perjantai 14. joulukuuta 2012

Mihin Ruusu katosi?



Äiti ja isä istuvat tuvassa ja juovat saikkaa. Varhainen aamutee on heidän kahdenkeskinen hetkensä ennen navettaan menoa. Herään joskus samaan aikaan ja kinuan oman kupin. Yhä useammin olen nähnyt äidin näyttävän siltä kuin hän olisi itkenyt. Nauravainen isäni istuu usein pää painuksissa.
Eletään 1970-luvun alkua. Voivuori on sana, jonka kuulen toistuvan aikuisten puheissa yhä useammin, kun käydään naapureissa kylässä. Sen sanan päälle nauretaan, mutta nauru ei minusta kuulosta iloiselta.
Eräänä päivänä näen äidin itkevän tosissaan. Pihaan on ajanut auto, johon meidän kolme lehmäämme talutetaan. Minäkin alan itkeä, kun näen Ruusun ammuvan kauhuissaan. Huudan äidille vihaisena, että Ruusu oli minun vasikkani, ei sitä saa viedä minnekään.
Muutamaa viikkoa myöhemmin meille lapsille kerrotaan, että muutamme ihan uuteen kotiin. Pellot pannaan pakettiin, kuulemme ja mietimme pikkusiskon kanssa, mitenköhän sekin onnistuu. Meistä se on hauska juttu, josta yritämme kysyä isolta veljeltä, joka puhuu aina vain vähemmän.

                                                                    * * *

Istumme toimittajaystävieni kanssa usein pohtimassa, miten meidän oikein käy. Puheemme ovat alakuloisia.
Journalismia ajetaan alas parhaillaan kovaa vauhtia joka puolella ympärillämme. Ikäisiämme toimittajia irtisanotaan tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Lehtien mainostulot laskevat, sopeuttamistoimet ovat ymmärrettäviä, mutta keinot ovat äärimmäisen kovat.
Internetistä tuli meidän ammattikuntamme voivuori. Media paisui verkkoon, jossa sitä jaetaan ilmaiseksi. Maksumuureilla pyritään saamaan lukijoita maksamaan toimittajien ja valokuvaajien työstä, mutta ilmaisiin uutisiin tottuneiden lukijoiden on vaikea sitä ymmärtää.
”Tiedonhan pitää kulkea vapaasti!” vaatii netissä facebook-kaverini, köyhyystutkija. Yritän selittää, että journalismi on ollut yli sata vuotta työ, josta on maksettu palkkaa, joka on kertynyt tilaaja- ja ilmoitusmaksuista. Keskustelu tyrehtyy.

                                                                     * * *

Äitini sanoi aina meille tytöille, että ”Käykää koulut ja menkää pankkiin töihin, teiltä ei leipä lopu”. Kävimme koulut, mutta pankkiin emme onneksi menneet. Pankeista irtisanottiin tuhansia lamavuosina, ja irtisanomiset alalla näyttävät taas kiihtyvän.
Sisko on matkatoimistoalalla selvittänyt neljän vuoden sisällä neljät yt-neuvottelut, minä olen kokenut kahdet. Parikymppisinä emme olisi voineet uskoa, että juuri meidän alojamme kohtaa vielä alasajo.
Meidän sukupolvemme yhteinen voivuori on globalisaatio. Kylmän Pohjolan vaatteet ommellaan kuumassa Kaukoidässä. Kännykät tehdään ja myydään Aasiassa, huomenna todennäköisesti Afrikassa.
Maailma muuttuu ympärillämme vauhdilla, jossa emme pysy perässä, vaikka kuinka laskisimme palkkojamme, pidentäisimme työuriamme ja ryhtyisimme yksityisyrittäjiksi. Koko ajan yhteiskunta heittää romukoppaan osaamista ja töitä, joista ennen maksettiin, mutta jotka eivät enää kelpaakaan vaihdonvälineiksi.
Iloitsemme lapsistamme, joista yhä useampi näyttää valmistuvan hoitoalalle. Jospa heitä tarvittaisiin – aina.

Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 14.12.2012

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti