Vanhemmat, hellittäkää vähän!

"Ja sitten vanhemmat: sovitaanko niin, että te ette usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo koulussa tapahtuneen,  enkä minä puolestani usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo kotona tapahtuneen?"

Näin kysyi vajaat kaksikymmentä vuotta sitten ekaluokkalaisemme opettaja koulun ensimmäisessä vanhempainillassa. Ala-asteenopettajan kysymys nauratti meitä, mutta kouluvuosien myötä tajusimme kokeneen opettajan viisauden. Lapsen näkövinkkelistä kerrotut koulun tapahtumat nostattivat ajoittain tunteita kotona, jossa oma lapsi on tietenkin huomion keskipiste.

Poikaporukoissa sattui ja tapahtui, eivätkä myöhempien vuosien opettajien kasvatus- ja opetusmenetelmätkään nauttineet aina vanhempien varauksetonta hyväksyntää. Me 90-luvun vanhemmat koimme olevamme moderneja ja koulutettuja ihmisiä, joilla on jo oikeus vaatia myös koululta omien näkemystemme kuulemista ja huomioon ottamista.

Luojan kiitos meillä ei ollut Wilmaa eikä opettajan henkilökohtaista kännykkänumeroa tai sähköpostiosoitetta!

Posket punastellen saisimme yhä kirkonkylän raitilla kohdata opettajia, joiden kanssa olisimme voineet joutua nokkapokkaan mieltä kuohuttavista kertomuksista, joita kotona aikoinaan kuulimme. Nimittäin koululaisen ja hänen kaveriensa kasvaessa osa tarinoista on muuttanut aika lailla muotoaan. Aika paitsi kultaa muistoja, myös oikaisee ja suhteuttaa niitä.

                                                                       * * *

Tunnen kasvavaa sympatiaa sekä nykyopettajia että nykyvanhempia kohtaan, jotka ottavat kasvatustehtävänsä hirveän vakavasti. Viestit kodin ja koulun välillä sinkoilevat taajaan – ja ajoittain tulikivenkatkuisina. Monessa perheessä lapsista on tullut vanhempien projekti, ja vaatimukset lapsen arkea kohtaan vaikuttavat ajoittain kohtuuttomilta.

Me peruskoulusukupolvi ajattelimme, että päiväkodin ja koulun tehtävä on paitsi tarjota lapsillemme kasvatusta, myös mahdollisuus sosiaalistumiseen. Ryhmissä opitaan sovittelemaan, sopeutumaan ja hyväksymään erilaisuutta. Aina ei mennä MUN MIELEN mukaan, vaan hyväksytään yhteinen konsensus, johon sisältyy pettymyksiä ja oman ylpeyden nielemistä.

Nyt tämä näyttää kääntyneen päälaelleen: "Meidän perhe on tunnukseton, emme hyväksy kirkkoa joulujuhlan pitopaikaksi." "Me edellytämme lapsemme saavan voita päiväkodissa, koska emme hyväksy virallisia ravitsemussuosituksia." "Lauri Tähkän musiikista emme pidä, lapsemme ei osallistu juhlaan, jossa hän esiintyy." "Kasvatusideologiamme on sukupuolineutraali, emme salli lastamme kutsuttavan tytöksi."

Eivätkö nykyvanhemmat uuvu tällaiseen jatkuvaan hallintaan ja vastuuseen? Eikö ole raskasta reagoida jokaiseen rasahdukseen, joka päiväkodista ja koulusta raportoidaan?

Jokainen vanhempi tahtoo lapselleen hyvää. Monet jaksavat ponnistella lapsen hyväksi ja olla aktiivisia ja lastaan puolustavia vanhempia. On tilanteita, joissa ponnistelua todella tarvitaan.

Mutta silloin, kun arki sujuu tavanomaisesti, voisi hellittää. Tavanomainen arki on sitä, että pojat nahistelevat, tytöt nahistelevat, kouluruoka on "syvältä", opettaja on "epäreilu", kokeet ovat "teurastusta" ja "kaikilla" on uusin i-phone.

Irti päästämistä on hyvä alkaa opetella mahdollisimman varhain, vähitellen päiväkoti- ja ala-asteiässä, ja viimeistään ylä-asteella ja teini-iässä. Kun vanhempi luottaa lapseensa ja tämän lähipiirin aikuisiin, lapsi oppii luottamaan itseensä.

Sillä, niin uskomatonta kuin se onkin, niistä pienistä tyypeistä kasvaa ajan mittaan ihan fiksuja isoja tyyppejä. Ne valitsevat omat "projektinsa" jossain vaiheessa ihan itse, kylmänrauhallisesti ja meistä vanhemmista suuremmin piittaamatta.

       Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla  29.12.15.

Kotikirkonkylä tuli takaisin

”Kun päättyy tää, muisto vain jää. Lepää rauhassa, rakas.” Kaikkien maratonjuoksuja ja matonkuteiden leikkausta esittelevien facebook-päivitysten lomassa tajuntaan iskee teksti entisen luokkakaverin seinällä.

Mitä? Joku hänen läheisensä on siis kuollut. Osanottoviesteistä saan tietää, että poisnukkunut on hänen aviomiehensä. Kun kelaan perheen historiaa kuvagallerioissa taaksepäin, tajuan, että hän meni naimisiin yhteisen luokkakaverimme kanssa. Suuri perhe hymyilee kesäisessä perhekuvassa.

Meitä keskisuomalaisen kunnan viimeisiä oppikoululaisia on siis yksi vähemmän. Luen ystävien osanottotoivotuksia leskelle. Ikätoverilleni, jonka kanssa ”uudistimme” kaverisuhteen vain muutama kuukausi sitten facebookin sivuilla. Monia muitakin koulu- ja luokkakavereita on tullut kuluneen vuoden aikana fb-tutuiksi.

Olen itse muuttanut kotikunnasta pois 19-vuotiaana ja seurannut kirkonkylän tapahtumia sukulaisten ja paikallislehden välityksellä. Koulukavereita olen tavannut korkeintaan satunnaisesti kesäisin. Pariin parempaan ystävään on tullut pidettyä yllä löyhää tapailusuhdetta, mutta nuorena poismuutto vieroitti sekä kotikunnasta että tutuista.

Facebook on tuonut kotikirkonkyläni takaisin. Entiset luokkakaverit päivittävät harrastuksiaan ja tekemisiään. Kuka on aloittanut harrastajanäyttelemisen, kuka jatkaa opintojaan. Heidän seinillään vilahtelevat tutunnäköiset nimet, joita kaivelee muistien lokeroista.

”Yksi ovi sulkeutui lopullisesti. Täällä istun muuttolaatikoiden keskellä”, päivittää ykskaks facebookiin toinen luokkakaverini. Apua, onko hän eronnut? Nuoruudenrakkaudesta? Hehän ovat olleet yhdessä ikuisuuden, vai ovatko? Nyt täytyisi jo ryhtyä laittamaan henkilökohtaista viestiä. Koko kolmea vuosikymmentä ei halua selvittää julkisella seinällä.

Elämään on tupsahtanut äkkiä liuta uusia tuttuja ihmisiä, joihin ei millään voi suhtautua kuin vaikkapa työn kautta tulleisiin satunnaisiin tuttuihin. Minä muistan, millaisia he olivat lapsina ja teineinä. Maailma täynnä mahdollisuuksia ja alkuja. Omat unelmat yhtä levällään.

Etenkin tuon luokkakaverini kuoleman jälkeen olen miettinyt uudella tavalla, millaiseksi oma elämäni olisi koitunut, jos olisin jäänyt kotimaisemiin. Olisiko tullut siellä asuvana pidettyä läheisempiä suhteita ainakin joihinkin koulukavereihin? Olisinko edes tässä ammatissa? Millainen perhe minulla olisi? Olisiko elämä pienempää vai jotenkin laveampaa tutulla seudulla, samaa murretta puhuvien ihmisten keskellä?

Jep, tiedän. Tämä kuuluu viisikymppisyyteen, tällainen vanhojen asioiden palautuminen mieleen ja elämän kulun kertailu ja jossittelu. Mitään suuria linjoja ei vaihtaisi pois, mutta vaihtoehtojen kelaaminen tuntuu jotenkin jännältä. Takana on jo niin paljon elämää, että jossain kohtaa suunta olisi saattanut muuttua, JOS olisi valinnut toisen tienhaaran tai vain ajautunut eri polulle.

Lähes parikymmentä vuotta vanhempi kasvattisiskoni kertoi, että hän on alkanut saada valokuvamaisia selkeitä muistikuvia kansakoulusta. Hän jopa muistaa jokaisen kevät- ja joulujuhlamekkonsa kuosin ja mallin. Vuosikymmeniä unohtuneet asiat palautuvat mieleen joistain aivojen salaperäisistä lokeroista. Eikä sisko kuulemma tarvitse edes facebookia muistamiseen. Tätä odotellessa.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 1.5.2013