Milloin soteuudistuksesta katosi inhimillisyys – ja vanhuksia ryhdyttiin kärräämään satoja kilometriä?

Äitini kuoli 2000-luvun alkupuolella rauhallisesti nukkuessaan. 330 kilometrin päässä. Kotikunnan vanhainkoti oli ollut hänen kotinsa jo pitkään. Vaikka ajoittain mietimme sisarusten kanssa, voisiko äidin saada tänne etelään, emme sellaista koskaan ryhtyneet puuhaamaan. Vanhainkodin vuodeosastokin voi olla ihmiselle hyvä, tutuksi tullut koti.

Vanhainkodin henkilökunta tunsi äitimme. Omahoitaja soitti eräänä talvisena päivänä, että äitiä kannattaisi tulla katsomaan; äidin kunto oli alkanut nopeasti heikentyä. Järkyttyneenä soitin vielä omalääkärille terveyskeskukseen. Hän oli vankasti sitä mieltä, että ei äiti nyt vielä ole mihinkään kuolemassa.

 

Lähdettiin kumminkin. Äiti oli hetken hereillä ja juteltiinkin vähän. Ei sen kummempia. Parin päivän päästä soi puhelin, ja hoitaja kertoi äidin kuolleen aamuyöllä. Flimmeri oli mennyt läpi sydämen.

 

Menneenä kesänä aloin kuulla tutuilta, miten salolaisia vanhuksia on kärrätty vuodeosastoille jopa Uuteenkaupunkiin. Kun sairaalahoitoa ei enää tarvita, tarvitaan ymmärrettävästi joskus silti vielä hoitoa. Mutta miten hauras vanhus kestää tuollaisia ambulanssimatkoja? Kuinka ehkä hyvinkin heikko ja vanha puoliso pääsee katsomaan elämänkumppaniaan, silittämään hiuksia ja olemaan rakkaansa vieressä? 120 kilometrin päähän!

 

Pitkät matkat ymmärtää erikoissairaanhoidossa, jossa erikoisosaamisella pelastetaan ihmishenkiä. Suomessa esimerkiksi leukemialapsista selviytyy 95 prosenttia, mikä on maailman huippua. Elämän toisessa ääripäässä tarvitaan toisenlaista osaamista.

 

Korona-aikanako tämä käänne epäinhimillisyyteen tapahtui? Kun ihmiskuntaa uhkasi tuntematon uusi virus, tehtiin äkkiratkaisuja. Suljettiin maiden välisiä rajoja, eristäydyttiin koteihin ja eristettiin sairaalat. Vauvoja synnytettiin ilman läheisen tukea, sairaalaan kuoltiin yksin, vanhainkodeissa sai käydä ikkunan takana vilkuttamassa.

 

Kaikki tehtiin vanhuksia ja heikkoja suojellen – tai niin meidät opetettiin ajattelemaan. Sitten saatiin rokotukset, opittiin hoitamaan koronapotilaita, ja viruskin alkoi kesyyntyä. Huh! Huokaisimme helpotuksesta.

 

Kunnes saimme tämän uuden vihulaisen: soteuudistuksen ja hyvinvointialueet. Toimintatapoja ”yhtenäistettiin”, mikä tarkoitti monin paikoin käytännössä maalaisjärjenkäytön lopettamista. Milloin on vedottu lakiin, milloin Valviraan. Nyt palvelun heikennyksiä perustellaan hallituksen säästöillä, jotta ”turvaamme hyvinvointiyhteiskunnan lapsillemme”, kuten pääministerin suusta hokeman tavoin kuulemme.

 

Ylen jutussa (7.10.24) sotejohtajat eri puolilta maata kuvailevat, että potilaiden siirrot jopa yli sadan kilometrin päähän ovat ”hyvin yleisiä”. Näin toteaa myös Varsinais-Suomen hyvinvointialueen ensihoidon ja päivystyksen johtaja Sirpa Rantanen. Joku johtaja sentään pitää tilannetta ”valitettavana”. Sen sijaan Kainuun hyvinvointialueen akuuttihoidon ja pelastuksen palveluiden toimialuejohtaja Sami Mäenpää ei jutun mukaan pidä siirtelyä ongelmana; onhan potilaita siirrelty jo 10 vuotta.

 

Minä ehdin käydä hyvästelemässä äitini satojen kilometrien päässä, koska kokeneet hoitajat näkivät tutussa hoidokissaan kuoleman merkit. Silti usein murehdin kaukana asumista. Mutta nykyisin pitkät välimatkat järjestetään ihan tieten tahtoen. 

 

Olen alkanut miettiä, onko tässä meidän epäinhimillisessä ”hyvinvointivaltiossa” mitään säästettävää jälkipolville.

           Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 16.10.2024 otsikolla: Mihin katosi inhimillisyys, kun vanhuksia viedään laitoksiin kauas kotoaan?

Jälkikirjoitus

Äitini syntymästä tuli 12.10.24 kuluneeksi 100 vuotta. Itsenäisyyspäivänä julkaisin ekaa kertaa vanhempieni nuoruudenkuvat somessa. Kirjoitin näin:

En ole vanhempieni kuvia somessa jakanut, mutta ehkä näin itsenäisyyspäivänä muistoja sallitaan. Äidin syntymästä tuli tänä syksynä 100 vuotta, isä oli kaksi vuotta vanhempi. Isäni kuoli 50-vuotiaana, äiti kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Vanhempieni kuvien väliä on reilut puolitoista vuotta, he ehtivät mennä naimisiin helluntaina -44, ennen kuin iso rytinä Kannaksella alkoi. Kesällä isä käskettiinkin sitten Lapin sotaan, jossa hän haavoittui, jäi omista jälkeen ja otettiin vangiksi ja vietiin Pohjois-Norjaan vankileirille. Ei pystytty häntä ihan nälkään näännyttämään - mutta noiden parikymppisten nuorten ihmisten silmistä näkyvät kyllä pelon ja surun jäljet.

Vaan mitäs, eikun takas kotiin sotasairaalasta ja korpeen peltoa raivaamaan.

Juha Sipilä, suosittelen Downton Abbeyta

Televisiodraamat suovat meille hetken paon arjesta. Samalla ne tuottavat meille ajatuksia ja tunteita, joiden kautta pystymme käsittelemään oman elämämme käänteitä ja vaikeuksia. Sadut eivät ole koskaan olleet vain viihdyttämistä varten, niissä on aina syvempi ulottuvuus.

Vai mitä, Sipilän Juha?

                                    * * *

Emme tiedä, onko  pääministeri Juha Sipilä historiallisen brittidraama Dowton Abbeyn katsoja, mutta lämpimästi neuvoisin katsomaan. Tänä syksynä sarjan fanit ovat saaneet seurata hermoja raastavaa valtataistelua paikallisen sote-alueen kyläsairaalan hallinnosta. Ja saanen huomauttaa, että kyse ei ole mistään pikkukinasta!

Tähän asti sarjassa on pystytty selviämään monista arkielämän vastoinkäymisistä: ensimmäisestä maailmansodasta, lady Maryn sänkyyn kuolleesta ulkomaalaisesta, parista vankilatuomiosta, Matthewn traagisesta auto-onnettomuudesta ja aviottomista lapsista.

Nyt kuitenkin koko kartanon ja ilmeisesti koko kylän rauhaa on rikkonut repivä riita siitä, minkä hallinnon alaisuuteen siirretään kylän oma sairaala. Ottaako sen hallintaansa läheinen kaupunginsairaala, joka on luvannut tuoda sinne uudistuksia? Vai pidetäänkö valta kartanonväen ja paikallisen omalääkärin ja sosiaalihoitajan käsissä?

Downton Abbeyn toimintaympäristö on muutoinkin muutoksen kourissa. Lady Mary on ottamassa ikääntyvältä ja stressisairauksia potevalta isältään päivittäisvastuuta kartanon johtamisesta. Lady Mary on päättänyt rakentaa kartanosta modernin yrityksen, jossa on elämisen mahdollisuus myös hänen kasvavalle pojalleen.

Tulorakenne on kuitenkin haastava, sillä vaikka henkilöstösivukulut eivät liene valtaisat, kartanossa on silti yhä huomattavan paljon henkilökuntaa. Lojaalisuus ja tuottovaatimukset taistelevat herrasväen mielissä. Alakerran väkikään ei ole yhtä alamaista kuin ennen.

Ainut, joka pitää kaikin tavoin kynsin hampain kiinni kaikesta vanhasta on isoäiti lady Violet Crawley.  Kyläsairaala näyttää muodostuneen hänelle symboliksi aatelisten vallasta. Onhan hänen perheensä aikoinaan antanut sairaalalle tontin, ja ilmeisesti kartano vastaa paljolti myös sairaalan toimintakuluista.

Jos lady Violet nyt antaisi päätösvallan piirikunnalle, antaisi  hän periksi modernisaatiolle, etäisille vallankäyttäjille ja kenties demokratialle. Ei tule kuuloonkaan! Miten jossain kaukana voitaisiin tietää, mitä hänen omat kyläläisensä tarvitsevat.

Sodassa kaikki keinot ovat sallittuja. Isoäiti juonittelee, kiristää ja lahjoo. Hän saa kartanoon illalliselle jopa terveysministeri Neville Chamberlainin. Ikäväksi yllätykseksi konservatiiviministeri paljastuukin uudistusmieliseksi. Tosielämässä samainen Chamberlain toteutti laajan joukon yhteiskunnallisia uudistuksia Isossa-Britanniassa 1920–30-luvuilla.

                                    * * *

Dowton Abbeyssa päästäneen selvyyteen jouluun mennessä, miten sote-uudistuksen kanssa käy. Juha Sipiläkin siirsi tavoitteitaan joulukuulle. Jännityksellä seuraammekin nyt, miten Lady Violet ja Sipilä nielevät ylpeytensä ja suostuvat aina välttämättömiin kompromisseihin. Vallanhalu on sietämätöntä, mutta toki ihminen saa periaatteistaan pitää kiinni – tiettyyn rajaan saakka. Lady Violetin sanoin: "Principles are like prayers. Noble of course. But awkward at a party". Periaatteet ovat kuin rukoukset, jaloja tietenkin, mutta hankalia juhlissa".

   Kirjoitus on julkaistu aiemmin Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 10.11.2015

Sotetoimialueiden järjestelijä

Terveydenhuollossa ovat perinteet kunniassa. Ainakin mitä tulee nimistöön.

Hallinnon nimihirviöt ovat kukoistaneet vuosikymmeniä. Muistelen kouluaikoja, jolloin hampaitani porattiin sinnikkäästi Vanhan Korpilahden kuntain kansanterveystyön kuntainliiton terveyskeskuksen hammashoitolassa.

Myöhemmin päädyin asioimaan toisaalla eli terveyspalvelukeskuksen avovastaanottotoiminnan palveluyksikössä.

Olen toimittajana haastatellut asiantuntijoita muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Väestön terveys, toimintakyky ja hyvinvointiosastolta. Olen tehnyt juttuja ensihoidon palvelutasopäätöksistä ja triageohjauksesta Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin yhtymähallituksen kokousten tiimoilta.

Eläköön vihahteikas ja tulkintavoimainen suomen kieli!

                                                               * * *

Nyt sitten paukaistiin tämä sote-uudistus, jota kätilöt kehuivat heti historialliseksi. Tosin ihan yhtä hirveitä ovat termit kuin terveystoimessa tähänkin asti.

Uusi systeemi on kaksiportainen: ylätasolla viisi sote-aluetta vastaa sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä ja alatasolla kunnat ja kuntayhtymät vastaavat palveluiden tuottamisesta.

Selvyyden vuoksi kerrottakaan, että sote-alueet eivät itse järjestä mitään, vaan tilaavat palveluita tuottajilta eli kunnilta ja kuntayhtymiltä. Kunnat ja kuntayhtymät ne sote-palvelut varsinaisesti järjestävät, mutta sitä pitää uudessa mallissa kutsua tuottamiseksi.

Tyhmempi olisi voinut luulla, että tuottaja ja järjestäjä olisivat juuri toisin päin. Esimerkiksi elokuvabisneksessä tuottaja on se, joka pitää langat käsissään. Järjestäjä taas on se, jolla on käsissään elokuvan rekvisiitta.

Ehkä sote-soppa halutaan hassuilla termeillä erottaa viihdebisneksestä.

Joko menitte sekaisin. Ei se mitään, niin ovat menneet kaikki muutkin. Onneksi virkamiehet saavat päänsärkypilleriensä eReseptit sähköisinä suoraan KanTa-arkistoon.

                                                                   * * *

Ei sillä, etteikö virkakielisyys joskus korreloisi virkaintoisuuden kanssa.

Jokaiselle tulee töissä joskus päiviä, ettei odotusarvona ole maksimisuoritus. Sellaisiin päiviin mennään rutiinilla tai selkäytimellä. Mikäli mahdollista, kannattaa varata päivätyöksi suorite, jonka sisällöstä ei kukaan ymmärrä oikein mitään eikä sen vuoksi kehtaa kysyäkään lisää.

Koska rikos on vanhentunut, paljastan oman välipäiväsuoritteeni, joka toimi kautta koko kultaisen 90-luvun. Pari kertaa vuodessa ilmoitin Salon Seudun Sanomien aamupalaverissa perehtyväni Salon Seudun Kansanterveystyön kuntayhtymän perussopimuksen uudistamiseen. Kulloinenkin pomo nyökytteli sallivasti. Juttuaihe kuulosti hienolta.

Valmista juttua ei kannattanut luvata, koska aihepiiri selvästi oli äärettömän monisyinen ja vähintäänkin haastava. Käytännössä päivä kului puhelimessa keskustellen henkeviä kuntayhtymän mukavien virkamiesten ja yhtä mukavien luottamusmiesten kanssa.

Kotiin lähtiessä – ilman juttua – saattoi huokaista päätoimittajalle syvään, miten toivotonta on minkään järkevän uudistuksen loppuunsaattaminen julkisessa terveydenhuollossa.

                             Julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 27.3.2014