Rouva X, ohessa geenitietonne

Vanhassa tarinassa suomalainen pirtinrakentaja älähti, kun joen yläjuoksulta luikahti omaan rantaan lastunsirpale. Omaa rauhaa ei kenenkään kuulu häiritä. Samalla tavalla me harvaan asutun maan kansalaiset suhtaudumme edelleen muihin ihmisiin.

Lounais-Suomen aluehallintovirasto on lehtitietojen mukaan tulkinnut lainvastaiseksi menettelyn, jossa potilas kutsutaan laboratorioon sukunimi mainiten. Ihmisellä kun pitää olla oikeus yksityisyyteen terveydenhuollossa.

Moni meistä kokee kiusallisena, kun vastaanotolla muut näkevät ja kuulevat lääkärin tai hoitajan kutsun. Mutta eivät ne muut sentään saa tietää, miksi minua tutkimushuoneeseen huudellaan. Sitä paitsi, näkeväthän ne toiset joka tapauksessa kasvoni, joten tietty yksityisyys on jo menetetty.

Tämän vuoksi joissakin sairaaloissa on tunnetuille ihmisille, julkkiksille,  järjestetty oma odotustila esimerkiksi syöpähoitoja varten. Kännykkäkamerat ja joidenkin juorulehtien maksamat vihjepalkkiot ovat madaltaneet kanssaihmisten kynnystä paljastaa julkkiksia esimerkiksi äitiysneuvoloissa. Näin on käynyt samaan aikaan, kun matti ja maija meikäläiset vaalivat yksityisyyttään yhä ärhäkämmin.

  

                                                                     * * *

Elämme suhteessa yksityiseen ja julkiseen erittäin paradoksaalista aikaa.

Urputamme, kun sairaalassa kohtalotoveri saattaa viereiseltä pediltä kuulla lääkärinkierrolla palasia omasta tilastamme. Silti pian sairaalasta päästyämme avaudumme potilaskertomuksestamme facebookissa tai tweeteissä. Olemme kovin sinisilmäisiä, kun uskottelemme itsellemme, että facebookissa voisimme jotenkin rajata yksityisyyttämme. Jos Euroopan Unioninkin viestiliikennettä vakoillaan, ei heppoisesti suojattu tavallisten ihmisten sosiaalinen media pidättele ketään.

Kokonaan toinen juttu taas on, kuka meistä taviksista olisi yhtään kiinnostunut.

Sen sijaan kaupalliset yhtiöt kyllä havittelevat mieluusti meidän geenitietojamme. Tuhannet suomalaisetkin ovat lähettäneet sylkinäytteitään monikansallisiin yrityksiin, joilta saa paluupostissa pitkähkön luettelon henkilökohtaista geenitietoa. Geeniluettelon lisäksi luvataan tietoa sairastumisriskistä. Okei, paljonko hyödyn tiedosta, että diabetesriskini on 20 prosenttia tai että riskini sairastua nivelrikkoon on kohonnut keskiarvosta 8 prosenttia?

Sen sijaan näissä yhtiöissä jokainen dna-näyte otetaan riemumielin vastaan. Kun näytteitä kertyy tarpeeksi, ne ovat oivaa kauppatavaraa muun muassa lääkekehitysyrityksille.

                                                      * * *

Sinisilmäisyyttä on monella tasolla. Biokeskus Suomen johtaja Eero Vuorio on muistuttanut, että antamalla kädestä käteen käyntikorttinsa, ihminen luovuttaa yhteystietojen ohella ihan riittävän määrän ihosolukkoa geeniensä sekvensointiin. Jotta se siitä yksityisyyden vaalimisesta.

Jokainen saa toki tehdä yksityisillä tiedoillaan mitä tahansa. Sen sijaan sairaiden tai vammaisten lasten kuvien ja sairaustietojen levittäminen sosiaalisessa mediassa vaatii erittäin suurta harkintaa. Vaikka vanhempien tai kummitätien tarkoitus olisi kuinka hyvä, jokaisella lapsella pitäisi oikeus yksityisyyteen sekä lupa olla heikko ja hauras ihan kaikessa rauhassa.            

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumni-palstalla 4.7.13

Kotikirkonkylä tuli takaisin

”Kun päättyy tää, muisto vain jää. Lepää rauhassa, rakas.” Kaikkien maratonjuoksuja ja matonkuteiden leikkausta esittelevien facebook-päivitysten lomassa tajuntaan iskee teksti entisen luokkakaverin seinällä.

Mitä? Joku hänen läheisensä on siis kuollut. Osanottoviesteistä saan tietää, että poisnukkunut on hänen aviomiehensä. Kun kelaan perheen historiaa kuvagallerioissa taaksepäin, tajuan, että hän meni naimisiin yhteisen luokkakaverimme kanssa. Suuri perhe hymyilee kesäisessä perhekuvassa.

Meitä keskisuomalaisen kunnan viimeisiä oppikoululaisia on siis yksi vähemmän. Luen ystävien osanottotoivotuksia leskelle. Ikätoverilleni, jonka kanssa ”uudistimme” kaverisuhteen vain muutama kuukausi sitten facebookin sivuilla. Monia muitakin koulu- ja luokkakavereita on tullut kuluneen vuoden aikana fb-tutuiksi.

Olen itse muuttanut kotikunnasta pois 19-vuotiaana ja seurannut kirkonkylän tapahtumia sukulaisten ja paikallislehden välityksellä. Koulukavereita olen tavannut korkeintaan satunnaisesti kesäisin. Pariin parempaan ystävään on tullut pidettyä yllä löyhää tapailusuhdetta, mutta nuorena poismuutto vieroitti sekä kotikunnasta että tutuista.

Facebook on tuonut kotikirkonkyläni takaisin. Entiset luokkakaverit päivittävät harrastuksiaan ja tekemisiään. Kuka on aloittanut harrastajanäyttelemisen, kuka jatkaa opintojaan. Heidän seinillään vilahtelevat tutunnäköiset nimet, joita kaivelee muistien lokeroista.

”Yksi ovi sulkeutui lopullisesti. Täällä istun muuttolaatikoiden keskellä”, päivittää ykskaks facebookiin toinen luokkakaverini. Apua, onko hän eronnut? Nuoruudenrakkaudesta? Hehän ovat olleet yhdessä ikuisuuden, vai ovatko? Nyt täytyisi jo ryhtyä laittamaan henkilökohtaista viestiä. Koko kolmea vuosikymmentä ei halua selvittää julkisella seinällä.

Elämään on tupsahtanut äkkiä liuta uusia tuttuja ihmisiä, joihin ei millään voi suhtautua kuin vaikkapa työn kautta tulleisiin satunnaisiin tuttuihin. Minä muistan, millaisia he olivat lapsina ja teineinä. Maailma täynnä mahdollisuuksia ja alkuja. Omat unelmat yhtä levällään.

Etenkin tuon luokkakaverini kuoleman jälkeen olen miettinyt uudella tavalla, millaiseksi oma elämäni olisi koitunut, jos olisin jäänyt kotimaisemiin. Olisiko tullut siellä asuvana pidettyä läheisempiä suhteita ainakin joihinkin koulukavereihin? Olisinko edes tässä ammatissa? Millainen perhe minulla olisi? Olisiko elämä pienempää vai jotenkin laveampaa tutulla seudulla, samaa murretta puhuvien ihmisten keskellä?

Jep, tiedän. Tämä kuuluu viisikymppisyyteen, tällainen vanhojen asioiden palautuminen mieleen ja elämän kulun kertailu ja jossittelu. Mitään suuria linjoja ei vaihtaisi pois, mutta vaihtoehtojen kelaaminen tuntuu jotenkin jännältä. Takana on jo niin paljon elämää, että jossain kohtaa suunta olisi saattanut muuttua, JOS olisi valinnut toisen tienhaaran tai vain ajautunut eri polulle.

Lähes parikymmentä vuotta vanhempi kasvattisiskoni kertoi, että hän on alkanut saada valokuvamaisia selkeitä muistikuvia kansakoulusta. Hän jopa muistaa jokaisen kevät- ja joulujuhlamekkonsa kuosin ja mallin. Vuosikymmeniä unohtuneet asiat palautuvat mieleen joistain aivojen salaperäisistä lokeroista. Eikä sisko kuulemma tarvitse edes facebookia muistamiseen. Tätä odotellessa.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 1.5.2013