perjantai 3. tammikuuta 2014

Vain hyvän tarinan tähden



Muotisuunnittelija Paola Suhonen on loistava tarinankertoja. Jokaiselle sesongille hänen yrityksensä rakentaa tarinan, jolla vaatteita ja kuoseja myydään. Milloin pääosassa on suvun pahamaineinen merimies, milloin telttaretkille vienyt isä.

Onpa Suhonen luonut keksityn tarinan tupakkatehtailijasta, jonka jalanjäljissä Suhosen sisarukset kulkevat. Japanilaiset sisäänostajat kuulemma ihastuivat tarinaan niin kovin, että ”esi-isä” on jouduttu istuttamaan jopa neuvottelupöytään.

Alkutalven Mediapäivässä Helsingissä Paola Suhonen nauratti tarinoillaan ja kysyi samalla, miksi muodin tai uusien tavaroiden pitäisi olla vakavia ja tylsiä. Miksi esimerkiksi sammutuspeitteen pussin pitäisi olla punavalkoinen ja aina samannäköinen? kysyi Suhonen näyttäen kuvia kirjavista pusseista hassuilla kuvioilla.

Kuulijana heräsin miettimään, olisiko tällaisesta uutta luovasta tarinallisuudesta tosiaan median ja journalismin pelastajaksi, kuten Paola Suhonen kannusti.

Me toimittajathan oikaisemme useinkin, emme niinkään faktoja vaan mutkia. Esimerkiksi tiedeuutisessa ei voi selostaa yksityiskohtaisesti, millaisen monimutkaisen koeasetelman tuloksena tutkimus on syntynyt tai millaisia tuloksia vastaavissa tutkimuksissa on muualla saatu. Tiedeuutisointi on väistämättä pirstaleista, ja vain pidemmissä taustajutuissa voidaan tuoda esille yksittäisen tutkimuksen merkitys tällä tieteenalalla tai koko maailmassa.

Tiedeuutisen lukijan tai kuulijan on siis vain luotettava, että tiedotusvälineessä ei tarkoituksella pimitetä mitään oleellista tietoa.

Tiede on joukko faktoja, jotka kootaan yhteen, mutta niitäkin tulkitaan ja yhdistellään tavoilla, joihin liittyy aina inhimillisiä näkemyksiä tai jopa poliittisia valintoja.

Politiikka onkin jo mutkallisempi uutisoitava ja vielä mutkallisempi seurattava. Helsingin Sanomat uutisoi joulun alla, että toimituksessa on päätetty ottaa lähtökohdaksi se, että "politiikka ei ole vain peliä". Toimittajat aikovat suhtautua politiikkaan arvokkaana yhteiskunnallisena toimintana, jossa tehdään kansalaisia koskevia isoja päätöksiä.

Ilahduttavan vanhanaikaista.

Vaan katoavatko hyvät tarinat tällaisen asiallisuuden takia? Eikö olekaan enää sankareita ja konnia, pelaajia ja pelinappuloita?

Kertomuksiin viehtyneet toimittajat ja sosiaalisen median bloggaajat puolustavat tarinallisuutta, jos se välittää tärkeän viestin todellisuudesta. Enkeli-Elisan todellinen henkilöllisyys ei ollutkaan niin tärkeä, vaan se viesti, jonka keksitty itsemurhan uhri välitti “päiväkirjallaan”. 

Sekin on nähty, että suomalaiseen tiedejuttuun voidaan keksiä haastateltavat yhdistelemällä sopivia jutunpalasia ulkomaisista lehdistä.

Journalismi on alituisessa muutoksessa, ja siinäkin on omat muotinsa. Nyt eletään aikaa, jolloin yleisöä houkutellaan uutisten ääreen raflaavilla otsikoilla ja rakentamalla pöhinää ja kohua ihan tavallistenkin asioiden ympärille. Osa yleisöstä on jo selväsanaisesti ilmoittanut kyllästyneensä ylitsevuotavaan kohuiluun. Toivottavasti me toimittajatkin teemme pian samoja valintoja, muuten kadotamme käsityksen journalismin ytimestä.

Nimittäin on sillä sammutuspeitteen “tylsällä” punavalkoisella pussilla vissi tarkoituksensa. Tosipaikan tullen tiedämme yhdellä silmäyksellä, että tuo on nyt se sammutuspeite.

                            Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 29.12.2012



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti