Jos olisin johtajakokemusta omaava juristi tai
kauppatieteilijä, menestynyt sellainen, miettisin kahdesti, millaisiin
tehtäviin kannattaisi hakea.
Kevaan nyt ei ainakaan, tuskin Altiaankaan. Ylipäänsä
valtion yhtiöihin ja liikelaitoksiin on alkanut kertyä huonoa karmaa. Aina
löytyy toimittajia, jotka hutkivat ensin ja sitten tutkivat – jokaisesta löytyy
sen verran epäilyttävää, että häntä voidaan lyödä mediakirveellä.
Ministeriöt ovat työhullujen pilkunviilaajien
suolakaivoksia, hui, ei sinne. Yökausia pitäisi laatia raportteja ja
lakiluonnoksia ja uudistusehdotuksia, jotka sitten haudataan, koska poliittista
yhteisymmärrystä ei löydykään. Oikeiden töiden lomassa tulisi vielä
ministereiltä vaatimuksia ”tsekata ihan vaan muutama fakta puheeseeni
Öylönkylän marttojen 100-vuotisjuhliin”. Kiirekään ei ole, mutta se puhe on
huomenna.
Kuntien johtopaikoille en viitsisi yrittää. Hakuprosessi on
julkinen, joten nimi suhraantuisi jo ennen ensimmäistäkään tilinauhaa.
Luottamuselimissä taitettaisiin peistä, olenko kepulainen, demari vai
kokoomuslainen – ettei sentään vaan vihreä. Varsinaisella
maailmankatsomuksellani ei olisi merkitystä, oleellisinta olisi kaveripiiri.
Sen perusteella tehtäisiin johtopäätökset.
Ja vaikka tulisin kunnanjohtajan tai jonkun toimialan
johtajaksi valittuakin, pitäisi sietää jatkuva ruikutus turhista menoeristä,
vaippavuorista tai koulutarvikkeista tai asvaltista. Kaikilla on oikeus valittaa
pienestäkin päätöksestä, ja lautakunnan puheenjohtaja puukottaisi joka
tapauksessa selkään. Lehdet ja muu media olisivat alituinen riesa – ja
tekstaripalstoilla ja kuntapolitiikkojen blogeissa revittäisiin riekaleiksi
loputkin työnilosta.
Yliopistot ja muut tutkimuslaitokset voivat tarjota
haasteita tai ainakin innovatiivisen työympäristön – kymmenen vuotta sitten.
Valtion tuottavuusohjelma on leikannut tutkimusyhteisöistä kaiken avustavan
väen, joten minullekin maksettaisiin johtajan palkkaa matkalaskukaavakkeen
kustannuspaikkakoodien satakertaisesta naputtelusta tai palavereissa
istumisesta, jotta yliopiston vessojen neliömetrit saadaan kirjattua
kiinteistöhallintasopimukseen. Kiitos, mutta ei kiitos.
Toki tiedemaailmassa olisi vaikuttamisen paikkoja, varsinkin
jos hakeutuisi tiedehallintoon. Voisi ihan itsenäisesti ja vapaan tieteen
nimissä allekirjoittaa tutkimusrahoituksen tutkijalle, joka on käynyt
yliopistolla vain kääntymässä, mutta jolla on oikeanlaisia kavereita. Tottahan
itsekin tahtoisin olla hyvä kaveri oikeiden ihmisten kanssa.
Mutta kyllä nyt alkaa tuntua hyväosaisen maitonaaman
ruikutukselta tämä kirjoitus!
Itseäkin jo melkein hävettää, vaikken huomaakaan mitään
varsinaista virhettä tehneeni tai väärin tänne mitään kirjoittaneeni.
Ehkä viiteryhmäni on väärä. Olenkohan samaistunut
toimittajiin, jotka näkevät vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ihan joka
puolella. Yhteiskunnan mätäpaiseet on paljastettava, eivätkä ne paljastu
riittävän rätväkästi, jos taustoja pengotaan liian kanssa.
Onneksi en siis ole juristi enkä kauppatieteilijä, ja
johtamiskokemuksenikin perustuu pitkälti seurakunnan lastenkerhon vetämiseen
oppikouluvuosina.
Lastenkerhoissa sitä muuten oppi ihmisyydestä lähes kaiken
tietämisen arvoisen.