keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Nuoret miehet vuonoilla



 Kohtalo on kiero.

Perheemme 22-vuotias poika näyttää viettävän facebook-kuvien perusteella iloista ja toverillista syksyä vaihto-opiskelijana Norjan vuonoilla. Kämppiksenä on sympaattinen saksalaispoika. Kuvissa vilahtelee tyttöjä milloin Italiasta, milloin Liettuasta.

Nuorukaisen isoisäkin vietti 22-vuotiaana talven 1944–45 saksalaisseurassa Norjassa.

Syksyllä 1944 isäni oli kuljetettu muiden nuorten miesten mukana jatkosodan taisteluiden jälkeen Karjalasta väylänvarteen Lappiin. Taistelut olivat edenneet Torniosta Muonioon. Siellä isä haavoittui ja jäi kohtalotoverinsa kanssa jälkeen omistaan. Vaivaiset kuuset eivät piiloa suoneet, vaan saksalainen partio löysi miehet.

Juuri kun pistimiä oli aseteltu kivääreihin, paikalle saapui suomalaisnaisen kanssa avioitunut saksalaisupseeri. Tämä päätti säästää haavoittuneet ja ottaa heidät mukaan. Sotavankeja kertyi lisää ja pieni joukko kuljetettiin raskas matka vankileirille Pohjois-Norjaan, jonne saksalaiset jäivät viimeiseksi talvekseen.

Vankeja painostettiin allekirjoittamaan sopimus liittyä saksalaisjoukkoihin. Isäni oli heitä, jotka eivät allekirjoittaneet. Se tarkoitti jatkuvaa nälkää.

Äiti ja isä olivat menneet naimisiin aiemmin keväällä. Helluntaihäiden jälkeen alkoi suuri rytinä, eivätkä he ehtineet tavata ennen isän joutumista Lapin sotaan. Sitten tulikin jo tieto isän katoamisesta.

Tieto isän vangiksi jäämisestä tuli äidille vasta viikkojen epätietoisuuden jälkeen.

Sotavankileirillä oli muutaman kymmenen suomalaisvangin lisäksi venäläisiä, jotka eivät malttaneet säästää ruoka-annoksiaan, vaan hotkivat ne kerralla. Nälkiintynyt elimistö ei sitä kestänyt, vaan suolisto repeili ja miehiä kuoli. Näin näytti käyneen eräälle suomalaiselle lappalaisellekin, ja hänet siirrettiin ruumisvajaan leirin ulkopuolelle.

Yön aikana lappalainen ”heräsi kuolleista”. Taskussaan vankien omaisten nimet ja osoitteet hän suunnisti kairan halki kotiin ja kirjoitti myös äidillemme.

Näin äitimme kertoi isämme sotavankitarinaa. Isä itse ei meille lapsille koskaan puhunut sodasta mitään. Jäljelle on jäänyt silti kaksi lehtileikettä Keskisuomalaisesta. Niissä isä muisteli sotavangin joulua ja pääsiäistä – kuinka paikallisten neitosten vangeille tuoma leipä maistui paremmalta kuin mikään koskaan.

Tallella on myös muutama katkera päiväkirjamerkintä sodan jälkeisistä vuosista, jolloin rintamalla olleita miehiä ivattiin ja väheksyttiin. Sotavanki-statuksenkin saksalaisten vankeina olleet miehet saivat vasta kauan isän kuoleman jälkeen. Neuvostoliitto saneli rauhanehdot, ja siinä rytäkässä kaikki vangit tulkittiin saksalaisiin liittyneiksi.

Kun nyt Lauri Törnin vaiheita ja sankarimyyttiä taas repostellaan ja otsikot revittelevät, miten ”Törni juoni natsien vallankumousta Suomeen”, mietin isääni ja poikaani. Parikymppisiä nuorukaisia oman aikansa melskeissä. Kukin heistä on voinut tarttua vain niihin mahdollisuuksiin, joita oma aikansa tarjoaa.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 23.10.2013




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti