Mitä tiedän siitä, kun äitini oli pieni?
Enpä paljon. Vähäisiä ovat dokumentit, etenkin jos äiti sattuu syntyneen vuonna 1924, jolloin kamerat olivat vielä kovin harvassa...
Eräs serkuntyttö – äiti jo itsekin – tuli tänään kysyneeksi, mitä tiedän hänen isoisänsä ja minun äitini lapsuudesta. Ainoa asia, jonka muistan äidin kertoneen isoveljistään, oli muistikuva äidin lapsuudesta: isoveljet puolustivat häntä, kuopusta, siskojen kiusaamiselta. Isoveljet olivat myös pitkiä ja komeita, aina iloisia ja nauravia.
Totuuden nimissä on kerrottava, että nuo isoveljet taisivat kaikki hätyytellä korkeintaan 170 sentin pituutta – sieltä alhaalta päin. Mutta pikkusiskon silmissä toki kirvesmiehinä työskennelleet veljet olivat varmasti komeita. Nauravia he varmasti olivat, vaikka omien muistikuvieni mukaan monet sairaudet saivat veljien silmän pilkkeen vanhemmiten hieman haalistumaan.
Yksi vanhimmista serkuistamme kertoi, että siellä Syrjälän mäellä asuneen torppariperheen henki oli aikaan nähden lapsimielinen. Jokaisella lapsella oli oma "tinkinsä", työ, joka piti tehdä. Mutta kun tinki oli selvitetty, päästiin uimaan tai mäkeä laskemaan. Sitä iloisuuden henkeä naapurin lapset kuulemma joskus kadehtivatkin.
Jotenkin olisi mukava tuoda tuo Syrjälän henki omaankin elämään. Ettei jatkuvasti miettisi, kuinka paljon tekemistä vielä onkaan, vaan toteaisi reippaasti: Nyt teen tämän homman valmiiksi, sitten pääsen tekemään jotain kivaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti