torstai 26. kesäkuuta 2014

Maaseudulla on sillee jännää


Televisiotoimittaja seisoi keväällä pellon reunalla. Maanviljelijä oli hypännyt traktoristaan alas toimittajan haastateltavaksi.
Oli suora lähetys, ja varmasti molempia jännitti. Toimittaja sai kysytyksi ja viljelijä vastatuksi, että kylvetään ja pitkää päivää tehdään. Niin kauan kuin valoa riittää. Ja rankkaahan se on.
Selväksi ei käynyt, mitä peltoon laitettiin. Rahasta tai viljakaupasta ei puhuttu mitään, ei myöskään torjunta-aineista tai maanviljelyn tilanteesta ylipäänsä. Mutta mukavalta tuntuivat, ne kevättyöt pitkän talven jälkeen.

                                                                                * * *

Juhannusaattona radiotoimittaja päätyi maaseudun sydämeen, tanssilavalle. Valtaa pitävä tangokuningas Kyösti Mäkimattila lauloi ja välillä sanaili satakuntalaisen napakkaan tyyliinsä. Mies on oikeasti stand up -koomikon veroinen huuliveikko, mutta hölisevä toimittaja suorastaan jähmettyi haastateltavansa kolmisanaisiin lauseisiin.
Olisi ollut mukava kuulla, miten Mäkimattila on kuningasvuotensa kokenut, mitä mieltä ovat olleet kotilinnan prinsessat, onko Varjokuva-bändissä naljailtu kuninkaan uusista vaatteista. Vaan ei puhuttu, koska toimittaja ei oikein tiennyt, mistä veistellä kokeneen iskelmälaulajan kanssa.
Onneksi toimittajan haaviin tarttunut tanssipari oli sukkelampi puheissaan. Heiltä toimittaja sai kysytyksi, onko lavalla mukavaa.
Kyseessä oli kokenut musiikkitoimittaja, joka lienee haastatellut monia maailmantähtiä. Kotimainen tanssikulttuuri oli hänelle kuitenkin selvästi vieras.
Olisi ollut mukava kuulla, mitkä ovat haastateltavien suosikkitanssit ja mitä mieltä he ovat viime vuosina lavat vallanneista fuskusta ja buggista. Entä sujuuko heitä kävelyhumppa? Onko käyty kursseilla, vaan uskaltaudutaanko yhä mukaan fiilispohjalta? Miten lavakulttuuri on muuttunut, kun lavojen omistajapohja yksityistyy?
Kävi kumminkin ilmi, että lavalla on ihan mukavaa.

                                                                                * * *

Milloin maaseudusta tuli toimittajille näin vieras?
Meille monille maalla kasvaneille keski-ikäisille kaupunkilaisille nyky-maaseutu on kieltämättä outo. Lapsuuteni kotitilalla lehmät lypsettiin käsin, enkä ole nähnyt lypsyrobottia kuin televisiossa. Leikkausrobotinkin olen nähnyt lähempää. Luen lehdistä viljapörsseistä, mutta futuurinoteeraukset ovat jo liikaa.
Maaseutu on muuttunut, ennen kaikkea koska maatalous on muuttunut. Pellon laita ja tanssilava ovat entisellään enää vanhoissa Suomi-filmeissä ja muistikuvissa. Yhä harvempi saa elantonsa maataloudesta, joten yhä harvemmalla toimittajallakaan on enää elävää suhdetta maaseutuun. Emme yleisönä sentään edellytä agronomitutkintoa tai tanssikurssia, mutta hyvän taustatyön kyllä huomaa – ja kaikkein selvimmin sen puutteen.
Kannattaisiko toimittajien siis konsultoida maaseutua tuntevia kollegoitaan tai tuttaviaan ennen juttukeikkaa maalle?
Ei ole yhdentekevää, millaisena ymmärrämme Suomen ja suomalaiset elinolot. Maaseudulla tuotetaan meidän ruokamme, mutta tuotanto- ja jakelutavat ovat kovassa murroksessa. Kaupunkilainen harrastuskulttuuri on rynnistänyt maaseudun koteihin ja niille harveneville tanssilavoillekin. Tanssiaskeleet harjoitellaan telkkarista tuttujen tähtien tahtiin, ja takataskussa keikkuu matin tilalla askelmittari.
Vaan nähdäänkö tätä murrosta, jos jutuissa ei osata kertoa eikä edes kysyä, vaan vain ihmetellään?

            Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 26.6.2014






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti