keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Nuori nainen ja vanha Kekkonen

Uutuuskirja kuvaa nuoren toimittajan ja vanhan presidentti Kekkosen suhdetta – mutta myös 1970-lukua.

Toimittaja-tietokirjailija Maarit Huovisen kirja Tyttö ja nauhuri (WSOY) ilmestyi tiistaina mediajulkisuuden saattelemana. Huovinen on halunnut käyttää kirjailijanimenä tyttönimeään Tyrkkö, koska nojaa kirjassaan nuoruutensa päiväkirjoihin ja silloin kirjoittamiinsa lehtijuttuihin.

Maarit Tyrkön kirja on paljon muutakin kuin vain muistelua suhteesta vanhenevaan presidentti Urho Kaleva Kekkoseen. Ennakkomarkkinointi ja julkisuus kirjan ympärillä on kuitenkin keskittynyt niihin sivuihin, joissa Tyrkkö kirjoittaa kohtaamisistaan Kekkosen kanssa. Se on ymmärrettävää, koska Kekkosella oli myös maine karismaattisena naistenmiehenä.

Kirjassa on kuitenkin monta kerrosta, joista yksi on 1970-luvun mediamaailma ja naistoimittajan uran rakentuminen.

PR-emäntänä toimineen Maarit Tyrkön toimittajanura käynnistyi 24-vuotiaana Wihuri-yhtymän henkilöstölehdessä ja laajeni Suomen Kuvalehden avustamiseen. Jo pari vuotta myöhemmin 1974 hänet pyydettiin lehteen vakituiseksi. Tyrkkö oli toimittajavanhempien ainoa lapsi ja kasvanut kirjoittamisen ja median maailmassa, vaikka jäikin aluksi lääkäri-isoäitinsä hoiviin vanhempien erotessa. Hän kertoo olleensa vahvojen naisten kasvattama tyttö, jolle isä jäi hyvin etäiseksi.

Yritteliäisyyttä nuorelta naiselta ei ainakaan puuttunut. Hän puhui itsensä tuon ajan julkkisten pakeille, sai haastatteluita liikemiehiltä ja vuorineuvoksilta ja tarjosi rohkeasti New Yorkin matkapäiväkirjansa Suomen Kuvalehdelle.

Maarit Tyrkkö oli simpsakka ja rohkea, avoin ja hyväkäytöksinen, joten hän tuli toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Se on avu toimittajan työssä, joka vaatii oman persoonansa mukaanottoa. Hän ei peittele eikä häpeile sitä, että näiden ominaisuuksiensa vuoksi hänelle aukeni monia ovia, jotka saattoivat olla kyynisemmille toimittajatyypeille sulkeutuneita.

Kenties PR-tausta vaikutti hänen toimintaansa, tai sitten aika vain oli toinen. Nykytoimittajat eivät juuri lähettele haastateltavilleen kukkia jälkeenpäin, eivät muista kiitoskortteja eivätkä hevin heittäydy haastateltaviensa ystäviksi.


Tyttö ja nauhuri vuoteen vierellä


Tyrkön muistelmissa Kekkonen on ikämies; heidän kohdatessaan jo 74-vuotias. Ensi tapaamisen jälkeen Sylvi Kekkonen kuolee pitkään sairastettuaan. Tyrkkö itse on tuolloin vasta 26-vuotias nuori nainen, joka nuoruusaikaisen kihlauksen purkauduttua päätti elää vapaana ja keskittyä uraansa.
Hänet lähetetään Suomen Kuvalehdestä haastattelemaan presidentti Kekkosta, joka on sairaalassa toipumassa eturauhasleikkauksesta. Aihe on arka, mutta Kekkonen on päättänyt antaa haastattelun, koska hänen terveydentilastaan on käyty spekulaatioita. Myös henkilääkäriä haastatellaan, koska halutaan kertoa ihmisille eturauhasen liikakasvusta ja sen hoidosta.

Maarit Tyrkön kirjassa on lehtijuttu, jossa Kekkonen kuvailee vanhenevan miehen virtsaamisvaivoja ällistyttävän avoimesti. Kyseessä oli kuitenkin sairaus, joka monella tapaa iskee miehisyyden ytimeen. Kuin varmemmaksi vakuudeksi, Tyrkkö saa Kekkoselta haastattelun yhteydessä kuntotestin tulokset, joiden mukaan Kekkonen on muutoin nelikymppisen miehen terässä.

Tästä intiimistä hetkestä alkaa erikoinen ystävyys, joka puhututti aikalaisia. Maarit Tyrkkö oli tekemisissä Kekkosen kanssa niin toimittajana, kirjailijana, epävirallisena sihteerinä, kalastuskaverina kuin nuorena ystävättärenä. Kirjan lukija jää väistämättä miettimään, miten suhteen kumpikaan osapuoli pystyi näitä moninaisia rooleja käsittelemään. Kekkonen saattoi ärhennellä toimittaja Tyrkölle, mutta lähettää tälle samaan aikaan suorasukaisen ikävöiviä kirjeitä: ”Jumalauta. Minulla ei kai koskaan ollut ketään niin ikävä kuin Sinua tänään”.

Kekkonen on ajoittain tuskallisen tietoinen ikäerosta ja omasta vanhenemisestaan. Äänikirjeessä Maarit Tyrkölle hän sanoo: ”Mutta jos jossain vaiheessa katsot, että minä tulen rasittavaksi ja hankalaksi ja tuotan sinulle harmia ja mielipahaa, sano suoraan. Minun on silloin pakko lähteä kyykkimään”.

Kekkonen toiveineen ja vaateineen täyttää nuoren toimittajan arkea, mutta hän kokee, että on etuoikeutettua saada olla ystävä ja mielitietty karismaattiselle miehelle. Maarit Tyrkkö kuvailee kirjassaan myös niitä ajatuksia, joita ikäero herätti hänessä tuolloin. Hän koki, että ikäero on pikemminkin etu ja turva. ”Arvostimme toisiamme: minä presidentille kertynyttä rikasta elämää, hänen kokemuksiaan ja viisauttaan; hän oletettavasti minusta säteilevää nuorta tarmoa ja hullua rohkeutta, jota maailma ei ollut vielä sammuttanut”.

Vaikka Kekkosen ja tuon ajan muistavia lukijoita on yhä paljon, voi kysyä, mitä annettavaa kirjalla on tässä ajassamme. Onhan se vain yhden ihmisen kokemusta, mikrohistoriaa, jossa tuon ajan julkkisnimiä vilahtelee ajoittain turhan hengästyttävään tahtiin. Kirjaa tekee mieli puolustaa erityisesti tässä ajassa, jossa erilaisista rakkauksista ja ylipäänsä erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan paljon. Tässäkin rakkaudessa on omat sävynsä, jotka ehdottomasti ansaitsevat tulla kerrotuiksi.

Maarit Tyrkön muistelmien ensimmäinen osa päättyy uuteen vuoteen 1976. Lisää on luvassa.


            Artikkeli on julkaistu Salon Seudun Sanomien kulttuurisivulla. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti