Juorun logiikka ja journalismi

Mediassa eletään taas vaalirahasotkun kaltaisia kiihkeitä aikoja. Kuvia ei enää kumarreta eikä herrojen töppäilyjä kuitata hymähtelyllä. Toimittajat haluavat irtautua hyvä veli -verkostoista, ja taantuman syvetessä hyväosaisuus on jälleen käypää riistaa.

Auto- ja kuljetusalan ammattiliiton AKT:n sisäisistä riidoista on riittänyt puhuttavaa ja kauhisteltavaa jo pitkään. Aihe on paitsi tärkeä, myös medialle herkullinen. Ovathan osapuolina piinkova ay-jyrä Timo Räty ja entinen seurapiirikaunotar Hilkka Ahde. Kaunotar- ja hirviöasetelmassa on kansansadun ainekset.

Aiemmista ammattiliittojen toimitsijariidoista ei ole noussut vastaavanlaisia mediakohuja. On silti hyvä, että ay-toimistojen kovamielinen henkilöstöpolitiikka nousee esille.

AKT-kohun pitkittyessä näyttää myös niin sanottu laatumedia sairastuvan vauhtisokeuteen, jossa journalistin ohjeita heitetään samaan roskikseen, jossa ovat jo ay-liikkeen sisäiset arvot. Helsingin Sanomien sunnuntai-osastossa (11.3.) piirrettiin AKT:n Timo Rädyn henkilökuvaa ja todettiin: ”Kerrotaan, että parilla oli suhde, jonka kariuduttua vaikeudet alkoivat”.

Toki jo aiemmin on vihjailtu samaan suuntaan, kun esimerkiksi iltapäivälehdissä on siteerattu akt-laisia lähteitä, jotka kertoivat Ahteen ja Rädyn alkuvuosien tiiviistä yhdessäolosta. Mutta edes Julkisen sanan neuvoston (JSN) kanssa alituiseen operoiva keltainen lehdistö ei uskaltanut esittää väitettä noin suoraan kuin Helsingin Sanomat.

Hesarin jutun toisen käden tiedoksi eli juoruksi naamioitua suhdeväitettä ehtivät siteeraamaan sunnuntaina jo monet muut päivälehdet. Epäily alkoi siis muuttua kovaa vauhtia todeksi. Näinhän juorun logiikka toimii.

Helsingin Sanomat ei ole ensi kertaa koettelemassa journalistin ohjeiden rajoja. Vuonna 2008 lehti julkaisi laajan jutun Eduskunnassa ilmenneestä nuoriin naistyöntekijöihin kohdistuneesta ahdistelusta. Ahdistelu tuli ilmi työsuojelukyselyssä, mutta Hesari julkaisi väitettyjen ahdistelijoiden nimiä ja kuvia. JSN antoi lehdelle huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta, sillä väitteiden todenperäisyydestä lehdellä ei ollut näyttöä.

Perinteisessä lukijoiden luottamusta tavoittelevassa journalismissa pyritään esittämään vain faktat ja erottamaan ne mielipiteistä. Viime vuosina tätä rajaa on yritetty jostain syystä hämärtää. Syytä on vaikea nähdä, vaikka uutiskilpailu on koventunut, toimittajien kiire ja paine lisääntyneet, ja lehtikustantajat pyrkivät tuottamaan voittoa omistajilleen.

Toimittajat ovat viime vuosina paljastaneet monia törkyisiä pesäkkeitä vallan linnakkeissa. Ilta-Sanomien valelääkäriselvitykset ja Helsingin Sanomien paljastukset Finnairin ja Ilmarisen välisistä kaupoista ovat olleet tutkivan journalismin riemuvoittoja.

Mutta fiksu lukija kysyy myös: ”Ovatko nämäkään uutiset totta, jos samassa lehdessä kerrotaan myös silkkoja juoruja?”

Epäilyttävän suuret vaalituet, valelääkärit, laittomat irtisanomiset tai herrojen hämärät asuntokaupat synnyttävät aina moraalista närkästystä sen lisäksi, että niihin liittyy silkkaa laittomuutta.

Mutta entä kahden ihmisen välinen suhde ja sen laatu? Mitä minun Helsingin Sanomien lukijana pitäisi siitä tietää? Miksi vielä maksaisin moisten juorujen penkomisesta?

Teksti on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumni-palstalla 13.3.2012.

P.S. Samana päivänä Helsingin Sanomat julkaisi päätoimittajan anteeksipyynnön – anteeksi pyydettiin vain Hilkka Ahteelta ja juoruviritys pidettiin yhä yllä.

WCSJ2013 - salaperäinen kirjain-numeroyhdistelmä

Luulenpa, että tästä eteenpäin pääni täyttyy ajoittain kirjain-numeroyhdistelmästä WCSJ2013. Näyttää monimutkaiselta. Mutta ei, se ei ole vankitunnukseni, vaikka vankilalta tämä homma saattaa vielä joskus tuntua.
No, vitsi, vitsi. Mutta sitähän sä kysyit, että mitä tuo tarkoittaa.
Jos et ole vielä ehtinyt googlettaa, niin tässä suora linkki.
Tiedetoimittajien 8. maailmankongressi tullaan pitämään Helsingissä heti juhannuksen jälkeen 2013. Olen kaulaani myöten valmisteluissa mukana, muun muassa johdan ohjelmakomiteaa. Siinä meitä on kymmenen toimittajaa Euroopasta, Etelä-Amerikasta, Australiasta ja Intiasta sekä USA:sta.
Olen tämän lauantai-illan viettänytkin kirjoittamalla ensimmäistä versiota Call for seminars and proposals -tekstistä. Se pitäisi saada ihan kohta maailmalle - kunhan globaali ohjelmakomitea on tekstin ensin kelpuuttanut. Oijoi.
Ja SITTEN työt vasta alkavat!
Sitä koetan jaksaa tähän blogiinikin päivittää, jotta itsekin muistaisin puolentoista vuoden urakan jälkeen, miltä tuntui, vaikkapa silloin, kun kaikki oli vasta ihan alussa :-)

Lapsikin sen tietää - vaalivoittajan

Lausannen yliopiston tutkijat näyttivät viisivuotiaille lapsille valokuvia ja kehottivat heitä valitsemaan mieleisensä näköisen ihmisen leikkilaivansa kapteeniksi. Lapset poimivat kuvista ihmiset, jotka myöhemmin voittivat Ranskan parlamenttivaalit.

Tulos julkaistiin vuonna 2009 Science-tiedelehdessä.

Samana vuonna tehdyssä amerikkalaistutkimuksessa koehenkilöille näytettiin vain kymmenen sekunnin pituinen, äänetön videopätkä kuvernöörinvaalin väittelystä. Koehenkilöiden suosikki voitti myös vaalin. Kun koehenkilöiden annettiin kuunnella myös puhetta, arviot heikkenivät sattuman tasolle.

Tällaisia ja monia muita tutkimuksia esittelee psykologi-kirjailija Jussi Valtonen artikkelissaan Psykologi-lehdessä 7/2011.

Valtonen väittää, että päätöksiimme vaikuttaa suuri joukko vaikutelmia, jotka muodostuvat analyyttisen päätöksenteon ulkopuolella ja joista emme ole tietoisia. Mitä vaikeampi valinta, sitä suoremmiksi mutkat vedetään. Valtonen toteaa – tutkimuksiin vedoten – että puoluekannan valinta tapahtuu kohtuullisen perustellusti. Nuoruusajan kokemukset ja nuoruuden ympäristö vaikuttavat usein ratkaisevasti koko loppuelämän ideologisiin valintoihin.

Mutta vaalissa oman ehdokkaan valinta perustuu jo paljon muuhun kuin järkisyihin.

Valtosen siteeraama psykologian professori Drew Westen väittää järjen äänen sammuvan äänestyskopissa, ja ääni annetaan lähes suoraan puolueeseen ja ehdokkaaseen liittyvien tunteiden perusteella. Poliittiset ristiriidat sivuutetaan, jos ehdokkaaseen liittyvä tunneassosiaatio on myönteinen.

No, mitä vikaa tunteissa?

Ei varmaan mitään, mutta moni rationalistiksi itseään väittävä pilkkaa meitä muita, jotka puhumme mielikuvista, pukeutumisesta ja miellyttävyydestä. Etenkin naiset saavat tätä ivailua osakseen. Tiede on kuitenkin jo kauan osoittanut miehet ihan samanlaisiksi.

Käsitys poliitikon pätevyydestä muodostuu Jussi Valtosen siteeraamien tutkimusten mukaan käsittämättömän nopeasti. Jo sadan millisekunnin perusteella koehenkilöt valikoivat tulevia vaalivoittajia.

Erityisen ratkaisevaksi nousee silloin ehdokkaan ulkonäkö. Suomessa tätä on tutkinut muun muassa kansantaloustieteilijä Panu Poutvaara. Hänen mukaansa ehdokkaan ulkonäkö näyttäisi vaikuttavan eniten niihin, jotka tietävät politiikasta vähiten ja katsovat eniten televisiota.

Nukkuvien puolueen kannattaa siis antaa jatkaa uniaan. Me muut, hyväksykäämme tunne itsessämme.

Vierailulla Downton Abbeyssa

Olen käynyt pitkällä, ihanalla visiitillä Downton Abbeyssa (=katsoin putkeen ekan tuotantokauden).

Helmikirjaillut mekot, autot, miesten frakit, kirjeiden kirjoitus, sisustus... Oi, niin paljon haikailtavaa!

Likinäköisenä olisin tosin törmäillyt palmuihin – eikä parikymppisenä koettu korvatulehduskierre ilman antibiootteja olisi tehnyt hyvää kuulolleni.

Silti haasteellisimmaksi olisin tuohon aikaan eläessäni varmasti kokenut kaiken sen ihmissuhteisiin liittyvän vaivihkaisuuden.

Olisinko sisäkkönä osannut olla näkymätön? Olisinko rouvana ymmärtänyt hovimestarin yhdestä rykäisystä, että tämä haluaa sanoa jotakin ehdottoman tärkeää? Olisinko päässyt edes naimisiin, kun en olisi huomannut alta kulmain luotua kaihoisaa katsetta ja tajunnut sitä lupaukseksi kosinnasta...?

Samalla jäin miettimään, miten itsestään selvästi mielsin itseni enemmän taloudenhoitajaksi kuin kartanonemännäksi. Tähän asti kun olen aina ollut joko itsepäinen esikoistytär tai seikkailuihin taipuva hienostorouva.

Taloudenhoitaja Elsie Hughes (näyttelijä Phyllis Logan) omaa sellaista arvokkuutta ja sydämen sivistystä, ettei häntä voi olla arvostamatta.

Miksi meille käy näin? Samaistumme fiktiivisiin hahmoihin? Kulttuurintutkija Veijo Hietala on esittänyt tästä monta tulkintaa. Itse uskon yksinkertaisesti, että "maailma tarvitsee esikuvia", eli ihmismielessä elää aina pyrkimys itsetutkiskeluun ja itsensä kehittämiseen. Joissakin tutuissa tai fiktiivisissä hahmoissa löydämme ihailtavia piirteitä – kuka kenessäkin.

Nuo ihmiset tai heidän piirteensä soittavat jotain kelloa sisällämme.

Minua vahvat ja määrätietoiset, mutta silti humaanit ja sydämelliset naiset ovat aina ihastuttaneet.

Terveys vaaliteemaksi – Timo Soini karppaamaan?

Terveyttä ja terveyspalveluita on povattu vaaliteemaksi vähintään kautta koko 2000-luvun.  Terveysvaaleja vain ei ole näkynyt.

Tosin viime eduskuntavaaleissa kansantalouden kestävyysvaje nousi tärkeäksi puheenaiheeksi. Terveyspalveluita ei varsinaisesti noussut kukaan puolustamaan, koska ne juuri tuntuvat olevan kestävän kansantalouden pahin uhka.

Eduskuntavaaleissa puhuttiin eurosta, nyt presidentinvaaleissa jauhetaan eurosta – ja niin todennäköisesti käy tulevissa kuntavaaleissakin.

Eilen maanantaina Päivälehden museossa Helsingissä Turun yliopiston eduskuntatutkijat analysoivat Jytkyn anatomiaa. Kukaan tutkijoista ei osannut sanoa, miksi terveys ei ole noussut vaalien puheenaiheeksi. He tiesivät kyllä yksityiskohtaisesti laskettuaan, mistä vaaliagendalla puhuttiin: EU:n kriisistä, valtiontalouden kestävyysvajeesta ja perussuomalaisten noususta. Eniten mediahuomiota saivat Mari Kiviniemi, Jyrki Katainen ja Timo Soini. Kiviniemi kuvattiin vastuun väistelijänä, Katainen suomalaisperheiden pelastajana ja Timo Soini kestävänä ei-miehenä.

Vaalivoittajaksi selviytyi Soini, koska hänen ja puolueen linja ei jäänyt kenellekään epäselväksi. Ei-linja oli myös pysynyt samana vuosikaudet. Turkulaisten suorittama anatomiatutkimus osoitti selvästi, että  suoraselkäisyys – vaikka änkyryyskin – miellyttää suomalaisia. Jos vaaliagendalle noussut aihe on vaikeaselkoinen, kannattaa oma sanoma pitää mahdollisimman yksinkertaisena. ”Tuskin”, ”toisaalta”, ”vaikea sanoa” -ilmaisuja pitää ehdottomasti välttää. Juuri näihin Kiviniemi sortui. Katainenhan onnistui toteamaan, että ”pahalta näyttää”. Uhkailu ja pelottelu vetoavat synnintuntoisiin suomalaisiin.

Maanantaina Timo Soini kuitenkin tunnusti, ettei Jytkyä voi toistaa vanhoilla eväillä. Koska terveyspalvelut ovat selvästikin ihan liian vaikeaselkoinen asia, joista saisi jytkyn punnerrettua, terveysvaalipuhe kannattaa popularisoida. Terveysaiheeksi kannattaa valita joku jokaisen arkea koskettava maanläheinen aihe. Ja sehän on ruoka.

Tieteelliseen tutkimukseen ja asiantuntemukseen perustuva ravitsemuskeskustelu on jo kauan aikaa kadonnut jonnekin voivuoren taakse, joten sitä ei kannata ryhtyä jatkamaan. Vaalijytkyä tavoittelevan poliitikon on parasta puhua kansan kanssa samalla äänellä.

Timo Soini siis ryhtyköön karppaamaan.

Nyt karppaamista ”äänestää” erään gallupin mukaan vain kuusi prosenttia suomalaisista, mutta siitä varovaisesti kiinnostuneita on moninkertainen määrä. Näitä nukkuvia karppaajia kannattaa herätellä. Soini saa rakastamiltaan huolto-asemilta ja snagreilta nykyisin jo varsin kätevästi karppausruokaa. Pihvit voi tilata salaatilla missä päin Suomea tahansa, ja kananmunat tirisevät joka kipsalla.

Vaalikampanjan sivutuotteena Soini saattaa menettää vähän elopainoaan, mutta poliittinen painoarvo sen kuin vain nousee. Oma terveys on nimittäin nykysuomalaisen tärkein arvo, kertovat arvopreferenssitutkimukset. Karppaus on jollain kumman tavalla onnistuttu kansan parissa yhdistämään terveellisiin elämäntapoihin, ja kansaa ne Soinin äänestäjät juuri ovat.

Timo, ota tai jätä, sillä tämä thinktank ei maksa sinulle mitään! 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden toimituksen blogi -palstalla.

Jätin junan, koska se jätti minut niin monesti

En enää seurustele junan kanssa. Suhteemme kesti 12 vuotta, joista kaksi viimeistä olivat piinallisia. Todella piinallisia.

Pitkään kaikki meni tosi hyvin. Hyppäsin aamulla junan kyytiin, ja illalla pääsin sen kyydissä kotiin. Toimi kuin junanvessa.

Sitten junassa alkoi ilmetä epäluotettavia piirteitä: aamu-unisuutta, käynnistysvaikeuksia, saamattomuutta, vaihtuvia mielialoja, äyskimistä - kunnes välillä juna ei tullut ollenkaan. Tai jätti minut kyydistä kesken matkan. Kuka jaksaa loputtomasti seurustella junan kanssa, johon ei voi enää ollenkaan luottaa?

Aloin tuntea jokapäiväistä epävarmuutta, ryhdyin kiukuttelemaan itsekin, tiuskimaan ja päivittelemään. Kerroin kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella, epäluotettavasta junastani. Ei juna pitänyt siitä ollenkaan, myöhästely muuttui enemmän säännöksi kuin poikkeukseksi.

No, tiedätte, miten siinä lopulta käy tuollaisen jatkuessa ja jatkuessa - ilman toivoa paremmasta. Panin välit poikki. Minun oli tehtävä lopullinen irtiotto, juna ei olisi siihen pystynyt. Vahvempi tekee aina ratkaisun, niin se on.


Ai onks mulla ketään uutta?

No, tunnustan, että on minulla :-)
Bussi.
Älkää naurako! Bussi on mainettaan parempi. Jotkut sanoo, et heitä yököttää bussin kyydissä. Jotkut taas inhoaa kapeita penkkejä. Ja sitä, ettei ole ravintolavaunua.
Mut suhde bussiin on täynnä arkirealismia. Se kulkee, kesät talvet. Ei esitä loputtomia tekosyitä (lehtikeli, lunta sataa, ukkonen katkoi johdot, este radalla...). Ajaa suoraan Kamppiin, josta pääsee metroon kastumatta.
Olen alkanut jo saada tuttuja kuskinaamoja, joiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa. Rahastajiakin näkyy joskus, ja he ovat erityisen kivoja. Ja on siellä kuumalla moottoritiellä muitakin vanhoja junatuttuja, jotka seukkaavat nykyisin bussin kanssa.

Onko junalla ja bussilla mitään yhteistä? On! Lipun osto.
Eka kerta Kampin Matkahuollossa oli karsea kokemus. Mut hei, eka kerta usein on.
Nyt, kun minulla on se magneettiläpyskä, niin seuraavat kerrat hoidankin sitten rahastajan tai kuskin kanssa.

Mitäkö mieltä juna on asiasta?
En tiedä, enkä välitä.
Tai siis, no, ei juna ehkä tiedä, et lemppasin sen tykkänään. En heittänyt edes tekstaria.
Ei sekään pahemmin perustellu laiminlyöntejään mulle. Oli vaan niin kuin ei mitään...
Ei minun ikäistäni naista enää kohdella kuin jotain vanhaa saapasta.
It´s over!

Neljä päivää ja 290 minuuttia

”Aika on rahaa”, sanotaan, mutta aina aikaa ei voi muuttaa rahaksi – ainakaan junamatkailija. Jo vajaassa viikossa ehtii tehdä monenlaisia laskutoimituksia.

Aloitetaan laskeminen vaikkapa ihan tavallisesta lokakuisesta maanantaista, jolloin olin Pasilassa 25 minuuttia myöhemmin kuin aikataulussa luki. Illalla pääsin kotiin 30 minuuttia myöhässä.

Aikataulun mukaisen kolmen tunnin sijasta istuin siis junassa neljä tuntia.

Tiistaina juna oli myöhässä 20 minuuttia, ja Pasilan asemalla hissi ratikkapysäkille oli rikki. Juoksin Mäkelänkadun pysäkille. Ehdin juuri ja juuri monistaa toimituksemme aamupalaveria varten junassa valmiiksi etsimäni nettiuutisaiheet ja esittelemään ne kokouksessa.

Tiistai-iltapäivällä asiantuntijoille ja toimittajille tarkoitetussa pyöreän pöydän keskustelutilaisuudessa yksi asiantuntijoista puhui 10 minuutin sijasta 40 minuuttia, joten meitä paria toimittajaa ei kukaan ehtinyt enää kuunnella. Juoksin kuuden junaan, joka oli Salossa ihan aikataulussa. Matkustin kuitenkin illan pimeyden turvin pummilla Salosta Turkuun ja illastin kahden herrasmiehen seurassa (poika ja mies) neliskulmaisessa pöydässä.  He olivat minun sanomisistani hieman kiinnostuneempia kuin roundtable-miehet.

Keskiviikkona radan laitteet reistailivat yhä, ja juna oli aamulla tunnin myöhässä. Tein junassa töitä, hoidin sähköpostia ja tein yhden haastattelun. Illalla päätin ehtiä viiden junaan, koska oli jumppailtani, mutta ratikkaa ei tullut, joten en ehtinyt viiden junaan. Kipeä selkäni ei siis saanut luvattua hoitoa jumpassa, mutta mieleni koheni, kun ehdin Korkkari 37:ään ja löysin ihanat saappaat.

Kuuden junassa kohtasin taidemaalarin, joka näytti ihan Sinkkuelämää-sarjan Alexandr Petrovskylta (alias Michail Baryshnikovilta).

Kerroin hänelle nykyjournalismin ahdingosta: miten yksittäisen toimittajan työtila koko ajan kapeutuu aikataulujen, uuden työkulttuurin ja ulkopuolisen painostuksen takia. Taidemaalari kertoi, että kuvataiteilijatkin joutuvat maalaamaan taulujaan sellaisiksi, jotka miellyttävät ostajia, galleristeja tai kriitikoita. Aina ne eivät ole samoja asioita. Mitä menestyneempi taiteilija, sitä suuremmat ovat ulkoiset paineet. Kysyin, kuinka pitkälle yksilön kuristaminen voi mennä. ”Voi, loputtoman pitkälle!” huudahti taiteilija. 

Kun pääsin 35 minuuttia myöhässä kotiin, ehdin vielä iltakahdeksan jälkeen syödä hieman iltapalaa mieheni kanssa ja katsoa mainiota tanskalaista Vallan linnake -sarjaa, jossa naispääministeri saapuu kotiin öisin ja menee lapsensa sänkyyn nukkumaan, kun isä ja lapset ovat vallanneet parisängyn.

Onneksi minulla ei enää ole pieniä lapsia.

Torstai-aamuna juna on 40 minuuttia myöhässä. Kahvilavaunussa leviää yli pöytien ulottuva asiantuntijatyöläisnaisten keskustelu. Eräs tutkijaäiti kertoo löytäneensä 8-vuotiaan tyttärensä eräänä iltapäivänä rappusilta itkemässä. Äidin juna oli taas myöhässä, tyttö hätääntynyt eikä uskaltanut mennä yksin sisälle.

Tiedättehän te, lapset.

Päätän varmuuden vuoksi jäädä junasta jo Espoossa, koska olen menossa haastateltavani luo Kauniaisiin. Toivotettuaan minut tervetulleeksi haastateltavan rouva lähtee ulos ja huikkaa miehelleen: ”Tulen sitten kun tulen!”

He ovat jo ikäihmisiä. Onko aikaa siis vielä joskus rajattomasti – niin, ettei ole niin nuukaa? Ajatus tuntuu kiehtovalta.

Tätä kirjoittaessa on torstai-illansuu – ja istun junassa. Olen tähän mennessä yksin tällä viikolla laskujeni mukaan istunut junassa 250 ylimääräistä minuuttia. Ei kait se ole kallista aikaa, sehän on enimmäkseen omaani. En ole kovin arvokas ihminen maapallon mittakaavassa. Kallisarvoinen olen vain itselleni ja läheisilleni. 

Minulle tuli mahdollisuus työajan lyhennykseen ja etätöihin. Uudessa elämässäni olen päättänyt käyttää nuo 250 minuuttia joka viikko pelkästään arvokkaaseen itseeni. Se on vallan itsekäs ajatus, mutta on vaikea nähdä mitään epäitsekästä tuon ajan luovuttamisessa valtion rautateillekään. 

P.S. Torstai-illan juna oli myöhässä 20 minuuttia, joten kohta voin laskea itselleni lisäaikaa vielä tuon kolmannestunninkin. Siinä ajassa ehtii kiertää sauvakävellen Halikon Kärävuoren.