Naapuripalstanpitäjän tuomio on tyly. Hän nojaa tuliterään
jyrsijäänsä ja päivittelee yrityksiäni nakertaa käsipelillä tiilenkovaan maahan
edes pientä koloa, johon voisi jotain istuttaa.
Eletään kevättä 1987 Salon kaupungin vuokrapalstalla. Olen
muuttanut kaupunkiin Pellosta syystalvella ja otan nyt tuntumaa peltoihin,
jollaisia en ole kokenut sen kummemmin Lapissa kuin kotiseudullani
Keski-Suomessa. Palstan olen vuokrannut hyvässä uskossa; kaupungilta kerrottiin
palstojen olevan kynnettyjä ja tarvitsevan vain "pientä muokkausta".
Salonseutulaisesta mielenlaadusta voisin sanoa samaa.
Pääsiäisen alla olen juttukeikalla paikallisessa leipomossa, jossa paistetaan
mämmiä. Oikein kuvareportaasi oli tilattu toimituksen aamupalaverissa.
"Täsä se kiehuu ja koht laiteta uuni", toteaa
leipurimies. Muuta hän ei pukahda. Ei tarvitse, koska näkeehän toimittajatyttö
itsekin. Kierroksen jälkeen kokoonnutaan kahville, jossa pomot porisevat
useamman lauseen verran, mutta reportaasista saisi tuskin kuvatekstiä pidempää.
Yritän puhuttaa miekkosia ja raotan epätoivossani jopa omaa taustaani. Nyt
tokaisee yksi miehistä: "Kyl mää suu nyt ymmärrä, sää ole Keski-Suomest,
emäntäki o siält!" Jännitys laukeaa silminnähden, toimittajatyttö ei
olekaan sairaalloinen hölöttäjä, hän vain sattuu olemaan puheliaasta osasta Suomea.
Kahdeksankymmentäluvun lopulla – ennen sosiaalista mediaa –
eletään sosiaalista elämää, ja työkavereiden kanssa vietetään vapaa-aikaa jopa
baareissa. Pikku hiljaa löydän omat verkostoni ja sinkkunaiselle Salo
näyttäytyy jopa vilkkaana pikkukaupunkina.
Aikana ennen facebookia avaudun joskus lehtikolumneissa –
ravistellen luutuneita ajatusmalleja, kuten nuoren toimittajan kuuluu.
Kirjoitan, miten yllätysvieraiden kanssa tärkeämpää on yhdessäolo kuin hienot
tarjoilut. Olihan minulla aina sulhaspiirakoita pakastimessa.
Eräs lukija pahastuu ja kirjoittaa yleisönosastoon, miten
kauhistuttavia neuvoja lehdessä jaellaan, kun vaan pakasteita tarjotaan. Täällä
vieraanvaraisuus on pyhä asia.
Kesemmällä keskellä Salon toria törmään työkaveriin, joka
katsoo silmiin erityisellä tavalla. Tajuan, että se on menoa nyt. Kolme
kuukautta myöhemmin mieskin tajuaa sen.
Se puutarhapalstani jäi kertakäynnille. Harmistuin, kun
naljaileva naapuri ei edes tarjonnut apuja. Myöhemmin opin, ettei kerrasta
kannata pahastua. Olisi vain pitänyt sinnikkäästi raapia niitä tiiliskiviä,
niin naapuri olisi uskonut, että olen tosissani. Täällä päin Suomea ihmiset
pitää vakuuttaa omasta tahtotilasta, ja taatusti autetaan.
Siksi jo kolmekymmentä vuotta näillä savimailla!
Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 21.4.2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti