Milloin soteuudistuksesta katosi inhimillisyys – ja vanhuksia ryhdyttiin kärräämään satoja kilometriä?

Äitini kuoli 2000-luvun alkupuolella rauhallisesti nukkuessaan. 330 kilometrin päässä. Kotikunnan vanhainkoti oli ollut hänen kotinsa jo pitkään. Vaikka ajoittain mietimme sisarusten kanssa, voisiko äidin saada tänne etelään, emme sellaista koskaan ryhtyneet puuhaamaan. Vanhainkodin vuodeosastokin voi olla ihmiselle hyvä, tutuksi tullut koti.

Vanhainkodin henkilökunta tunsi äitimme. Omahoitaja soitti eräänä talvisena päivänä, että äitiä kannattaisi tulla katsomaan; äidin kunto oli alkanut nopeasti heikentyä. Järkyttyneenä soitin vielä omalääkärille terveyskeskukseen. Hän oli vankasti sitä mieltä, että ei äiti nyt vielä ole mihinkään kuolemassa.

 

Lähdettiin kumminkin. Äiti oli hetken hereillä ja juteltiinkin vähän. Ei sen kummempia. Parin päivän päästä soi puhelin, ja hoitaja kertoi äidin kuolleen aamuyöllä. Flimmeri oli mennyt läpi sydämen.

 

Menneenä kesänä aloin kuulla tutuilta, miten salolaisia vanhuksia on kärrätty vuodeosastoille jopa Uuteenkaupunkiin. Kun sairaalahoitoa ei enää tarvita, tarvitaan ymmärrettävästi joskus silti vielä hoitoa. Mutta miten hauras vanhus kestää tuollaisia ambulanssimatkoja? Kuinka ehkä hyvinkin heikko ja vanha puoliso pääsee katsomaan elämänkumppaniaan, silittämään hiuksia ja olemaan rakkaansa vieressä? 120 kilometrin päähän!

 

Pitkät matkat ymmärtää erikoissairaanhoidossa, jossa erikoisosaamisella pelastetaan ihmishenkiä. Suomessa esimerkiksi leukemialapsista selviytyy 95 prosenttia, mikä on maailman huippua. Elämän toisessa ääripäässä tarvitaan toisenlaista osaamista.

 

Korona-aikanako tämä käänne epäinhimillisyyteen tapahtui? Kun ihmiskuntaa uhkasi tuntematon uusi virus, tehtiin äkkiratkaisuja. Suljettiin maiden välisiä rajoja, eristäydyttiin koteihin ja eristettiin sairaalat. Vauvoja synnytettiin ilman läheisen tukea, sairaalaan kuoltiin yksin, vanhainkodeissa sai käydä ikkunan takana vilkuttamassa.

 

Kaikki tehtiin vanhuksia ja heikkoja suojellen – tai niin meidät opetettiin ajattelemaan. Sitten saatiin rokotukset, opittiin hoitamaan koronapotilaita, ja viruskin alkoi kesyyntyä. Huh! Huokaisimme helpotuksesta.

 

Kunnes saimme tämän uuden vihulaisen: soteuudistuksen ja hyvinvointialueet. Toimintatapoja ”yhtenäistettiin”, mikä tarkoitti monin paikoin käytännössä maalaisjärjenkäytön lopettamista. Milloin on vedottu lakiin, milloin Valviraan. Nyt palvelun heikennyksiä perustellaan hallituksen säästöillä, jotta ”turvaamme hyvinvointiyhteiskunnan lapsillemme”, kuten pääministerin suusta hokeman tavoin kuulemme.

 

Ylen jutussa (7.10.24) sotejohtajat eri puolilta maata kuvailevat, että potilaiden siirrot jopa yli sadan kilometrin päähän ovat ”hyvin yleisiä”. Näin toteaa myös Varsinais-Suomen hyvinvointialueen ensihoidon ja päivystyksen johtaja Sirpa Rantanen. Joku johtaja sentään pitää tilannetta ”valitettavana”. Sen sijaan Kainuun hyvinvointialueen akuuttihoidon ja pelastuksen palveluiden toimialuejohtaja Sami Mäenpää ei jutun mukaan pidä siirtelyä ongelmana; onhan potilaita siirrelty jo 10 vuotta.

 

Minä ehdin käydä hyvästelemässä äitini satojen kilometrien päässä, koska kokeneet hoitajat näkivät tutussa hoidokissaan kuoleman merkit. Silti usein murehdin kaukana asumista. Mutta nykyisin pitkät välimatkat järjestetään ihan tieten tahtoen. 

 

Olen alkanut miettiä, onko tässä meidän epäinhimillisessä ”hyvinvointivaltiossa” mitään säästettävää jälkipolville.

           Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 16.10.2024 otsikolla: Mihin katosi inhimillisyys, kun vanhuksia viedään laitoksiin kauas kotoaan?

Jälkikirjoitus

Äitini syntymästä tuli 12.10.24 kuluneeksi 100 vuotta. Itsenäisyyspäivänä julkaisin ekaa kertaa vanhempieni nuoruudenkuvat somessa. Kirjoitin näin:

En ole vanhempieni kuvia somessa jakanut, mutta ehkä näin itsenäisyyspäivänä muistoja sallitaan. Äidin syntymästä tuli tänä syksynä 100 vuotta, isä oli kaksi vuotta vanhempi. Isäni kuoli 50-vuotiaana, äiti kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Vanhempieni kuvien väliä on reilut puolitoista vuotta, he ehtivät mennä naimisiin helluntaina -44, ennen kuin iso rytinä Kannaksella alkoi. Kesällä isä käskettiinkin sitten Lapin sotaan, jossa hän haavoittui, jäi omista jälkeen ja otettiin vangiksi ja vietiin Pohjois-Norjaan vankileirille. Ei pystytty häntä ihan nälkään näännyttämään - mutta noiden parikymppisten nuorten ihmisten silmistä näkyvät kyllä pelon ja surun jäljet.

Vaan mitäs, eikun takas kotiin sotasairaalasta ja korpeen peltoa raivaamaan.