Käykö nauru aseesta?

Istun kokouksessa, jossa puheenjohtajaksi valitaan mies – ja varapuheenjohtajaksi toinen mies. Ryhmän naisten katseet kohtaavat: jälleen kerran kävi näin.

Mietin, miten nopea pitäisi olla, jotta ehtisi edes ehdottamaan naista tärkeille paikoille. Keskenään tutuilta kavereilta se käy niin itsestäänselvästi. Mies ehdottaa miestä.

Ehdottamalla tuossa tilanteessa naista olisin antanut ymmärtää, ettei ehdotettu mies ole pätevä tai kelvollinen. Siitähän ei ole kyse, vaan sukupuolten tasa-arvon toteutumisesta arjessa eikä vain juhlapuheissa.

Itse toimin useimmiten toimittaja- ja viestintäalan piireissä, joissa naiset ovat nousseet ammattikunnan enemmistöön kymmenkunta vuotta sitten. On kuitenkin kestänyt pitkään, että naiset ovat päässeet muuallekin kuin naistenlehtien päätoimittajiksi. Esimerkiksi Journalistiliittoon valittiin ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja vasta pari vuotta sitten. Sanomalehtien päätoimittajien ehdoton valtaenemmistö on yhä miehiä.

Media-alan digivallankumous ja taloudellinen murros ovat jollain merkillisellä tavalla siivittäneet naisten mahdollisuuksia päästä johtoasemiin.

Naisten usein parempi koulutus, monialaisuus ja ennakkoluulottomuus ovat nyt kysyttyä pääomaa. En tarkoita, että ominaisuudet kytkeytyisivät sukupuoleen, mutta näitä piirteitä parhaillaan korostetaan viestintäalan uusien johtajien nimitysuutisissa. Johtajanpaikkoja odotellessaan naiset ovat ehtineet suorittaa tutkintoja, vaihdella työpaikkoja ja kokeilla erilaisia tehtäviä.

Kun ura ei etene perinteisen suoraviivaisesti tulee kokeilluksi kaikenlaista. Tiedeyhteisössä on toisin: siellä ei monialaisuus ole välttämättä valtti.

Tein 2010-luvun alussa Lääkärilehteen pariin otteeseen selvityksiä naislääkäreiden etenemismahdollisuuksista. Lasikatto tuli vastaan professorinimityksissä. Lääketieteilijät komeilivat miesvoittoisimpien professorikuntien kärjessä. Juttujen haastattelut eivät sujuneet perinteisen leppoisissa merkeissä. Kestäviä perusteita uusienkin nimitysten miesylivallalle ei ollut ihan helppo löytää.

Helsingin yliopiston aiempaan toimintaan otti kantaa Tasa-arvovaltuutetun toimistokin. Päivänvalo on myrkkyä epäkohdille. Monelta eri suunnalta tullut paine on pakottanut muuttamaan epätasa-arvoa suosivia menettelytapoja kaikilla yhteiskunnan aloilla. Silti tasa-arvonäkökulmaa olisi pidettävä esillä jatkuvasti – vaikka ärsytyskynnys ylittyisi.

All male panel -kampanja sosiaalisessa mediassa on ärsyttänyt monia, mutta tuonut samalla julkisesti naurunalaisiksi pelkästään miehistä koottuja työryhmiä, hallituksia, paneelikeskusteluita ja muita kokoonpanoja. Nauru on voimakas ase – niin voimakas, että sen käyttöä on erityisesti harkittava. Erotamme nimittäin ivanaurun hyväntahtoisesta yhteisöllisestä naurusta jo varhain lapsuudessa.

En erityisesti pidä siitä, että julkisesti nauretaan millekään ihmisryhmälle. Joukossa tyhmyys tiivistyy – niin miesten kuin naisten joukossa.

Yhdessä nauraminen oman toiminnan tyhmyyksille tai outouksille on sen sijaan tervehdyttävää. "Hupsista, meinattiin unohtaa tasa-arvo!"

Tasa-arvo ei toteudu itsestään – yhdessäkään kokouksessa.

             Kirjoitus on julkaistu Suomen lääkärilehden kolumnipalstalla 9.9.2016.

Mehiläinen irvii kollegoja mainoksessaan

Pimumainen hammashoitaja (tietysti nainen) keekoilee potilaan ympärillä, suojaliina repäistään kovaotteisesti potilaan rinnalta. Rehjuinen hammaslääkäri (luonnollisesti mies) perääntyy tuolillaan, jotta pääsee heittämään tikkaa onnenpyörään. Näin saadaan hinta hammashoidolle!

Mainoksen viesti on selvä: toiset hammaslääkärit ovat paitsi epäsiistejä (epäpäteviä?), myös rosvoja.

Mainos päättyy tv-ruudulle ilmestyvään tekstiin, joka kutsuu katsojia Mehiläiseen, jossa ei ole luvassa yllätyksiä.

Syksyn 2016 ehkä mauttomin tv-mainos kertoo paljon niin hammaslääkäripalveluiden kireästä kilpailutilanteesta kuin Mehiläisen asenteesta terveydenhuollon työntekijöitä kohtaan.

Mehiläisen mainoksen käsikirjoittaneen mainostoimiston luoma sukupuoli-asetelma on erityisen vastenmielinen. Onhan kaksi kolmasosaa suomalaisista hammaslääkäreistä naisia eikä miehiä. Entä edustaako nuori hammashoitaja minihameessaan ja tolppakoroissaan Mehiläisen arvomaailmassa tyypillistä yksityisen sektorin hoitajatarta: riittää, kunhan on seksikäs?
 
                                                            * * *

Hammaslääkäripalvelujen kilpailu on ollut jo parin viime vuoden ajan kovempaa kuin ehkä koskaan ennen. Pieniä yksityisvastaanottoja ostetaan hyvillä hinnoilla, koska niiden hallinnoima potilastiedosto on arvokasta pääomaa. Suuret terveyspalveluyritykset haalivat niin pienvastaanottoja kuin pieniä ketjujakin. 

Vanhojen asiakkaiden sitouttaminen uuteen vastaanottoon vaatii monia keinoja. Mehiläisen OmaHammaslääkäriasemat tarjovat ilmaisia "hammasvartteja", joilla "palveluneuvoja" eli suuhygienisti arvioi, neuvoo ja tarvittaessa ohjaa hammaslääkärille.

Ainakin Mehiläinen-konsernin arvojen mukaista näyttää olevan asiakkaiden saaminen. Todetaanhan arvoissa, että Mehiläinen on "Ensimmäinen valinta yksityishenkilöille kaikkiin terveydenhuoltoon ja hoivaan liittyviin tarpeisiin". Mutta mitkä arvot sallivat toteuttaa arvoja omien kollegojen ammattitaitoa halventaen? 

Mainosten tehtävä on totta kai herättää ja hätkähdyttää. Terveyspalveluiden mainostaminen on kuitenkin herkempi aihe kuin vaikkapa makkaran tai kännykkäliittymän markkinointi.

Alalla toimii itsesääntelyelin, Lääkäripalvelujen markkinoinnin valvontalautakunta, ja markkinoinnista on sovittu yhteiset ohjeet. Niissä puhutaan vielä vanhanaikaisesta kollegiaalisuudesta. Ohjeiden tarkoituksena on nimittäin "ylläpitää lääkäriprofession kollegiaalisuutta ja arvonmukaista henkeä sekä painottaa ammattitoverien huomioon ottamista markkinoinnin yhteydessä."

Myös Hammaslääkäriliitto sitoutui ohjeisiin kesällä 2016.
Kovassa kilpailutilanteessa, juuri suuren sote-uudistuksen alla, kollegiaalisuudesta otetaan näköjään todella mittaa.

Norsunluutorneihin ei voi enää piiloutua

”Lääkärin ei pidä politikoida eikä humanistin puuttua fyysikoiden kiistoihin”, neuvoivat akateemisia asiantuntijoita Acatiimi-lehdessä (2/16) Turun yliopiston työoikeuden professori Seppo Koskinen ja valtio- opin professori Matti Wiberg. ”Erityisen pidättyväinen oman tieteenalan ja työnantajan ilmoittamisessa pitää olla tilanteissa, joissa ei ole kyse oman tieteenalan asioista”, miehet muistuttivat.

Tieteentekijöiden ammattilehden keskustelua-palstalla kirjoittaneiden professoreiden mukaan tutkijoiden on erotettava tieteen popularisointi yhteiskunnallisten arvojen edistämisestä. Syytä olisi pitäytyä tosiasiaväitteissä ja kieltäytyä ennustuksista.
Kirjoituksessa on yksityiskohtainen taulukko siitä, millaisissa julkisissa yhteyksissä yliopiston asiantuntijan olisi soveliasta ilmaista tutkintonsa, asemansa, tieteenalansa ja työnantajansa. Esimerkiksi tiedotusvälineiden haastatellessa tutkijaa tämä ei saisi ilmaista työnantajaansa tai omaa tutkimusalaansa. Yliopistoa ei tulisi mainita myöskään asiantuntijan kirjoittaessa muistioita ulkoakateemiselle taholle tai esiintyessä viihdetilaisuudessa. Julkinen kommentointi edellyttäisi myös sen pohtimista, olisiko ylipisto tutkijansa kanssa ”samaa mieltä”.
Professorit perustelevat rajoituksiaan yliopiston maineella, jota epäpäteviä lausuntoja antavat asiantuntijat saattavat horjuttaa. Huonosti harkittu lausunto voi tuhota tietysti myös tutkijan oman maineen, mihin suuri vaara on varsinkin nuorilla tieteenharjoittajilla, joilla ”omaan ammattikuntaan sosiaalistuminen ja alan ammattieettisen koodin oppiminen on vielä kesken”.
Olen itsekin osallistunut tästä kirjoituksesta syntyneeseen laimeahkoon keskusteluun. Näyttää siltä, ettei professoreiden laatimaa ohjeistusta ole otettu erityisen vakavasti. Edes Turun yliopisto ei ole ottanut kantaa – emme siis tiedä, onko yliopisto professoriensa kanssa samaa vai eri mieltä.
Tuoreessa kirjassaan Julkinen tiede Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen muistuttaa, ettei tieteellä ole koskaan ennen ollut niin laajaa ja korkeasti koulutettua yleisöä kuin nyt. Yleisö on myös kriittisempää ja vaatii instituutioiltaan enemmän . Tiedettä kohtaan tunnettua luottamusta ei voi pitää annettuna, vaan tieteen auktoriteetit ovat kohdanneet luottamuspulaa, mistä esimerkkeinä ovat muun muassa rokotuskriittisyys ja -vastaisuus, geenimuuntelua kohtaan tunnettu epäluulo sekä vilkas ja kärkäs ravitsemuskeskustelu.
Tällaiset luottamuskuprut haastavat tieteen edustajat aivan uudenlaiseen vuorovaikutukseen. Väliverrosen mielestä tieteen instituutioiden onkin vastattava kansalaisten ”tyhmiin kysymyksiin” aiempaa avoimemmin ja tasa-arvoisemmin.
Näin viestinnän ammattilaisena on helppo olla professori Väliverrosen kanssa samaa mieltä. Perinteinen ylhäältä alas suuntautuva viestintä koetaan väistämättä ylimieliseksi ja salamyhkäiseksi. Vuoropuhelusta kieltäytyminen johtaa luottamuspulaan, mistä löytyy merkkejä aina maan korkeinta poliittista johtoa myöten. Valveutuneet kansalaiset haluavat olla elävässä keskustelussa tieteen edustajien kanssa. Tutkijoita haastetaan paitsi popularisoimaan tutkimustensa tuloksia, myös ottamaan kantaa, arvioimaan ja arvottamaan – joskus jopa ennustamaan.
Tuntuisikin kummalliselta, että esimerkiksi lääkärit eivät voisi olla avoimesti mukana arvioimassa sote-uudistuksen vaikutuksia tai osallistua keskusteluihin huuhaa-dieettien vaaroista tai rokotusvastaisuuden ongelmista. 
Fiksua argumentointia ja nykyjulkisuuden pelisääntöjä on opeteltava, ei suinkaan kaihdettava. Tieteen norsunluutorneihin vetäytymisen aika on ohi. 

         Kirjoitus on julkaistu Suomen lääkärilehden kolumnipalstalla 22.4.2016

Ministerikuvat ja etiikka kolaroivat

Ministeri Päivi Räsänen joutui maanantaina auto-onnettomuuteen. Kolari ei ollut ihan mitätön, sillä Räsänen kuljetettiin ambulanssilla Helsinkiin sairaalaan. (Ylen uutinen)

Töölön sairaalan ovella vastaanottamassa olivat tv-kamerat ja lehtikuvaajat. Salamavalojen räiskyessä kalpea Räsänen makasi avuttomana paareilla. Hän vietti yön tarkkailussa sairaalassa.

Keskiviikon Helsingin Sanomain pilakuvassa Karlsson vitsaili aiheella. Piirroksessa Räsänen makaa sairaalapedillä käsi ja jalka paketissa. Ovensuussa lääkäri sanoo toiselle: ”En tiennytkään että vääntö hallituksen perhepaketista oli noin rankka”.

Hah hah.

Ei naurattanut, ei yhtään.

Olen ollut lievän autokolarin jäljiltä terveyskeskuksessa, peloissani ja huolissani. Olen istunut perheenjäsenen vierellä sairaalassa peloissani ja huolissani.

Meistä melkein jokainen on. Eikö Karlsson koskaan ole kokenut huolta läheistensä puolesta?

Eikö pilapiirtäjä tavoita sitä hätää, joka onnettomuuden uhrit ja heidän omaisensa valtaa? Olisiko moinen pilapiirros julkaistu vaikkapa Konginkankaan bussiturman jälkeen?

Ei tietenkään olisi julkaistu. Siellähän menehtyi ja loukkaantui nuoria ihmisiä, tavallisia ihmisiä, ei julkkiksia.

                                                                    * * *

Julkisuuden henkilön yksityisyyden suoja on alentunut. Tätä ei ole kirjattu mediaetiikkaa sääteleviin Journalistin ohjeisiin. Silti me Julkisen sanan neuvoston jäsenet tulkitsemme tällä tavalla kanteluita, joissa vedotaan yksityisyyden suojaan. Julkisessa asemassa toimivan on kestettävä toimiinsa ja henkilöönsä kohdistuvaa julkisuutta ja kritiikkiä.

Suomalaiset tiedotusvälineet ovat olleet eurooppalaisessa mittakaavassa erityisen kilttejä esimerkiksi ministerien ja muiden poliitikkojen yksityisyyselämää kohtaan. Oikeudessa yksityisyyden rajoja on piirretty varsin tiukoiksi, mistä Suomi on saanut useamman kerran noottia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Journalistin ohjeissa todetaan selkeästi, että ”sairaus- ja kuolemantapauksissa sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista tietoja hankittaessa ja uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta”.

Ministerin Räsäsen avustaja vetosi turhaan toimittajiin, ettei Räsäsen ambulanssi- ja sairaalakuvia julkaistaisi. Yksityiselämään kuuluvia arkaluonteisia seikkojakin saa julkaista, jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Ministerin auto-onnettomuus on ehdottomasti sellainen asia. Niin kurjalta kuin meistä monesta tuntuikin nähdä avuton, pelokas ihminen silmästä silmään tv-ruuduissa ja lehtikuvissa, ministerin kuvien julkaisulle oli perusteensa.

Sen sijaan leikinlasku kenenkään vakavalla onnettomuudella ei kuulu hyviin tapoihin. Sellainen lähentelee vahingoniloa. Ministerin hädällä ja pelolla ilottelu on vain julmaa.

Ulla Järvi

                   Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 6.2.2015

Hengenvaarallinen sää

Sää saa aikaan arvaamattoman vaarallisia tapahtumia. Erityisen turvatonta on näin kesäisin: ”Sää muuttuu kesäiseksi – Varoitus ukkoskuuroista”, varoitti iltapäivälehti alkukesästä. Jos ei ollut kesäistä, oli ankeaa: ”Sää on edelleen synkkää – Näille alueille sadevaroitus”. Parhaillaan on pelättävä hellettä. Ylen mukaan sää voi jopa tappaa: ”Helle vaikuttaa kuolleisuuteen – suomalainen voi parhaiten viileämmässä”.

Onneksi koittaa syksy. Tosin me kaikki tiedämme syksysäiden vaarat: ”Hirmumyrsky rynnii kohti Suomea”, uhkasi iltauutiset viime vuonna. ”Rankkasateista varoitus – Pikkutulvat tänään mahdollisia”, kertoi samaan aikaan aamun sanomalehti. Aina ei kannata uskoa omia silmiä, vaan luottaa asiantuntijaan. ”Metereologi: Myrsky voi saada katot lentämään”. Hui!

                                                                       * * *

Sääuutisia seuratessa tekisi todellakin mieli pysytellä vallan sisällä. Milloin säästä tuli näin vaarallinen?

Joskus 2000-luvulla se tapahtui – kehkeytyi salakavalasti kuin matalapaine Fennoskandiassa. Aiemmin mediassa päiviteltiin myrskyn tuhoja vasta jälkikäteen. Sitten kasvoi vaatimus, että Ilmatieteen laitoksen on varoitettava meitä etukäteen. Ilmatieteen laitos reagoi nopeasti, ja varoitustiedotus käynnistettiin. Etenkin iltapäivälehdet havaitsivat sääjuttujen myyvän, joten juttuja alkoi olla yhä enemmän. Materiaaliakin riitti, kun poikkeuksellisten säiden varoitukset tuottivat valmiiksi pelottavia otsikoita.

Pian syntyi kokonaisia verkkosivustoja varoittamaan poikkeussäistä. Meteoalarm on eurooppalainen verkkosivusto, joka tiedottaa – myös suomeksi – vaarallisista sääolosuhteista eri puolilla Eurooppaa. Vihreä merkkiväri kertoo leppoisasta säästä, punainen väri vaarasta: “Punainen vaarataso kuvaa hyvin vaarallista säätä. Sekä aineellisia että henkilövahinkoja on odotettavissa jopa laajalla alueella”. Ihmisten on seurattava tiedotusvälineitä viranomaistiedotteiden varalta.

Ilmastonmuutos on jatkuvaa, ja olemme vaiheessa, jossa voimakkaita sääilmiöitä esiintyy myös meillä perusviileässä Pohjolassa. Jos ajoittain onkin rauhallista, tuo media Aasian tsunamit tai Karibian hirmumyrskyt kotisohvillemme nopeasti ja kattavasti. Maapallo ikään kuin kutistuu koko ajan.

Tässä pirstalaisessa ajassa harva asia on meille enää yhteistä. Sää on tärkeä yhdistävä puheenaihe, joka ruokkii yhteisöllisyyttä. Yhdessä pelkääminen on medialle tärkeä myyntivaltti.

                                                                         * * *

             

Säästä ei kuitenkaan riitä joka päivälle. Tarvitaan muita luonnonilmiöitä, sopivasti pelottavia.

Tänä vuonna koettiin ”poikkeuksellisen vaikea siitepölykevät”. Milloin vaarallisia meille olivat kukkivat lepät, milloin koivut.

Tosin syy ei ole kukkivien puiden ja kasvien, vaan ihmisen itsensä. Meidän allergikkojen keho ylireagoi esimerkiksi koivun siitepölyyn, koska immuunijärjestelmämme ei pysty tekemään eroa vaarallisen ja vaarattoman mikrobiston välillä. Allergologian emeritusprofessori Tari Haahtela totesi kesäkuun Apteekkari-lehdessä, että oikeastaan elimistömme ei ”ole järkevää reagoida voimakkaasti koivun siitepölyyn, koska kyse ei ole vaarallisista hiukkasista”.

Emme kuitenkaan enää pysty kouluttamaan elimistöämme järkevämmäksi, koska synnymme ja elämme niin puhtaassa, paikoin lähes steriilissä maanosassa. Kivikaudelta peräisin oleva immuunipuolustuksemme kärsii pahoista sopeutumisvaikeuksista.

Vaarallisia eivät siis ole luonto ja sää, vaan mää.

             Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 31.7.2014

Vain hyvän tarinan tähden

Muotisuunnittelija Paola Suhonen on loistava tarinankertoja. Jokaiselle sesongille hänen yrityksensä rakentaa tarinan, jolla vaatteita ja kuoseja myydään. Milloin pääosassa on suvun pahamaineinen merimies, milloin telttaretkille vienyt isä.

Onpa Suhonen luonut keksityn tarinan tupakkatehtailijasta, jonka jalanjäljissä Suhosen sisarukset kulkevat. Japanilaiset sisäänostajat kuulemma ihastuivat tarinaan niin kovin, että ”esi-isä” on jouduttu istuttamaan jopa neuvottelupöytään.

Alkutalven Mediapäivässä Helsingissä Paola Suhonen nauratti tarinoillaan ja kysyi samalla, miksi muodin tai uusien tavaroiden pitäisi olla vakavia ja tylsiä. Miksi esimerkiksi sammutuspeitteen pussin pitäisi olla punavalkoinen ja aina samannäköinen? kysyi Suhonen näyttäen kuvia kirjavista pusseista hassuilla kuvioilla.

Kuulijana heräsin miettimään, olisiko tällaisesta uutta luovasta tarinallisuudesta tosiaan median ja journalismin pelastajaksi, kuten Paola Suhonen kannusti.

Me toimittajathan oikaisemme useinkin, emme niinkään faktoja vaan mutkia. Esimerkiksi tiedeuutisessa ei voi selostaa yksityiskohtaisesti, millaisen monimutkaisen koeasetelman tuloksena tutkimus on syntynyt tai millaisia tuloksia vastaavissa tutkimuksissa on muualla saatu. Tiedeuutisointi on väistämättä pirstaleista, ja vain pidemmissä taustajutuissa voidaan tuoda esille yksittäisen tutkimuksen merkitys tällä tieteenalalla tai koko maailmassa.

Tiedeuutisen lukijan tai kuulijan on siis vain luotettava, että tiedotusvälineessä ei tarkoituksella pimitetä mitään oleellista tietoa.

Tiede on joukko faktoja, jotka kootaan yhteen, mutta niitäkin tulkitaan ja yhdistellään tavoilla, joihin liittyy aina inhimillisiä näkemyksiä tai jopa poliittisia valintoja.

Politiikka onkin jo mutkallisempi uutisoitava ja vielä mutkallisempi seurattava. Helsingin Sanomat uutisoi joulun alla, että toimituksessa on päätetty ottaa lähtökohdaksi se, että "politiikka ei ole vain peliä". Toimittajat aikovat suhtautua politiikkaan arvokkaana yhteiskunnallisena toimintana, jossa tehdään kansalaisia koskevia isoja päätöksiä.

Ilahduttavan vanhanaikaista.

Vaan katoavatko hyvät tarinat tällaisen asiallisuuden takia? Eikö olekaan enää sankareita ja konnia, pelaajia ja pelinappuloita?

Kertomuksiin viehtyneet toimittajat ja sosiaalisen median bloggaajat puolustavat tarinallisuutta, jos se välittää tärkeän viestin todellisuudesta. Enkeli-Elisan todellinen henkilöllisyys ei ollutkaan niin tärkeä, vaan se viesti, jonka keksitty itsemurhan uhri välitti “päiväkirjallaan”. 

Sekin on nähty, että suomalaiseen tiedejuttuun voidaan keksiä haastateltavat yhdistelemällä sopivia jutunpalasia ulkomaisista lehdistä.

Journalismi on alituisessa muutoksessa, ja siinäkin on omat muotinsa. Nyt eletään aikaa, jolloin yleisöä houkutellaan uutisten ääreen raflaavilla otsikoilla ja rakentamalla pöhinää ja kohua ihan tavallistenkin asioiden ympärille. Osa yleisöstä on jo selväsanaisesti ilmoittanut kyllästyneensä ylitsevuotavaan kohuiluun. Toivottavasti me toimittajatkin teemme pian samoja valintoja, muuten kadotamme käsityksen journalismin ytimestä.

Nimittäin on sillä sammutuspeitteen “tylsällä” punavalkoisella pussilla vissi tarkoituksensa. Tosipaikan tullen tiedämme yhdellä silmäyksellä, että tuo on nyt se sammutuspeite.

                            Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 29.12.2012

Saako toimittaja saikkua liian helposti?

Ylen A-talk-ohjelman (29.11.12) insertissä toimittaja kävi neljällä yksityisellä lääkäriasemalla testaamassa, miten ”helposti saa saikkua”. Hän kertoi ammattinsa ja taustansa, valitti unettomuutta ja uupuneisuutta sekä pyysi sairauslomaa. Erilaisten selvitysten jälkeen saikkua irtosi 2–8 päivää.

Toimittaja ei kertonut olevansa juttukeikalla. Lääkäriasemien ulkopuolella odotti kuvaaja, jolle toimittaja heilutteli sairauslomatodistuksiaan. Seuraavana päivänä toimittaja otti yhteyttä lääkäreihin ja pyysi kommentteja.

Lakeja ei rikottu, lääkäriä saa narrata ja potilas sai hoitoa. Silti juttu jäi kaihertamaan; pyhittikö tarkoitus keinot?

Journalistin ohjeet (JO 9) suosittavat toimittajaa kertomaan ammattinsa, mutta tavallisuudesta poikkeavia keinoja voi käyttää, jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää.

Lääkäri puolestaan vakuuttaa Lääkärinvalassa kunnioittavansa potilaansa tahtoa ja täyttävänsä velvollisuutensa ketään syrjimättä. Lääkäriliiton eettisten ohjeiden mukaan lääkärintodistuksen tulee perustua “sellaisiin tietoihin, joiden paikkansa pitävyydestä lääkäri itse on vakuuttunut”.

Toimittajien uni- ja jaksamisongelmista on tutkittua tietoa. Jopa joka neljäs nuori journalisti joutuu turvautumaan lääkkeisiin uupumuksen tai masennuksen vuoksi. A-talkin testaamilla lääkäreillä on siis ollut täysi syy luottaa potilaansa kertomukseen.

Vuonna 2006 JSN ratkaisi, että Hymyn toimittaja sai valehenkilöllisyyden turvin testata kolmessa sosiaalitoimistossa, kuinka helposti saa toimeentulotukea. Sosiaalitukien väärinkäyttö ja asiakkaiden kohtelu olivat riittävän merkittäviä asioita oikeuttamaan poikkeukselliset keinot.

Ylen juttu paljasti, että valepotilaskin sai asiallisen kohtelun, mutta sairauslomien pituudet vaihtelivat. Vastausta ei saatu työnantajaleirin herättämään huoleen aiheettomien sairauslomien yleisyydestä, mikä lienee ollut se alkuperäinen jutunteon lähtökohta.

Samaan aikaan terveydenhuoltojärjestelmä ja hyvinvointivaltio rapautuvat. Vauras suomalaismies elää 12 vuotta pidempään kuin köyhä toverinsa, mutta emme tiedä miksi. Ainakin se varakas kaveri pääsee samantien vaikka neljän yksityislääkärin luo, mutta kunnan terveyskeskuksessa potilas ei aina pääse edes jonoon?

Journalistejakin tarvittaisiin mukaan tutkimaan ja selittämään murrosta, mutta harmillisesti ne jutut eivät valmistuisi päivässä tai parissa.

Kolumni on julkaistu Journalisti-lehdessä 1/2013