyy ajoittain kirjain-numeroyhdistelmästä WCSJ2013. Näyttää monimutkaiselta. Mutta ei, se ei ole vankitunnukseni, vaikka vankilalta tämä homma saattaa vielä joskus tuntua.
No, vitsi, vitsi. Mutta sitähän sä kysyit, että mitä tuo tarkoittaa.
Jos et ole vielä ehtinyt googlettaa, niin tässä suora linkki.
Tiedetoimittajien 8. maailmankongressi tullaan pitämään Helsingissä heti juhannuksen jälkeen 2013. Olen kaulaani myöten valmisteluissa mukana, muun muassa johdan ohjelmakomiteaa. Siinä meitä on kymmenen toimittajaa Euroopasta, Etelä-Amerikasta, Australiasta ja Intiasta sekä USA:sta.
Olen tämän lauantai-illan viettänytkin kirjoittamalla ensimmäistä versiota Call for seminars and proposals -tekstistä. Se pitäisi saada ihan kohta maailmalle - kunhan globaali ohjelmakomitea on tekstin ensin kelpuuttanut. Oijoi.
Ja SITTEN työt vasta alkavat!
Sitä koetan jaksaa tähän blogiinikin päivittää, jotta itsekin muistaisin puolentoista vuoden urakan jälkeen, miltä tuntui, vaikkapa silloin, kun kaikki oli vasta ihan alussa :-)

Lapsikin sen tietää - vaalivoittajan

Lausannen yliopiston tutkijat näyttivät viisivuotiaille lapsille valokuvia ja kehottivat heitä valitsemaan mieleisensä näköisen ihmisen leikkilaivansa kapteeniksi. Lapset poimivat kuvista ihmiset, jotka myöhemmin voittivat Ranskan parlamenttivaalit.

Tulos julkaistiin vuonna 2009 Science-tiedelehdessä.

Samana vuonna tehdyssä amerikkalaistutkimuksessa koehenkilöille näytettiin vain kymmenen sekunnin pituinen, äänetön videopätkä kuvernöörinvaalin väittelystä. Koehenkilöiden suosikki voitti myös vaalin. Kun koehenkilöiden annettiin kuunnella myös puhetta, arviot heikkenivät sattuman tasolle.

Tällaisia ja monia muita tutkimuksia esittelee psykologi-kirjailija Jussi Valtonen artikkelissaan Psykologi-lehdessä 7/2011.

Valtonen väittää, että päätöksiimme vaikuttaa suuri joukko vaikutelmia, jotka muodostuvat analyyttisen päätöksenteon ulkopuolella ja joista emme ole tietoisia. Mitä vaikeampi valinta, sitä suoremmiksi mutkat vedetään. Valtonen toteaa – tutkimuksiin vedoten – että puoluekannan valinta tapahtuu kohtuullisen perustellusti. Nuoruusajan kokemukset ja nuoruuden ympäristö vaikuttavat usein ratkaisevasti koko loppuelämän ideologisiin valintoihin.

Mutta vaalissa oman ehdokkaan valinta perustuu jo paljon muuhun kuin järkisyihin.

Valtosen siteeraama psykologian professori Drew Westen väittää järjen äänen sammuvan äänestyskopissa, ja ääni annetaan lähes suoraan puolueeseen ja ehdokkaaseen liittyvien tunteiden perusteella. Poliittiset ristiriidat sivuutetaan, jos ehdokkaaseen liittyvä tunneassosiaatio on myönteinen.

No, mitä vikaa tunteissa?

Ei varmaan mitään, mutta moni rationalistiksi itseään väittävä pilkkaa meitä muita, jotka puhumme mielikuvista, pukeutumisesta ja miellyttävyydestä. Etenkin naiset saavat tätä ivailua osakseen. Tiede on kuitenkin jo kauan osoittanut miehet ihan samanlaisiksi.

Käsitys poliitikon pätevyydestä muodostuu Jussi Valtosen siteeraamien tutkimusten mukaan käsittämättömän nopeasti. Jo sadan millisekunnin perusteella koehenkilöt valikoivat tulevia vaalivoittajia.

Erityisen ratkaisevaksi nousee silloin ehdokkaan ulkonäkö. Suomessa tätä on tutkinut muun muassa kansantaloustieteilijä Panu Poutvaara. Hänen mukaansa ehdokkaan ulkonäkö näyttäisi vaikuttavan eniten niihin, jotka tietävät politiikasta vähiten ja katsovat eniten televisiota.

Nukkuvien puolueen kannattaa siis antaa jatkaa uniaan. Me muut, hyväksykäämme tunne itsessämme.

Vierailulla Downton Abbeyssa

Olen käynyt pitkällä, ihanalla visiitillä Downton Abbeyssa (=katsoin putkeen ekan tuotantokauden).

Helmikirjaillut mekot, autot, miesten frakit, kirjeiden kirjoitus, sisustus... Oi, niin paljon haikailtavaa!

Likinäköisenä olisin tosin törmäillyt palmuihin – eikä parikymppisenä koettu korvatulehduskierre ilman antibiootteja olisi tehnyt hyvää kuulolleni.

Silti haasteellisimmaksi olisin tuohon aikaan eläessäni varmasti kokenut kaiken sen ihmissuhteisiin liittyvän vaivihkaisuuden.

Olisinko sisäkkönä osannut olla näkymätön? Olisinko rouvana ymmärtänyt hovimestarin yhdestä rykäisystä, että tämä haluaa sanoa jotakin ehdottoman tärkeää? Olisinko päässyt edes naimisiin, kun en olisi huomannut alta kulmain luotua kaihoisaa katsetta ja tajunnut sitä lupaukseksi kosinnasta...?

Samalla jäin miettimään, miten itsestään selvästi mielsin itseni enemmän taloudenhoitajaksi kuin kartanonemännäksi. Tähän asti kun olen aina ollut joko itsepäinen esikoistytär tai seikkailuihin taipuva hienostorouva.

Taloudenhoitaja Elsie Hughes (näyttelijä Phyllis Logan) omaa sellaista arvokkuutta ja sydämen sivistystä, ettei häntä voi olla arvostamatta.

Miksi meille käy näin? Samaistumme fiktiivisiin hahmoihin? Kulttuurintutkija Veijo Hietala on esittänyt tästä monta tulkintaa. Itse uskon yksinkertaisesti, että "maailma tarvitsee esikuvia", eli ihmismielessä elää aina pyrkimys itsetutkiskeluun ja itsensä kehittämiseen. Joissakin tutuissa tai fiktiivisissä hahmoissa löydämme ihailtavia piirteitä – kuka kenessäkin.

Nuo ihmiset tai heidän piirteensä soittavat jotain kelloa sisällämme.

Minua vahvat ja määrätietoiset, mutta silti humaanit ja sydämelliset naiset ovat aina ihastuttaneet.