Poliitikkojen herkkähipiäisyys voi pilata tulevat vaalit – Tapaus Tytti Tuppurainen ja oikeustoimilla uhkailu

(Kuvaleike, HS, 7.2.26)

”Tytti Tuppurainen on STT:n saamien tietojen mukaan nöyryyttänyt avustajia ja kansanedustajia”, uutisoitiin 28. tammikuuta. Vielä samana päivänä SDP:n puoluejohto kiisti jutun tiedot ja Tuppurainen ilmoitti harkitsevansa oikeustoimia Suomen tietotoimistoa kohtaan.

”Tytti Tuppurainen ei pidä STT:n oikaisua riittävänä ja harkitsee yhä oikeustoimia”, uutisoitiin 7. helmikuuta, kun STT oli korjannut joitain jutun väitteitä.

”Tytti Tuppurainen harkitsee kantelua Julkisen sanan neuvostoon”, uutisoitiin torstaina 12. helmikuuta. (kts. kuvaleike, HS)

Tuppuraisen ja STT:n nokkapokkaa on käyty siis jo kolmatta viikkoa. Mahdollinen kantelu Julkisen sanan neuvostoon (JSN) estää samanaikaiset oikeustoimet tuomioistuimissa. Julkisen sanan neuvosto ei anna tuomioita, vaan vapauttavia tai langettavia ratkaisuja tiedotusvälineelle. JSN on alan eettinen neuvosto, jonka langettava ratkaisu kertoo, että tiedotusväline ei ole noudattanut Journalistin ohjeita.

Alan ulkopuolisesta voi tuntua, että moite ilman rangaistusta tai taloudellista sanktiota on kevyt pelote, mutta alan sisäisen eettisen koodiston vastainen toiminta on yhä häpeäleima. STT:n tapauksessa leima on erityisen kiusallinen, olihan päätoimittaja Minna Holopainen puheenjohtajana työryhmässä, joka laati ehdotuksen uusimmista Journalistin ohjeista.

Toimittajien oikeustoimilla uhkailusta on tullut yksi poliitikkojen lempiharrastuksista, eikä se lupaa hyvää ensi vuoden eduskuntavaaleja ajatellen. Samaan aikaan eduskuntavaaleista on tulossa entistä enemmän isolla rahalla ja julkisuuspelillä voitettava kamppailu.

Ylen haastattelussa (2.2.) E2-tutkimusyhtiön johtaja Karina Jutila arvioi, että ehdokkaiden omien varojen sekä ulkopuolisen vaalirahoituksen merkitys voimistuu.

Esimerkiksi Pro Markkinatalous tavoittelee arvioiden mukaan ensi vuonna jo 2,3 miljoonan euron vaalibudjettia ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Jutila on huolissaan demokratian toteutumisesta, jos vaalirahoittajat alkavat vaatia etenkin ministeriksi nousseilta ”vastinetta rahoilleen”.

Mainosrahalla voi ostaa myönteistä julkisuuskuvaa. Sosiaalisen median algoritmit taas suosivat vihaista kommentointia, ja poliitikko voi kalastella näkyvyyttä myös vihapuheella. Kaikenlaisilla voimakkailla tunteilla on yhä isompi rooli myös perinteisessä uutismediassa.

(Kuvaleike 2.2.26, Yle)

Yhteistä politiikan uudelle julkisuudelle on poliitikkojen voimistuva halu itse säädellä omaa julkisuuskuvaansa. Miksi demarien Tuppurainen lähti uhkailemaan mediaa oikeustoimilla? Onko niin, että puolueessa, joka janoaa vaalivoittoa ja sitä kautta pääministeripuolueen asemaa, kaikki negatiivinen julkisuus koetaan uhaksi?

Vaaleihin on vielä tuskastuttavan pitkä aika, ja uutismedia voi nostaa vielä monta kohua. Kukaan ei pysty ennustamaan, mikä kohu vie ihmisen eduskuntatalolle, mikä kohu sulkee ovet. Tosiasia kuitenkin on, että vaalirahaneuvotteluja käydään parhaillaan – samaa tahtia puolueiden hallitusohjelman kirjoittamisen kanssa.

               Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 15.2.2025               

"Erään äidin kuolema"

Apu-lehden kuvassa tuoreen haudan äärellä on pyhäpuvussa polvillaan mies ja hänen vieressään seisoo pieni poika. Vieressä on otsikko: ”Erään äidin kuolema”.

”Rakennustyömiehen vaimo V.H. kuoli veritulppaan lokakuun 25. päivän aamuna neljänkymmenen yhden vuoden, kuuden kuukauden ja kahdenkymmenenkahden päivän vanhana. Hänen mukanaan meni hautaan syntymätön lapsi kahdeksannessa kuussa. Vainajaa jäivät suremaan puoliso ja kolme lasta. Suremaan ja kysymään: Miksi näin piti käydä? Miksi Väestöliitto ei myöntänyt V.H.:lle aborttia, joka hänen lain mukaan olisi pitänyt saada terveydellisistä syistä?  Miksi leski joutui vaimonsa kuolinvuoteen äärellä kuulemaan lääkärin suusta nämä sanat: Jos abortti olisi tehty, olisi V.H. 90-prosenttisella varmuudella vielä elossa.”

Tällaisia sydäntä särkeviä ja verevästi kirjoitettuja juttuja tehtiin 50 vuotta sitten – ihmisten koko nimillä ja valokuvilla. Olen tuossa sitaatissa korvannut nimet nimikirjaimilla, koska nykyisen lainsäädännön ja journalistisen etiikan mukaan etenkin lasten yksityisyyttä tulee suojella. Vielä tuolloin lasten nimillä ja kuvilla rakennettiin jutuista entistä koskettavampia.

Syksyllä 1968 aborttiin vaadittiin Väestöliiton keskusneuvolan lääkärin ja psykiatrin tutkimukset ja haastattelut. Äiti ei saanut aborttilupaa, vaikka lehtijutun mukaan sitä oli hänelle nimenomaisesti ehdottanut neuvolan kätilö, koska äiti oli niin huonossa kunnossa. Jaloissa oli pahat kivuliaat suonikohjut, sappikivet oli juuri leikattu, minkä jälkeen äiti sairasti vielä haimatulehduksen. Neuvolassa veritulpan riskiä pidettiin ilmeisenä.

Väestöliiton lääkärikin, tohtori E.C., piti äidin kuntoa niin huonona, että hänelle annettiin sterilisaatiolupa synnytyksen jälkeen. 

Mutta ensin piti synnyttää tämä lapsi.

* * *

Lehtijuttu löytyy Julkisen sanan neuvoston arkistomateriaalista, jota säilytetään Kansallisarkistossa. Avun pitkäaiksen toimittajan ja toimituspäällikön, Ritva-Liisa Relanderin, kirjoittamasta jutusta nimittäin kanneltiin JSN:oon. Jutussa nimeltä mainittu Väestöliiton lääkäri katsoi hyvää lehtimiestapaa rikotun, koska häneen ei oltu yhteydessä juttua tehdessä. Julkisen sanan neuvosto antoi kuitenkin vapauttavan ratkaisun, koska lääkäri oli saanut julki pitkän vastineen Avussa myöhemmin.

Apu-lehti julkaisi asian ratkaisun, ja ajan tavan mukaisesti liitti ratkaisun perään toimituksen kommentin. Elettiinhän vielä Julkisen sanan neuvoston ensimmäistä toimintavuotta, jolloin lehdet kohtuullisen surutta laativat omia kirjoituksiaan JSN:n ratkaisuista.

Toimituksen kommentissa siteerattiin toimituspäällikkö Ritva-Liisa Relanderin toisessa yhteydessä julkaistua kirjoitusta: ”Oma näkemykseni hyvästä lehtimiesmoraalista on tämä: asioita on joskus syytä tarkastella myös niiden ihmisten kannalta, joilla ei ole takanaan virallisten laitosten arvovaltaa ja propagandakoneistoa”.

Puoli vuosisataa sitten aborttilain uudistamisesta käytiin kovaa propagandasotaa – puolin ja toisin. Oli selvää, että tämän kaltaisilla raastavilla tarinoilla tiedotusvälineissä pyrittiin vaikuttamaan lakia säätäviin poliitikkoihin. Toimittajat valitsivat yhteiskunnallisissa keskusteluissa usein vahvasti omat puolensa. Viranomaisia ei kohdeltu aina nätisti, mutta toisaalta yksityisten ihmisten intiimitkin asiat tuotiin julki.

* * *

Aborttioikeudesta ei ole koskaan lakattu puhumasta ja väittelemästä – ei edes tasa-arvoisessa hyvinvointi-Suomessa. Etenkin kristillisdemokraatit ovat väen väkisin tunkeneet nykyisen aborttilain kiristämistä jopa hallitusohjelmaan. Viimeksi vuoden 2011 hallitusneuvotteluissa  puolue asetti sen ehdoksi hallitukseen tulolleen, ja tiukassa paikassa muut puolueet sen sinne hyväksyivät. Tosin silloinen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok.) ilmoitti Lääkärilehden haastattelussa, ettei tule viemään asiaa viralliseen valmisteluun.

Yksittäiset poliitikot ja kansalaiset jaksavat vuodesta toiseen tuoda aloitteita eduskuntaan – viimeksi terveydenhuollon ammattihenkilökunnan mahdollisuudesta kieltäytyä tekemästä abortteja. Vaikka ne kerta kerran jälkeen torpataan, aborttioikeus pysyy julkisen keskustelun agendalla. Juuri tämä on abortinvastustajien tavoite. 

Ulkoministeri Timo Soinikin (sin.) toimii linjan mukaisesti. Ei häntä selvästikään vaivaannuta keskustelu omasta abortinvastaisesta näkemyksestään, vaan se, että hänen toimintaansa ulkoministerinä arvostellaan.

Mitä kauemmaksi kuljemme niistä hirveistä vuosikymmenistä, jolloin Suomessakin naisia kuoli ja vammautui laittomissa aborteissa, sitä vankemmilta saattavat abortinkieltäjien perustelut tuntua. Kun oma tyttöystävä tai puoliso voi ehkäisyn pettäessä hakea vapaasti jälkiehkäisypillerin apteekista, eivät pojat ja miehetkään välttämättä ymmärrä aborttioikeuden tärkeyttä.

Juuri siksi olisi ollut ehdottoman tärkeää, että ministerit Sipilä, Orpo ja Terho etunenässä olisivat ottaneet vakavasti ministerikollega Soinin propagandateot, eivätkä olisi tehneet luottamuslauseäänestyksestä hallituskysymystä. 

Terveys-Hymy ei hyydy

Hymy-lehden paljon luettu liite, Terveys-Hymy, sai tammikuussa Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen piilomainonnasta ja kritiikittömästä suhtautumisesta tietolähteisiin. Koska Terveys-Hymystä oli annettu lausuma jo vuonna 2004, neuvosto päätyi antamaan vakavan huomautuksen.

Kantelu oli kohdistunut Terveys-Hymyn numeroon 10/2016. Sekä kantelijan että neuvoston mukaan lehden jutut olivat kritiikittömiä ja mainosmaisia käsitellessään itsehoitotuotteita ainoastaan positiivisten käyttäjäkokemusten kautta. 

Neuvosto totesi, että lehdessä julkaistuilla jutuilla ja mainoksilla oli selvä yhteys: "Lähes kaikista Terveys-Hymyssä 10/2016 mainostetuista tuotteista oli juttu joko edeltävässä tai seuraavassa Terveys-Hymyn numerossa. Piilomainontaan viittaa myös se, että sama henkilö vastaa juttujen kirjoittamisesta ja ilmoitusten myynnistä."

Olen nyt JSN-kauteni (2014–2016) päätyttyä jaksanut kahvipöydissä ja viestintäluennoilla vakuuttaa, että langettava päätös on toimittajalle aina kova paikka. 

Kun nyt olen valmistellut taas esitelmää ja yhtä blogi-tekstiä, tartuin Terveys-Hymyyn ja rupesin lukemaan sen uusia ja vanhoja juttuja. Vaikka nettisivuilla ei pahemmin mainoksia olekaan, löytyi ensi katsomalta asetelma, jossa vierekkäin asettuvat "nätisti" havupuu-uutejuoma ja sen uskomattomasta tehosta kertova juttu.

Ylläoleva juttu on ilmestynyt JSN:n päätöksen jälkeen. Mikään ei ole siis muuttunut!

No, jospa ei oltu vielä ehditty korjata konseptia...

Tuoreimmat jutut tuovat ilmi karun totuuden. Mitään korjausliikettä on tuskin odotettavissa. 9. helmikuuta 2017 päivätyssä jutussa Ritva Salminen kehuu oman luontaistuotekauppansa myymää valmistetta, joka pienensi hänen suonikohjunsa. Kauppa on mainittu oikein kunnolla, nettiosoitetta myöten.

Minkä Evira kieltää, sen Otavamedia sallii?

Terveys-Hymyä julkaisee Otavamedia. Miettimään jäin, eikö Julkisen sanan neuvostoa arvosteta enää sielläkään?

Toisaalta Terveys-Hymyn toiminta on sallittu niin kauan, että piilomainontaa ilmeisesti katsotaan konsernissa läpi sormien. Mielenkiintoista onkin, että Otavamedia sallii sen, minkä elintarvikkeiden turvallisuutta vahtiva Evira kieltää.

JSN:n käsittelemässä kantelussa yhtenä juttuna on mukana artikkeli, jossa kantelijan mukaan mainostetaan Regulat-nimistä luontaistuotetta. Terveys-Hymyn jutuillehan on ominaista, että jutussa on mainittu vain yksi tuote kauppanimeltään. Päätoimittaja Mika Lahtosen vastauksessa JSN:lle todettiin, että kommentit ovat sensuroimattomia ja perustuvat haastateltavan omiin kokemuksiin. Toimittaja tai lehti ei siis ikään kuin määrittele, ovatko väitteet totta vai eivät.

Erityisen mielenkiintoiseksi tuon Regulat-jutun tekee se, että Evira oli antanut kesällä 2016 Harmonia Life Oy:lle markkinointikiellon koskien sen myymää Regulat-valmistetta. Markkinointikiellossa luetellaan erikseen yhtiön tuottamia markkinointimateriaaleja ja esitteitä.

Terveys-Hymyn journalismiin ei Evirakaan voi vaikuttaa, sillä Regulat-tuote saa tuhansien merkkien pituisen ilmaisen mainoksen Terveys-Hymyssä jutussa "Moni vaiva johtuu entsyymien puutteesta”. Juttu on julkaistu Terveys-Hymyn verkkosivuilla 19. lokakuuta 2016. Jutussa haastateltu "kokemusasiantuntija" on luontaistuotteiden myyjä.

Lähetin sähköpostin Otavamedian perhelehtien julkaisujohtajalle ja kysyin, mitä me toiset toimittajat voimme vastata median yleisölle, joka miettii, onko Julkisen sanan neuvoston päätöksillä mitään vaikutusta. Tähän asti olen itse luottanut, että ON.

Toivon mukaan minulle myös vastataan.

Tutkija ihmisenä julkisuudessa

Acatiimi 2/16 -lehdessä Turun yliopiston työoikeuden professori Seppo Koskinen ja valtio-opin professori Matti Wiberg esiintyivät työnantajansa nimissä jakaen ohjeita tutkijoiden julkiseen esiintymiseen. Varsin kova on tämä "Turun yliopiston kanta" työntekijöidensä sananvapauteen!

Koskisen ja Wibergin kirjoituksen mukaan tutkijat eivät saisi esimerkiksi tiedotusvälineiden heitä haastatellessa ilmaista työnantajaansa tai omaa tutkimusalaansa. Julkinen kommentointi edellyttäisi sen pohtimista, olisiko työnantaja tutkijansa kanssa "samaa mieltä".

Miehet myös rajoittaisivat etenkin akateemisen yhteisön nuorten jäsenten sananvapautta.

Koskinen ja Wiberg ovat itse asiantuntijoita, joilta pyydetään säännöllisin väliajoin kommentteja mediaan. Molemmat ovat myös tunnettuja asioiden kärjistäjiä ja mielellään provosoivat julkista keskustelua näkemyksillään. Tarkistivatko he Acatiimin kirjoitusta varten, mikä on "yliopiston mielipide"?

Tutkijoiden, kuten kaikkien työelämässä mukana olevien ihmisten on hyvä muistaa, että työntekijää koskee lojalisuusperiaate, jonka mukaan työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa. Kuitenkin esimerkiksi oikeusasiamies on nähnyt tutkijan sananvapaudella yhtymäkohtia toimittajien sananvapauteen, joka on saanut Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa erityisen suojatun aseman lehdistön yhteiskunnallisen tehtävän johdosta.

Suomessa sananvapautta vaaliva Julkisen sanan neuvosto on 2000-luvulla puuttunut kolme kertaa sananvapauden loukkauksiin antaen niistä erityisen lausuman. Vuonna 2008 neuvosto tähdensi sananvapauden kuuluvan myös virkamiehille, koska "virkamiesten osallistuminen alaansa koskevaan julkiseen keskusteluun on omiaan edistämään yleiseltä kannalta tärkeän tiedon välitystä". Vuonna 2012 JSN muistutti, ettei sanan- ja mielipiteen vapaus tarkoita, että mitä tahansa voi sanoa tai julkaista, mutta että esimiehillä ei ole oikeutta pelkän asemansa perusteella mielivaltaisesti rajoittaa työntekijän sananvapautta. Mediahan kantaa oman vastuunsa haastateltavien lausunnoista noudattamalla Journalistin ohjeita ja lainsäädäntöä.

Tuorein sananvapaus-lausuma on vuodelta 2015, jolloin Posti antoi varoituksen lehdessä esiintyneelle pääluottamusmiehelle. JSN painotti, että jokaisella on perustuslaillinen oikeus sananvapauteen ja kenenkään ennalta estämättä ilmaista mielipiteensä julkisuudessa. "Tämä periaate on demokraattisen sivistysvaltion perusta", lausui Julkisen sanan neuvosto.

Kun sivistysvaltioissa on tapana korottaa sananvapaus perustavaa laatua olevaksi arvoksi, sisältää tämä myös vastuun. Nykyisen kaltainen sosiaalinen media on usein hyvin epäsosiaalinen media, ja siellä fiksukin ihminen voi provosoitua ja provosoida harkitsemattomiin kannanottoihin. Näistä ylilyönneistä on keskusteltu muun muassa Valtion virkamieseettisessä neuvottelukunnassa. Silti sielläkään ei haluta ohittaa sananvapautta.

Toukokuussa Suomeen kokoonnutaan UNESCO:n Lehdistönvapauden päivän päätapahtumaan. Maailma katsoo jälleen Suomeen ihaillen matalaa korruptiota, koulutettua virkamieskuntaamme, korkeakoulutettuja opettajiemme ja moniarvoista mediaamme. Nämä ovat taisteltuja ja koeteltuja saavutuksia, joiden takana ovat olleet ajoittain kärjekkäästikin kantaa ottava tiedeyhteisö ja moniääninen media.

Parhaillaan sananvapautta ja yliopistojen arvovaltaa eivät todellakaan pahiten uhkaa työpaikkansa ylpeinä julkisesti ilmoittavat tutkijat. Vihasivustot, denialismi, talouskurimus ja henkisen ilmapiirin lamaannus ovat tuhannesti tuhoisampia.

 Kirjoitus on julkaistu Acatiimi-lehdessä (3/16) kommenttina Wibergin ja Koskisen juttuun.

P.S. Minäkin asemoin kirjoituksessa itseni seuraavasti: FT, Pääsihteeri, Suomen tiedetoimittajain liitto

Julkisen sanan neuvoston ja Valtion virkamieseettisen neuvottelukunnan jäsen

Milloin vanha on liian vanha mediaan?

Harmaapäinen 91-vuotias mies istuu lehtikuvassa vessanpytyn päällä, ja hoitaja pukee hänelle päällyshousuja jalkaan. Kuva on sairaalan arkea, jonne on tunkeutunut valokuvaaja sanomalehdestä. Kuva julkaistaan, ja siitä nousee äläkkä. Monet moittivat kuvaa ikäihmisiä halventavaksi. Kuvasta tehdään myös kantelu Julkisen sanan neuvostoon.

Journalismin etiikkaan kantaa ottava JSN pohti vuonna 2014 tätä tapausta pitkään – ja äänestikin. Enemmistö päätyi vapauttavan kannalle todeten, ettei journalistin ohjeita yksityisyyden suojasta rikottu. Iäkäs mies oli itse antanut luvan kuvaustuokiolle juuri tuossa hetkessä; wc-pyttyä oli käytetty vain istuinapuna. Mies ei ollut dementoitunut, vaan toipumassa vakavasta sairaudesta, ja hän tiesi, mistä valokuvaamisessa on kysymys. Lehtijuttu käsitteli geriatrisen yksikön perustamista.

Mikä ihmiset sitten suututti? Millaisina ikäihmiset, seniorikansalaiset tai vanhukset pitäisi mediassa esittää? Ikuisesti toimeliaina ja terveen näköisinä?

Toimittajat ovat perimmäisten kysymysten äärellä kertoessaan vanhuudesta ja vanhoista ihmisistä. Miten heitä pitäisi kuvata ja kuvailla? Moni vanha ihminen ei missään nimessä tahdo itseään kutsuttavan vanhukseksi. Vanhenemista ja ikäpolvien suhteita tutkinut terapeutti ja tietokirjailija Marja Saarenheimo on havainnut vanhuuden jaksottuvan kolmanteen, neljänteen, jopa viidenteen ikään. Samaan aikaan nuoruus on pidentynyt, eikä keski-ikäiseksi tunnustaudu oikein kukaan.

Hohdokkainta Saarenheimon mukaan tuntuu olevan tuo kolmas ikä. Työelämän kahleista vapautuminen suo aikaa elää vihdoin omaa elämää. Suomen ensimmäinen nuorisokulttuurisukupolvi luo ihan uudennäköistä vanhuskulttuuria. Keinutuolit ja kävelykepit on heitetty nurkkaan, ja nyt salsataan, matkustellaan, harrastetaan ystävien tai lastenlasten kanssa. Moni tekee vähän töitäkin, jos itse niin tykkää. Näitä toimeliaita eläkeläisiä kohdellaan mediassakin vielä aktiivisina kansalaisina; he politikoivat, äänestävät ja ennen kaikkea kuluttavat.

Elinajanodotteen pitenemisestä ja toimintakykyisyyden paranemisesta huolimatta raihnaisuus koittaa jossain vaiheessa. Kun sodan vaurioittamat suomalaiset ovat katoamassa ja vaikeita sairauksia on hoidettu hyvin jo vuosikymmeniä, ihmisten ominaispiirteet vaikuttavat vanhuudenvaivoihin. Mutta koska vanhasta ihmisestä tulee vanhus?

Neljäs ikä alkaa jossain lähempänä kahdeksaakymmentä tai ainakin sitten, kun vaivat jo kapeuttavat elämää ja hidastavat harrastusten tahtia. Krooniset sairaudet ovat jättäneet jälkensä, ja tautien ehkäisy alkaa olla liian myöhäistä. Silloin vanhoista ihmisistä aletaan puhua julkisuudessa hoivan kohteina, kestävyysvajeen aiheuttajina ja ennen kaikkea yhtenä joukkona. Neljäs ikä kadottaa yksilön.

Sanotaan, että vanhana ihmisestä tulee lapsi taas. Mediassa ja julkisessa puheessa tämä ainakin näkyy: vanhuksista, samoin kuin lapsista ja nuoristakin, puhutaan yhtenä samankaltaisena ikäryhmänä ja ihmismassana. Vanhuksilta ja lapsilta katoaa oma ääni. Heidän asioistaan puhuvat aikuiset, joilla on virallinen asema, oikeuksia ja valtaa päättää.

Kun vanhaa miestä puetaan sairaalassa, kuka päättää, onko hoivaamisen näyttäminen julkisesti sopivaa? Onhan lohduttavaa nähdä, että meitä autetaan. 91-vuotias saa olla avuton, mutta hän ei ole kyvytön päättämään itse omasta julkisuuskuvastaan. 

       Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Lääkärilehden kolumnipalstalla 26.2.16 (Korjaus alkuperäiseen tekstiin 29.2.: JSN käsitteli tapausta vuonna 2014, ei vuonna 2015)

Pyhittääkö hyvä tarkoitus piilomainonnan?

"Ikean lähipiste avaa ovensa jyväskyläläisille. Ikea yhdistää uudessa myymälässään nettikaupan ja tavaratalon parhaat puolet. Ikeassa voi tutkia ostettavia tuotteita ja tilata ne verkosta lähipisteeseen."

Näin kertoi Ylen uutinen kaupasta kesällä 2015. Aiheesta oli tehty myös uutisvideo, jonka pystyy katsomaan nettijutusta. Ainoa haastateltava oli myymälän päällikkö, joka sai estoitta kehua, miten kätevää ostaminen on uudessa mini-Ikeassa.

Ennen kaikkea: merkittävä huomioarvo ilman senttiäkään mainosrahaa! Markkinahenkisen jutun ansiosta Ikea säästi kymmeniä tuhansia euroja.

Ei olekaan ihme, että Ylen jutusta kanneltiin hyvää journalistista tapaa valvovaan Julkisen sanan neuvostoon. Journalistin ohjeissa (JO16) todetaan yksiselitteisesti: "Ilmoitusten ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä. Piilomainonta on torjuttava".

Jos tiedotusväline sekoittaa uutisen ja mainoksen, kuluttajan on ennen pitkää vaikea uskoa edes uutisiin. Kyse on uskottavuuden lisäksi kannattavuudesta: mainoksilla kustannetaan uutisten tekemistä, mihin pelkät tilausmaksut eivät riitä.

Vaan onko sillä väliä, saadaanko informaatio mainoksesta vai jutusta? Pääasia, että tieto liikkuu vapaasti ja saamme tietää uusista asioista ja tavaroista. Blogeissa testaillaan ja esitellään niin meikkejä, kirjoja kuin lastenvaippoja. Lehdissä julkaistaan kirja- ja elokuva-arvosteluja, ja autolehdissä testataan uusia autoja. Miksi Yle ei siis voisi tehdä juttua uudesta kaupasta?

"Yle ei ole julkaissut sisältöä mainostarkoituksessa eikä pyrkimyksenä ole ollut edistää Ikean liiketoimintaa", vastasi kanteluun Ylen uutistoiminnasta vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen.  Jääskeläisen mukaan jutun tehtävänä oli tarjota yleisölle informaatioa heidän arkeensa vaikuttavasta ajankohtaisesta aiheesta.

Aivan.

"Ikean avajaisia juhlitaan ruuan parissa, sillä piha-alueella myydään hodareita ja lihapullia ruokarekasta viikon ajan", hehkutti Yle.

  

                                                            * * *

Julkisen sanan neuvosto pui tätä juttua tammikuussa pitkään. Pyhittääkö Ylen hyvä tarkoitus mainosmaisen jutun? Vapauttavia tai langettavia jakavia JSN päätyi äänestyksen jälkeen vapauttavalle kannalle. Huolimatta mainosmaisista sävyistä juttu ei rikkonut Journalistin ohjeita. Minä ja kolme muuta neuvoston jäsentä äänestimme langettavan puolesta, sillä pidimme juttua piilomainontana.

Yle on joutunut viime vuosina yllättävän usein piilomainontasyytteiden kohteeksi ja saanut kanteluista sekä huomautuksia että vapauttavia ratkaisuja. Verovaroin toimivalla Ylellä on maakunnissa iso joukko toimittajia, jotka tekevät hyvin paikallisia uutisia. Kansalaiset saavat vastinetta rahoilleen. Samaan aikaan paikalliset lehdet kamppailevat hupenevista tulonlähteistä.

Sen vuoksi, juuri nyt, lehdistöllä ei ole varaa sekoittaa juttuja ja mainoksia. Siksi Yleltä odottaisi entistä suurempaa tarkkuutta piilomainonnan torjumiseksi. Tästäkin pitäisi keskustella nyt, kun Ylen asema ja tulevaisuus ovat taas eduskunnan työryhmässä suurennuslasin alla.

        Kirjoitus on julkaistu 21.2.16 Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla. 

Kivoja juttuja vai epämukavia kysymyksiä

"Odotushuoneessa vain kaksi potilasta, tule NYT meille päivystykseen!"

"Kirurgitaituri Vieno Skalpelli meillä vielä tämän viikon. Uskomaton tarjous sappikivien poistoon. Katso nettisivultamme video suoraan salista!"

Kun sote-alueet aloittavat toimintansa vuonna 2019, kohdistuu niihin valtava mielenkiinto ja julkisuus. Julkisuusmyönteisimmat sosiaali- ja terveydenhuollon johtajat ja julkkislääkärit keräävät mediahuomiota. Moderneimmat heistä pitävät viikottaista blogia. Sote-alueiden viestintäyksiköt twiittaavat ja whatsuppaavat aktiivisten potilaiden kanssa. Onhan käynnissä jatkuva kilpailu ennen kaikkea potilaiden, mutta myös kunnallis- ja aluehallintopoliitikkojen huomiosta.

Ne terveydenhuollon toimijat, joiden viestintäosastot ovat iskukykyisimmät, houkuttelevat suurimmat asiakasvirrat – eli keräävät voittajina suurimman rahapotin. Raha seuraa potilasta -iskulause toteutuu myös niin, että raha seuraa mediahuomiota.

Sote-alueilla järjestettävät sosiaali- ja terveyspalvelut hankitaan niiltä, jotka arvioidaan tehokkaimmiksi. Vaikka hoidon laadun ja vaikuttavuuden mittarit kehittyisivät kuinka objektiivisiksi ja vertailukelpoisiksi, on toimijoiden maineella ja julkisuuskuvalla tulevaisuudessa yhä suurempi merkitys.

Maineenhallintatyö ja julkisuuskuvan kirkastaminen on jo aloitettu muutamissa sairaanhoitopiireissä ja sairaaloissa. Niissä hallitaan myös sosiaalisen median käyttö. Suosittelen tutustumaan vaikkapa Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ja Tampereen yliopistollisen keskussairaalan facebook-sivuihin. Kanta-Hämeen keskussairaalassa tai Etelä-Pohjanmaansairaanhoitopiirissä johtajat päivittävät blogejaan useammin kuin monessa suuressa yrityksessä.

Matka vuoteen 2019 on pitkä ja kivinen siellä, missä terveyskeskuksen johtajan blogi on päivitetty edellisen kerran elokuussa ja päivystyspotilaat postailevat jonotusaikojaan sairaalan epävirallisille facebook-sivuille.

Ohituskaistaa pyyhältävät hurjaa vauhtia etenkin yksityiset yritykset. Ne ovat joutuneet kilpailemaan asiakkaista ja lääkäreistä jo kauan, joten niille viestintä ei ole "ylimääräinen pakko", vaan osa yrityksen arkea. Ei olekaan ihme, että mediakeskustelussa terveyspalveluyritysten toiminta on saatu kuulostamaan dynaamisemmalta kuin julkisten organisaatioiden.

Yksityisilläkin on silti paljon opeteltavaa: ne joutuvat sopeutumaan mediaympäristöön, jossa julkista palvelua tuottavia toimijoita vahditaan eri tavalla kuin pörssisalaisuuksilla suojattuja yrityksiä. On hyväksyttävä julkinen keskustelu rahankäytöstä, voitoista ja verojenmaksusta. Omille työntekijöillekin on sallittava sananvapaus mediassa.

Tämän sai kokea äskettäin Posti Group Oyj, joka antoi varoituksen lappilaiselle pääluottamusmiehelleen tämän mentyä lehdessä kertomaan henkilöstön näkökulmasta, mistä postinjakelun ongelmat johtuvat.

Sananvapautta vaaliva Julkisen sanan neuvosto antoi asiasta lausuman, jossa muistutti Postin hoitavan lakisääteistä palvelua, jolloin sen tulee myös sietää itseensä kohdistuvaa julkista arvostelua. Kansalaisten kuuluu saada tietää, miksi posti ei kulje luvatulla tavalla. JSN:n mielestä varoituksen antaminen pääluottamusmiehelle oli sananvapauteen kohdistuva toimenpide, joka on omiaan kaventamaan kansalaisten ja median tiedonsaantimahdollisuuksia.

Kun julkinen terveydenhuolto opettelee kehumaan itseään, yksityiset terveyspalveluyritykset joutuvat kasvattamaan sietokykyään suhteessa epämukaviin kysymyksiin.

Kirjoitus on julkaistu ILMAN LINKITYKSIÄ aiemmin Suomen lääkärilehdessä 4.12. ja Potilaan lääkärilehdessä 8.12.16: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/kivoja-juttuja-vai-epamukavia-kysymyksia/#.Vmw4z1r6M_U.
LISÄYS 12.12.15: Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin johtajan blogissa 11.12. kommentoidaan kolumniani ja pohditaan, voiko julkisuutta hallita. Blogi linkattu kirjoitukseeni.