Mietitkö koskaan henkitorvia ja sykemittareita?

Kun journalismi on kiinnostavaa, hyvää ja tärkeää, se saa miettimään paitsi juttujen kohteita, myös elämää yleensä.

Satuin lukemaan Karoliinisessa instituutissa muovisia henkitorvia asentaneesta Paolo Macchiarianista ja oululaisesta Polarin perustajasta Seppo Säynäjäkankaasta kertovat jutut samana päivänä. Oudolla tavalla keksijämiesten tarinat solmiutuivat päässäni yhteen.

Molempia voi eittämättä pitää varsin älykkäinä ja luovina ihmisinä. Päämäärätietoisesti he ovat kulkeneet omaa tietään, raivanneet esteitä ja kuunnelleet omaa sisäistä ääntään.

Suomen Kuvalehdessä (2/2019) toimittaja Veera Jussila pureutuu Karoliinisen instituutin surullisenkuuluisiin tapahtumiin vuosikymmenen alussa. Macchiarini oli hurmannut laitoksen johdon, joka tämän jälkeen sivuutti kirurgista kantautuneet soraäänet toivoen yliopistolle ja sairaalalle kruunuja ja kunniaa. Toukokuussa 2011 "tähtikirurgi" asensi Ruotsissa ensimmäisen synteettisen henkitorven kasvainpotilaalle. Leikkausta seurasi sivusta tutkija-kirurgi Karl-Henrik Grinnemo, joka omien sanojensa mukaan valjastettiin toimenpiteen jälkeen osasyylliseksi tiedevilppiin.

Leikkauksia tehtiin lisää. Myöhemmin Grinnemo tukijoineen yritti paljastaa huijaukset, mutta heitä ei haluttu kuulla. Ei edes silloin, kun leikatut potilaat alkoivat mädäntyä sisältäpäin. Tammikuussa 2016 Ruotsin televisio paljasti toimittaja Bosse Lindquistin jutussa Macchiarinin kyseenalaiset toimet ja niiden kammottavat seuraukset. Tuore Suomen Kuvalehden juttu kertoo puolestaan karusti tiedemaailman mädännäisyydestä: Grinnemosta tuli hyljeksitty, mutta yliopiston johtajat pelastettiin hyviin virkoihin – ja Macchiarini jatkaa tutkimustyötään Etelä-Euroopassa.

Vaan mikä sai italialaisen Macchiarinin ja oululaisen Säynäjäkankaan päätymään samaan tarinaan?

Jaakko Lyytisen kirjoittama juttu Helsingin Sanomissa (13.1.) piirtää Polarin perustajasta rakeisen henkilökuvan, josta erottuu sisimmässään epävarma ihminen. Hän tuhosi alkoholilla lopulta oman elämänsä, mutta pystyi silti kanavoimaan luomisvoimansa hyvään ja kestävään. Päinvastoin kuin Macchiarini, jolle muut ihmiset olivat vain astinpuita omaan gloriaan.

Näin ainakin jutut meille kertovat. Onhan journalismi lopulta vain kerrontaa, joka rakentaa kohteistaan halutunlaisen kuvan.

Kuten tieteellinen tutkimus, journalismi kohdentaa katseensa muutamiin saatavilla oleviin pisteisiin ja piirtää niiden väliin viivat, joista muodostuu kuvio sellaisessa järjestyksessä kuin tekijä on pisteet yhdistänyt. Joku toinen voisi piirtää erilaisen kuvan.

HS:n toimittaja saa katseemme kiinnittymään sotaorvon Säynäjäkankaan periksiantamattomuuteen, innostukseen kehittää fysiologista mittaamista ja näille vastakohtana haluun päihtyä viinasta ja ökyautoista. Juttu huipentuu yhtiökumppanin muisteloon ex-johtajasta, joka humalassa kertasi loputtomasti yhtä golfmailan valitsemisen virhettään.

Tästäkö siis on lopulta kysymys vääryydessä ja kohtuudessa? Vääryys ja pahuus pääsevät toteutumaan ihmisessä, jolta puuttuu useimpia ihmisiä riivaava sietämätön epävarmuus omista kyvyistä ja rajoista. Tai ainakin oikeudentunnoton pystyy tuon äänen tehokkaasti vaientamaan.

Oikeus ja kohtuus pitävät puolestaan valtaa ihmisessä, jonka elämä on enimmäkseen tarpomista loskassa ja kurassa, satunnaisten valonpisaroiden pirskahdellessa – mutta jolle juuri se onkin oikeaa elämää.

Kirjoitus julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehdessä 4/2019. Huom! Mainitut artikkelit lehtien tilaajille.

Lue lisää: 

https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/tapaus-macchiarini-ravisuttaa-ruotsia-15576/

https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/kiinalaisen-kohututkijan-kohtalosta-epaselvyytta/

Onko vastuu aina vain lukijalla?

Hunks-tanssija Jani Kokki kertoi viikonlopun Ilta-Sanomissa (26.4. ja 27.4.) voivansa todella hyvin ja olevansa vuosi sitten todetusta paksusuolensyövästä huolimatta pirteä ja elinvoimainen.  ”Tuntuisi tyhmältä, että nyt kun voin näin hyvin, menisin lääkärien ehdottamaan leikkaukseen ja saisin siitä ikuisen avannepussin vyölle sekä aloittaisin sytostaattihoidon, joka vain pahentaa vointiani.”

Tällä viikolla Kokille on kerätty rahaa, jotta tämä pääsisi vaihtoehtoisiin hoitoihin Kroatiaan. Siellä olisi tarjolla muun muassa meditaatiota ja akupunktiota. Media on auliisti levittänyt sanaa hyväntekeväisyystempauksesta.

Vanhan ajan journalisti on hieraissut moneen kertaan silmiään näitä juttuja lukiessaan. Kerrottaisiinko täytenä totena, jos syöpäpotilas päättelisi kasvaimensa syntyneen pahan silmän vaikutuksesta tai humanoidien asettamana? Tuskin. Syövän hoitomuodoista sen sijaan voi sanomalehdissäkin lasketella millaista luikuria tahansa.

                                                                            * * *

Tiedotusvälineissä kerrotaan paitsi faktoja, myös tarinoita, mielipiteitä, uskomuksia, vitsejä ja valheita.

Kukaan ei viitsisi lukea lehdestä pelkkiä numerosarjoja, tilastoja tai kokousten pöytäkirjoja. On sekä ymmärrettävämpää että mukavampaa, kun toimittaja on kerännyt numeroiden ja faktojen lisäksi juttuunsa näkemyksiä ja kokemuksia.

Median yleisö on tottunut luottamaan sanomalehtiin. Vaikka jutuissa esitettyjen näkemysten kanssa voikin olla eri mieltä, ja tekeville sattuu virheitä ja kömmähdyksiä, perusluottamus on lukijasuhteen kivijalka.

                                                                            * * *

Terveysjutuissa faktat ovat usein erityisen tylsiä. Laihtuakseen pitää syödä vähemmän ja kuluttaa enemmän. Ravintoaineet saa lähes aina paremmin ruoasta kuin pilleripurkista. Elämäntavoillaan voi myöhentää monien perinnöllisten sairauksiensa puhkeamista, mutta silti ihmisellä on ”parasta ennen” -päivä.

Ikävintä elämässä on kuoleminen. Siksi kuolemattomuutta on yritetty lunastaa kautta ihmiskunnan historian mitä kummallisimmin keinoin. Epäonnistuminen yrityksissä on ollut sataprosenttista.

Silti me janoamme tarinoita siitä, miten joku on parantunut vakavasta sairaudestaan. Etsimme ja tarvitsemme vertaistukea, kohtalotovereiden tarinoita ja kokemuksia. Haluaisimme niin kovasti uskoa, ettei meille käy kuinkaan. Eikä mikään uhkaisi meidän rakkaitammekaan. Nykyihmiselle erityisen tuskallista on alistuminen vääjäämättömän edessä.

Syöpäpotilaiden haastatteluihin liitetään poikkeuksellisen usein taistelun vertaiskuvia.

Ilta-Sanomienkin juttu kertoo, ettei Jani “luovuttanut shokkidiagnoosin edessä, eikä luovuta”. Ilta-Sanomat siis luo kuvan, että tieteellisesti tutkittuihin ja vertaisarvioituihin hoitomuotoihin, kuten leikkauksiin ja sytostaatteihin turvautuva syöpäsairas olisi jotenkin luovuttaja.

Vasta kauan jutun julkaisun jälkeen sitä päätettiin Ilta-Sanomien toimituksessa täydentää syöpälääkärin kommenteilla. Kommentit jutun lopussa ovat ikään kuin opponentin puheenvuoro. Jani Kokki mielipiteineen on oikeassa, lääkäri tieteen asettamine varauksineen jollain tapaa epävarma.

Ennen vanhaan meille toimittajille opetettiin, että mielipide pitää erottaa faktasta niin, että lukija tietää kummasta on kysymys. Mutta missä välissä tieteestä tuli mielipide ja huuhaasta fakta?

               Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 1.5.2014

Muisteluita Valon päivänä

Tajusin toimittajan työstä jotain ensi kerran joskus 16-vuotiaana. Meille Korpilahden lukioon tuli uskonnonopettajan sijaiseksi parhaan ystävättäreni isä, teologi ja lestadiolaispappi. Silloin ihan 70–80-lukujen vaihteessa oli meilläkin, keskisuomalaisessa pikkukunnassa, herätty pussailemaan koulussa – keskellä kirkasta päivää! Se oli todella trendikästä. Osa pussaili aidosti rakastuneena, osa taisi pussailla ihan vaan näyttämisen halusta.

Uskonnonopettajan sijaisemme oli kauhuissaan. Hän näki myös pussailuun kehottavia, suorastaan lietsovia raittiusjulisteita, joita oli ympäri koulua. Niissä nuoret söpöt tyttö ja poika ovat diskossa ja kädet toistensa kaulalla ja lanteilla – siis tanssivat hitaita. Teksti houkutteli viihtymään ilman päihteitä.

Uskonnonopettaja määräsi julisteet poistettaviksi.

Olin järkyttynyt. Valistaja raittiusjulisteiden takana oli nimittäin minä, nuorisopoliitikko ja Maaseudun raittiusliiton nuorisojaoston kantavia voimia. Rehtori oli antanut luvan julisteiden kiinnittämiseen ja kerrankin viesti päihteettömyyteen oli ilmaistu nuorten kielellä.

Kun raittiusjulisteiden sensuuri ei riittänyt, vs uskonnonopettaja kirjoitti paikalliseen Korpilahti-lehteen koulun riettaasta menosta. Nuorten moraalin laskusta – ja sellaisesta.

Tuohduin lisää. Kun kerran nimimerkillä sai kirjoittaa, minä kirjoitin lehden nuorten palstalle vastakirjoituksen. Kerroin hellyyden tärkeydestä, nuorten oikeuksista tunteiden ilmaisuun. Kysyin, miksi nuoret voivat nyrkkeillä, mutta eivät pussata. Kirjoitin tietysti nimimerkillä, kuten tuolloin oli tapana.

Opettaja kirjoitti vastaan. Paheksui lisää. Minä vastasin, luonnollisesti. Rintamalinjat asettuivat asemasotavaiheeseen. Lehdessä, eivät koulussa. Koulussa sain yhä uskonnonkokeista kymppejä ja olin tämän papin esikoistyttären hyvä ystävätär.

Tajusin silloin konkreettisesti, mikä voima tiedotusvälineillä on. Paikallislehteen kirjoittamalla äänensä saa kuuluviin myös ihminen, jolla ei ole valtaa muualla yhteiskunnassa. Liian nuori ja liian vanha, liian köyhä, liian tuntematon, liian ruma ja liian vallaton. Lehdessä yksi ihminen voi puhua suuta suuremmalla, nousta kapinaan, jopa lietsoa sitä.

Toivon, että tuo sama tunne oli myös uskonnopettajallani, että hänkin sai äänensä kuuluviin. Olihan hän oman maailmankatsomuksensa näkökulmasta aidosti huolissaan nuorista. Ajattelen hänestä yhä lämpimästi, vaikka meillä tuo ilmaisunvapausepisodi olikin.

                                                        * * *

Tämä tarina on palannut taas elävästi mieleen näin päivinä, kun olen lukenut junamatkoillani teologian tohtori Juhana Torkin kirjaa ”Tarinan valta – Kertomus luolamiehen paluusta”. Se todistaa, että jos haluat muuttaa maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin, sinun on osattava kertoa tarinoita. Juhana Torkki kuitenkin painottaa, ettei menestyksekäs tarina synny ilman tunnetta.

Pienen muistelun herättämän tunnekuohun vallassa paljastan nyt teille: Tuo uskonnonopettajan sijaisemme, lestadiolaispappi, oli Juhana Torkin isä. Tätä tarinaa Juhana ei ole kuullutkaan, vaikka eräs koskettava tarina hänen isänsä lapsuudesta on esimerkkinä kirjassa. 

Tällä tarinalla alkoi kiitospuheeni Tiedetoimittajien Valon päivän juhlassa maanantaina 3.2.2014, jolloin kävin pokkaamassa Vuoden tiedetoimittaja -palkinnon.

Vain hyvän tarinan tähden

Muotisuunnittelija Paola Suhonen on loistava tarinankertoja. Jokaiselle sesongille hänen yrityksensä rakentaa tarinan, jolla vaatteita ja kuoseja myydään. Milloin pääosassa on suvun pahamaineinen merimies, milloin telttaretkille vienyt isä.

Onpa Suhonen luonut keksityn tarinan tupakkatehtailijasta, jonka jalanjäljissä Suhosen sisarukset kulkevat. Japanilaiset sisäänostajat kuulemma ihastuivat tarinaan niin kovin, että ”esi-isä” on jouduttu istuttamaan jopa neuvottelupöytään.

Alkutalven Mediapäivässä Helsingissä Paola Suhonen nauratti tarinoillaan ja kysyi samalla, miksi muodin tai uusien tavaroiden pitäisi olla vakavia ja tylsiä. Miksi esimerkiksi sammutuspeitteen pussin pitäisi olla punavalkoinen ja aina samannäköinen? kysyi Suhonen näyttäen kuvia kirjavista pusseista hassuilla kuvioilla.

Kuulijana heräsin miettimään, olisiko tällaisesta uutta luovasta tarinallisuudesta tosiaan median ja journalismin pelastajaksi, kuten Paola Suhonen kannusti.

Me toimittajathan oikaisemme useinkin, emme niinkään faktoja vaan mutkia. Esimerkiksi tiedeuutisessa ei voi selostaa yksityiskohtaisesti, millaisen monimutkaisen koeasetelman tuloksena tutkimus on syntynyt tai millaisia tuloksia vastaavissa tutkimuksissa on muualla saatu. Tiedeuutisointi on väistämättä pirstaleista, ja vain pidemmissä taustajutuissa voidaan tuoda esille yksittäisen tutkimuksen merkitys tällä tieteenalalla tai koko maailmassa.

Tiedeuutisen lukijan tai kuulijan on siis vain luotettava, että tiedotusvälineessä ei tarkoituksella pimitetä mitään oleellista tietoa.

Tiede on joukko faktoja, jotka kootaan yhteen, mutta niitäkin tulkitaan ja yhdistellään tavoilla, joihin liittyy aina inhimillisiä näkemyksiä tai jopa poliittisia valintoja.

Politiikka onkin jo mutkallisempi uutisoitava ja vielä mutkallisempi seurattava. Helsingin Sanomat uutisoi joulun alla, että toimituksessa on päätetty ottaa lähtökohdaksi se, että "politiikka ei ole vain peliä". Toimittajat aikovat suhtautua politiikkaan arvokkaana yhteiskunnallisena toimintana, jossa tehdään kansalaisia koskevia isoja päätöksiä.

Ilahduttavan vanhanaikaista.

Vaan katoavatko hyvät tarinat tällaisen asiallisuuden takia? Eikö olekaan enää sankareita ja konnia, pelaajia ja pelinappuloita?

Kertomuksiin viehtyneet toimittajat ja sosiaalisen median bloggaajat puolustavat tarinallisuutta, jos se välittää tärkeän viestin todellisuudesta. Enkeli-Elisan todellinen henkilöllisyys ei ollutkaan niin tärkeä, vaan se viesti, jonka keksitty itsemurhan uhri välitti “päiväkirjallaan”. 

Sekin on nähty, että suomalaiseen tiedejuttuun voidaan keksiä haastateltavat yhdistelemällä sopivia jutunpalasia ulkomaisista lehdistä.

Journalismi on alituisessa muutoksessa, ja siinäkin on omat muotinsa. Nyt eletään aikaa, jolloin yleisöä houkutellaan uutisten ääreen raflaavilla otsikoilla ja rakentamalla pöhinää ja kohua ihan tavallistenkin asioiden ympärille. Osa yleisöstä on jo selväsanaisesti ilmoittanut kyllästyneensä ylitsevuotavaan kohuiluun. Toivottavasti me toimittajatkin teemme pian samoja valintoja, muuten kadotamme käsityksen journalismin ytimestä.

Nimittäin on sillä sammutuspeitteen “tylsällä” punavalkoisella pussilla vissi tarkoituksensa. Tosipaikan tullen tiedämme yhdellä silmäyksellä, että tuo on nyt se sammutuspeite.

                            Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 29.12.2012

Saako toimittaja saikkua liian helposti?

Ylen A-talk-ohjelman (29.11.12) insertissä toimittaja kävi neljällä yksityisellä lääkäriasemalla testaamassa, miten ”helposti saa saikkua”. Hän kertoi ammattinsa ja taustansa, valitti unettomuutta ja uupuneisuutta sekä pyysi sairauslomaa. Erilaisten selvitysten jälkeen saikkua irtosi 2–8 päivää.

Toimittaja ei kertonut olevansa juttukeikalla. Lääkäriasemien ulkopuolella odotti kuvaaja, jolle toimittaja heilutteli sairauslomatodistuksiaan. Seuraavana päivänä toimittaja otti yhteyttä lääkäreihin ja pyysi kommentteja.

Lakeja ei rikottu, lääkäriä saa narrata ja potilas sai hoitoa. Silti juttu jäi kaihertamaan; pyhittikö tarkoitus keinot?

Journalistin ohjeet (JO 9) suosittavat toimittajaa kertomaan ammattinsa, mutta tavallisuudesta poikkeavia keinoja voi käyttää, jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää.

Lääkäri puolestaan vakuuttaa Lääkärinvalassa kunnioittavansa potilaansa tahtoa ja täyttävänsä velvollisuutensa ketään syrjimättä. Lääkäriliiton eettisten ohjeiden mukaan lääkärintodistuksen tulee perustua “sellaisiin tietoihin, joiden paikkansa pitävyydestä lääkäri itse on vakuuttunut”.

Toimittajien uni- ja jaksamisongelmista on tutkittua tietoa. Jopa joka neljäs nuori journalisti joutuu turvautumaan lääkkeisiin uupumuksen tai masennuksen vuoksi. A-talkin testaamilla lääkäreillä on siis ollut täysi syy luottaa potilaansa kertomukseen.

Vuonna 2006 JSN ratkaisi, että Hymyn toimittaja sai valehenkilöllisyyden turvin testata kolmessa sosiaalitoimistossa, kuinka helposti saa toimeentulotukea. Sosiaalitukien väärinkäyttö ja asiakkaiden kohtelu olivat riittävän merkittäviä asioita oikeuttamaan poikkeukselliset keinot.

Ylen juttu paljasti, että valepotilaskin sai asiallisen kohtelun, mutta sairauslomien pituudet vaihtelivat. Vastausta ei saatu työnantajaleirin herättämään huoleen aiheettomien sairauslomien yleisyydestä, mikä lienee ollut se alkuperäinen jutunteon lähtökohta.

Samaan aikaan terveydenhuoltojärjestelmä ja hyvinvointivaltio rapautuvat. Vauras suomalaismies elää 12 vuotta pidempään kuin köyhä toverinsa, mutta emme tiedä miksi. Ainakin se varakas kaveri pääsee samantien vaikka neljän yksityislääkärin luo, mutta kunnan terveyskeskuksessa potilas ei aina pääse edes jonoon?

Journalistejakin tarvittaisiin mukaan tutkimaan ja selittämään murrosta, mutta harmillisesti ne jutut eivät valmistuisi päivässä tai parissa.

Kolumni on julkaistu Journalisti-lehdessä 1/2013