Ihminen median kohteena

Tuskin olemme koskaan ennen ihmiskunnan historiassa eläneet näin mediakeskeistä aikaa. Ympäri vuorokauden läpi vuoden tiedotusvälineet raportoivat sodasta, rauhasta, rakkaudesta, vihasta, juonitteluista ja hyvistä sekä pahoista teoista.

Media tuottaa meille jatkuvia aistiärsykkeitä, joihin reagoimme eri tavoin. Maailman lasten kärsimykset tuntuvat huomattavasti pahemmalta kuin aikuisten sotilaiden kohtalot. Tunnemme myötätuntoa hädänalaisia viattomia kohtaan niin voimakkaasti, että kyyneleet nousevat silmiin.

Laumaeläimen vaistoilla havainnoimme toisten ihmisten mielentilaa ja käyttäytymistä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Myötätunto vähenee, mitä ylempänä sosiaalisessa hierarkiassa hädänalainen ihminen on. Mukaan tulee kateuden kirvoittamaa vahingoniloa ja oikeudenmukaisuuden tavoittelusta kumpuavaa "siitäs sait"-hyrinää.

Ihminen on yhä psyyken rakenteiltaan lähempänä luolamiestä kuin teknoaikakauden superälyä, joka suodattaa informaation ja toimii ohjelmoidusti. Elävää ihmistä sattuu, kun häntä lyödään – fyysisesti tai henkisesti.

Kielteisen mediahuomion kohteeksi joutuminen on kova paikka. Nykyisin niin voi käydä tavalliselle virkamiehelle siinä missä poliitikollekin, niin opettajalle kuin missille. Toiset meistä hinkuvat julkisuuteen, toiset tahtovat vain elellä hiljaisesti. Joihinkin ammatteihin julkisuus kuuluu väistämättä.

Me reagoimme luonteemme mukaisesti vaikeisiin tilanteisiin, mutta useimmille uhatuksi tuleminen johtaa nopeaan reagointiin. Alkukantaisen reaktion sanotaan arkikielessä tulevan selkäytimestä, mutta käyttäytymisen takana ovat aivot ja kehon monimutkainen säätelyjärjestelmä.

Pääministeri Juha Sipilän käyttäytyminen häntä koskevassa esteellisyys-epäilyssä on ollut tavallisen ihmisen reagointia uhkaavassa tilanteessa. Sipilä puolustaa alfauroksen lailla reviriään ja laumaansa, tarvitsi lauma suojelua tai ei. Tutussa yhteisössä aina arvostettu ihminen ei ole oppinut tunnistamaan omia reagointitapojaan uhkaavissa tilanteissa. Suoraan bisnesmaailmasta pääministeriksi nousseella Sipilällä ei ole kokemusta itselleen epämiellyttävän mediajulkisuuden hoitamisesta.

Viime päivien tapahtumat Sipilän ja Yleisradion liepeillä ovat saaneet suomalaiset keskustelemaan mediaetiikasta yhtä vilkkaasti kuin takavuosien pääministerin lautakasat ja nettityttöystävät tai ministerin tekstiviestit erotiikka-ammattilaiselle.

Erona on kuitenkin sosiaalisen median äärimmäisen voimakas mukanaolo tässä tuoreimmassa mediakohussa. Se sama sormi, joka liikahtaa lahjoittamaan rahaa pienelle sodan uhrille, liikahtaa yhtä hereästi kirjoittamaan ilkeän kommentin mediasodankäynnissä.

         Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumni-palstalla 3.12.2016

Miehiä ja turhaumia

Perheen kolli on viime päivät kieltäytynyt syömästä normaalia ruokaa. Vain herkut kelpaavat: kalkkunaleike, lenkkimakkara ja kermainen keitto.

Tilanne ei ole vielä epätoivoinen, mutta kissan palvelusväki, me ihmiset, mietimme jo kuumeisesti selityksiä. Kun herkut maistuvat, kyse lienee henkisestä ongelmasta – eikä vakavasta sairaudesta, mitä huolestunut isäntäväki ensimmäiseksi aina epäilee. Viirumme on joko kyllästynyt kahdeksan viime vuotta syömäänsä pussiruokaan tai sillä on syvä eksistentiaalinen kriisi.

Viiru lähentelee 11:ttä ikävuottaan. Se on siis miehen keski-iässä. Arvioisin, että jossain Matti Apusen ja Erkki Tuomiojan välissä.

Kun lukee EVA:n johtajan Matti Apusen kolumneja Helsingin Sanomista ja tutustuu lehtiartikkelien kautta ulkoministeri Erkki Tuomiojan uuteen kirjaan, ymmärtänee jotain keski-ikäisten mieseläjien turhaumista. Jos kaikki on jo saavutettu, mistä kannattaa enää taistella? Jäljelle jää käniseminen.

Matti Apunen on oikeistoliberaali, joka hallitsee sanansäilän käytön yhtä taitavasti kuin sosiaalidemokraatti Tuomioja.  Molempien maailma on siis kallellaan, mutta eri suuntiin. Siinä missä jotkut miehet korkkaavat shampanjapullon ja pitävät lasinsa aina puolitäysinä, näiden kahden herran olutuoppi on lähes juotu – ja puolet on ilotonta vaahtoa.

Apunen oli aikaisemmin Aamulehden päätoimittaja, mutta siirtyi vallan kulisseihin EVA:aan vuonna 2010. Taitava kirjoittaja sai kuitenkin kolumnipaikan Helsingin Sanomista, jonka kakkossivulla voi valittaa maailman olevan menossa ihan hunningolle. Vakioaihe on, miten kestävyysvajeesta huolimatta julkinen sektori vaan paisuu – eli sairaanhoitajia ei joukoittain irtisanotakaan vanhainkodeista. Syvä pettymys suomalaisiin näkyy Apusen kolumneissa myös silloin, kun ilmestyy tutkimus, jonka mukaan suomalaiset vielä jaksavat uskoa hyvinvointivaltioon, yhteiseen taakan kantoon ja verojen maksun tärkeyteen.

Apusesta näyttää tuntuvan pahalta, ettei kansa ymmärrä, ettei sillä ole varaa enää Suomessa elämiseen.

Meidänkin kotiimme hankittiin uusi sohva, vaikkei ollut ihan pakko. Emmekä kysyneet Viirun mielipidettä! Uusi sohva tuoksuu kissastamme vieraalta – siis pahalta. Vanhalla sohvalla oma paikka oli selkeästi merkitty karvatupoin, ja Viirun kehonkieli kyllä kertoi avoimesti, jos siihen paikkaan oli heitetty viltti tai tyyny. Vanha sohva väistyi uuden tieltä – vaikka pysyvyys on keski-ikäisen miehen mielenrauhan elinehto.

Maailma muuttuu ympärillämme vauhdilla ja tavalla, jota moderneimmankin yksilön on vaikea hallita. Vaikka Erkki Tuomiojakin osaa twiitata (tai ainakin avustaja osaa), niin tuottaako se tyydytystä? Alex on kuitenkin ehtinyt twiitata nopeammin, laajemmalle ja jotenkin jännemmin. Ainut asia, missä Tuomioja vielä voittaa Alexander Stubbin, on aika. Siis aika taaksepäin. Sitä on Tuomiojalla monin verroin Alexia enemmän.

Tuomioja on juuri julkaissut kirjan, jonka nimestä aikavoitto käy hyvin ilmi: ”Siinä syntyy vielä rumihia. Poliittiset päiväkirjat 1991–1994”. Sen on toimittanut Veli-Pekka Leppänen. Ajanjakso oli poliittisesti ja taloudellisesti vaikea – siis kiinnostava. Lehtijuttujen perusteella Tuomioja on kirjoittanut armottomuudella pulavuosien tuottamasta apeudesta, jolloin hänen arvoaan ei ymmärretty. Katkeraa ja purevaa, sen tyylilajin Tuomioja osaa.

Muille ihmisille saakin tulla paha mieli.

Kaikki kissanomistajat tunnistavat tuon tuomiojamaisen katseen ruokakupin viereltä. Viesti on selkeä: ”Tämä molekyylikasauma, jota kehtaat kissanruoksi nimittää, tuottaa minulle väistämättä affektiivisen reaktion, jossa yhdistyvät alempaa rotua kohtaan tuntemani väheksyntä ja se pettymys, jonka minulle ylempänä yksilönä kaikessa vähäpätöisyydessäsikin pystyt oudolla tavalla tuottamaan”.

Grrrnau!

         Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 5.10.2014