Iän mukaista käytöstä

”… lavan edusta täyttyy ihmisistä. Yleisön keski-ikä näyttää alkavan ainakin nelosella, mutta se ei kangista tunnelmaa.”

Tunnelmakuvaus on Helsingin Sanomain (21.6.18) jutusta, jossa matkataan Tuure Kilpeläisen kanssa keikalle Vaasaan. Kaihon karavaani -orkesterin festarikeikalla on siis rento meininki, vaikka yleisö on kangistunutta keski-ikäistä.

Jutun kirjoittaja on kokenut musiikkitoimittaja, jonka oma ikä Wikipedian mukaan alkaa vitosella.

Vaikka kyseessä lienee lipsahdus, se on hyvin paljastava. Lapsus kertoo, mitä me ihmiset ajattelemme iästä, iän mukaisesta sopivasta käytöksestä sekä musiikin kuuntelemisen ja nauttimisen muodoista.

Musiikkihan on aina ollut hyvin hierarkinen ja kulttuurisidonnainen taidemuoto.

Afrikan alkuasukasheimojen musiikkia ja etenkin tanssia pidettiin valkoisten valloittajien keskuudessa niin sopimattomina, että ne lähes tukahdutettiin. Nykyisin afrikkalaista tanssia opetetaan kursseilla, joissa tavoitteena on kehon ja ilmaisun vapauttaminen.

Klassinen musiikki taas mielletään hienommaksi kuin ns. kevyt musiiki. Klassisen musiikin konserttisaleissa jo jalan naputus lattiaan herättää paheksuntaa. Toki entisaikaan klassisen musiikin tahtiinkin on tanssittu, mutta askelet ja kuviot olivat tiukkaan säänneltyjä. Nykyisin teinimme opettelevat näitä tansseja lukioissa, mikä sopiikin hyvin suomalaiseen hillittyyn koulukulttuuriin.

Baletti on klassisen musiikin epäeroottisin tanssityyli, jossa sukupuoliroolit ovat selkeät ja kehon käyttäminen ja esittäminen erittäin kurinalaista. Vaikeus ja vaativuus on toki osa baletin taikaa ja lumoa. Balettia pidetään tanssin kruununjalokivenä, jota arvostetaan ja rahoitetaan ihan eri tasolla kuin mitään muuta tanssikulttuuria.

                                                                 * * *

Yksi kevään hauskimmista illoista tuli vietettyä Madridissa, jossa päädyin mieheni kanssa paikalliseen K40-diskoon. Suurta ravintolaa hallitsi valtava tanssilattia, jossa veivattiin hiki päässä lattareita. Tunnelmaa ei kangistanut lainkaan se, että lattia lainehti tanssikansaa, jonka ikä alkoi enimmäkseen seitsemällä. Disko avautui jo alkuillasta, ja puolen yön jälkeen väki alkoi ”nuorentua” eli keski-ikä laski sinne kuudenkympin tienoille.

Elävän orkesterin tahdissa mentiin niin salsaa, sambaa kuin ihan vaan vapaalla tyylillä. Näyttävästi pukeutuneet naiset eivät peitelleet muotojaan eivätkä ikäänsä – mieshän ei latinokulttuurissa ole koskaan liian vanha mihinkään. Pääosassa oli tanssiminen, drinkkilasit odottivat servetillä peitettyinä pöydissään. Kymmenen euron sisäänpääsyyn sisältyi yksi juoma.

Suomessa tanssiravintoloita kuopataan, koska ravintoloitsijoiden mukaan ”tanssikansa ei juo eikä tuo rahaa”. 

Onneksi sentään festarit ja lavat yhä elävät, jotta kaavoihinsa kangistuneet musiikkitoimittajat joutuvat edes kerran kesässä kohtaamaan bailaavat keski-ikäiset suomalaiset.

          Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 4.7.2018.

Ihminen median kohteena

Tuskin olemme koskaan ennen ihmiskunnan historiassa eläneet näin mediakeskeistä aikaa. Ympäri vuorokauden läpi vuoden tiedotusvälineet raportoivat sodasta, rauhasta, rakkaudesta, vihasta, juonitteluista ja hyvistä sekä pahoista teoista.

Media tuottaa meille jatkuvia aistiärsykkeitä, joihin reagoimme eri tavoin. Maailman lasten kärsimykset tuntuvat huomattavasti pahemmalta kuin aikuisten sotilaiden kohtalot. Tunnemme myötätuntoa hädänalaisia viattomia kohtaan niin voimakkaasti, että kyyneleet nousevat silmiin.

Laumaeläimen vaistoilla havainnoimme toisten ihmisten mielentilaa ja käyttäytymistä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Myötätunto vähenee, mitä ylempänä sosiaalisessa hierarkiassa hädänalainen ihminen on. Mukaan tulee kateuden kirvoittamaa vahingoniloa ja oikeudenmukaisuuden tavoittelusta kumpuavaa "siitäs sait"-hyrinää.

Ihminen on yhä psyyken rakenteiltaan lähempänä luolamiestä kuin teknoaikakauden superälyä, joka suodattaa informaation ja toimii ohjelmoidusti. Elävää ihmistä sattuu, kun häntä lyödään – fyysisesti tai henkisesti.

Kielteisen mediahuomion kohteeksi joutuminen on kova paikka. Nykyisin niin voi käydä tavalliselle virkamiehelle siinä missä poliitikollekin, niin opettajalle kuin missille. Toiset meistä hinkuvat julkisuuteen, toiset tahtovat vain elellä hiljaisesti. Joihinkin ammatteihin julkisuus kuuluu väistämättä.

Me reagoimme luonteemme mukaisesti vaikeisiin tilanteisiin, mutta useimmille uhatuksi tuleminen johtaa nopeaan reagointiin. Alkukantaisen reaktion sanotaan arkikielessä tulevan selkäytimestä, mutta käyttäytymisen takana ovat aivot ja kehon monimutkainen säätelyjärjestelmä.

Pääministeri Juha Sipilän käyttäytyminen häntä koskevassa esteellisyys-epäilyssä on ollut tavallisen ihmisen reagointia uhkaavassa tilanteessa. Sipilä puolustaa alfauroksen lailla reviriään ja laumaansa, tarvitsi lauma suojelua tai ei. Tutussa yhteisössä aina arvostettu ihminen ei ole oppinut tunnistamaan omia reagointitapojaan uhkaavissa tilanteissa. Suoraan bisnesmaailmasta pääministeriksi nousseella Sipilällä ei ole kokemusta itselleen epämiellyttävän mediajulkisuuden hoitamisesta.

Viime päivien tapahtumat Sipilän ja Yleisradion liepeillä ovat saaneet suomalaiset keskustelemaan mediaetiikasta yhtä vilkkaasti kuin takavuosien pääministerin lautakasat ja nettityttöystävät tai ministerin tekstiviestit erotiikka-ammattilaiselle.

Erona on kuitenkin sosiaalisen median äärimmäisen voimakas mukanaolo tässä tuoreimmassa mediakohussa. Se sama sormi, joka liikahtaa lahjoittamaan rahaa pienelle sodan uhrille, liikahtaa yhtä hereästi kirjoittamaan ilkeän kommentin mediasodankäynnissä.

         Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumni-palstalla 3.12.2016

Käykö nauru aseesta?

Istun kokouksessa, jossa puheenjohtajaksi valitaan mies – ja varapuheenjohtajaksi toinen mies. Ryhmän naisten katseet kohtaavat: jälleen kerran kävi näin.

Mietin, miten nopea pitäisi olla, jotta ehtisi edes ehdottamaan naista tärkeille paikoille. Keskenään tutuilta kavereilta se käy niin itsestäänselvästi. Mies ehdottaa miestä.

Ehdottamalla tuossa tilanteessa naista olisin antanut ymmärtää, ettei ehdotettu mies ole pätevä tai kelvollinen. Siitähän ei ole kyse, vaan sukupuolten tasa-arvon toteutumisesta arjessa eikä vain juhlapuheissa.

Itse toimin useimmiten toimittaja- ja viestintäalan piireissä, joissa naiset ovat nousseet ammattikunnan enemmistöön kymmenkunta vuotta sitten. On kuitenkin kestänyt pitkään, että naiset ovat päässeet muuallekin kuin naistenlehtien päätoimittajiksi. Esimerkiksi Journalistiliittoon valittiin ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja vasta pari vuotta sitten. Sanomalehtien päätoimittajien ehdoton valtaenemmistö on yhä miehiä.

Media-alan digivallankumous ja taloudellinen murros ovat jollain merkillisellä tavalla siivittäneet naisten mahdollisuuksia päästä johtoasemiin.

Naisten usein parempi koulutus, monialaisuus ja ennakkoluulottomuus ovat nyt kysyttyä pääomaa. En tarkoita, että ominaisuudet kytkeytyisivät sukupuoleen, mutta näitä piirteitä parhaillaan korostetaan viestintäalan uusien johtajien nimitysuutisissa. Johtajanpaikkoja odotellessaan naiset ovat ehtineet suorittaa tutkintoja, vaihdella työpaikkoja ja kokeilla erilaisia tehtäviä.

Kun ura ei etene perinteisen suoraviivaisesti tulee kokeilluksi kaikenlaista. Tiedeyhteisössä on toisin: siellä ei monialaisuus ole välttämättä valtti.

Tein 2010-luvun alussa Lääkärilehteen pariin otteeseen selvityksiä naislääkäreiden etenemismahdollisuuksista. Lasikatto tuli vastaan professorinimityksissä. Lääketieteilijät komeilivat miesvoittoisimpien professorikuntien kärjessä. Juttujen haastattelut eivät sujuneet perinteisen leppoisissa merkeissä. Kestäviä perusteita uusienkin nimitysten miesylivallalle ei ollut ihan helppo löytää.

Helsingin yliopiston aiempaan toimintaan otti kantaa Tasa-arvovaltuutetun toimistokin. Päivänvalo on myrkkyä epäkohdille. Monelta eri suunnalta tullut paine on pakottanut muuttamaan epätasa-arvoa suosivia menettelytapoja kaikilla yhteiskunnan aloilla. Silti tasa-arvonäkökulmaa olisi pidettävä esillä jatkuvasti – vaikka ärsytyskynnys ylittyisi.

All male panel -kampanja sosiaalisessa mediassa on ärsyttänyt monia, mutta tuonut samalla julkisesti naurunalaisiksi pelkästään miehistä koottuja työryhmiä, hallituksia, paneelikeskusteluita ja muita kokoonpanoja. Nauru on voimakas ase – niin voimakas, että sen käyttöä on erityisesti harkittava. Erotamme nimittäin ivanaurun hyväntahtoisesta yhteisöllisestä naurusta jo varhain lapsuudessa.

En erityisesti pidä siitä, että julkisesti nauretaan millekään ihmisryhmälle. Joukossa tyhmyys tiivistyy – niin miesten kuin naisten joukossa.

Yhdessä nauraminen oman toiminnan tyhmyyksille tai outouksille on sen sijaan tervehdyttävää. "Hupsista, meinattiin unohtaa tasa-arvo!"

Tasa-arvo ei toteudu itsestään – yhdessäkään kokouksessa.

             Kirjoitus on julkaistu Suomen lääkärilehden kolumnipalstalla 9.9.2016.

Mehiläinen irvii kollegoja mainoksessaan

Pimumainen hammashoitaja (tietysti nainen) keekoilee potilaan ympärillä, suojaliina repäistään kovaotteisesti potilaan rinnalta. Rehjuinen hammaslääkäri (luonnollisesti mies) perääntyy tuolillaan, jotta pääsee heittämään tikkaa onnenpyörään. Näin saadaan hinta hammashoidolle!

Mainoksen viesti on selvä: toiset hammaslääkärit ovat paitsi epäsiistejä (epäpäteviä?), myös rosvoja.

Mainos päättyy tv-ruudulle ilmestyvään tekstiin, joka kutsuu katsojia Mehiläiseen, jossa ei ole luvassa yllätyksiä.

Syksyn 2016 ehkä mauttomin tv-mainos kertoo paljon niin hammaslääkäripalveluiden kireästä kilpailutilanteesta kuin Mehiläisen asenteesta terveydenhuollon työntekijöitä kohtaan.

Mehiläisen mainoksen käsikirjoittaneen mainostoimiston luoma sukupuoli-asetelma on erityisen vastenmielinen. Onhan kaksi kolmasosaa suomalaisista hammaslääkäreistä naisia eikä miehiä. Entä edustaako nuori hammashoitaja minihameessaan ja tolppakoroissaan Mehiläisen arvomaailmassa tyypillistä yksityisen sektorin hoitajatarta: riittää, kunhan on seksikäs?
 
                                                            * * *

Hammaslääkäripalvelujen kilpailu on ollut jo parin viime vuoden ajan kovempaa kuin ehkä koskaan ennen. Pieniä yksityisvastaanottoja ostetaan hyvillä hinnoilla, koska niiden hallinnoima potilastiedosto on arvokasta pääomaa. Suuret terveyspalveluyritykset haalivat niin pienvastaanottoja kuin pieniä ketjujakin. 

Vanhojen asiakkaiden sitouttaminen uuteen vastaanottoon vaatii monia keinoja. Mehiläisen OmaHammaslääkäriasemat tarjovat ilmaisia "hammasvartteja", joilla "palveluneuvoja" eli suuhygienisti arvioi, neuvoo ja tarvittaessa ohjaa hammaslääkärille.

Ainakin Mehiläinen-konsernin arvojen mukaista näyttää olevan asiakkaiden saaminen. Todetaanhan arvoissa, että Mehiläinen on "Ensimmäinen valinta yksityishenkilöille kaikkiin terveydenhuoltoon ja hoivaan liittyviin tarpeisiin". Mutta mitkä arvot sallivat toteuttaa arvoja omien kollegojen ammattitaitoa halventaen? 

Mainosten tehtävä on totta kai herättää ja hätkähdyttää. Terveyspalveluiden mainostaminen on kuitenkin herkempi aihe kuin vaikkapa makkaran tai kännykkäliittymän markkinointi.

Alalla toimii itsesääntelyelin, Lääkäripalvelujen markkinoinnin valvontalautakunta, ja markkinoinnista on sovittu yhteiset ohjeet. Niissä puhutaan vielä vanhanaikaisesta kollegiaalisuudesta. Ohjeiden tarkoituksena on nimittäin "ylläpitää lääkäriprofession kollegiaalisuutta ja arvonmukaista henkeä sekä painottaa ammattitoverien huomioon ottamista markkinoinnin yhteydessä."

Myös Hammaslääkäriliitto sitoutui ohjeisiin kesällä 2016.
Kovassa kilpailutilanteessa, juuri suuren sote-uudistuksen alla, kollegiaalisuudesta otetaan näköjään todella mittaa.

Väittelin - muuttuiko maailma?

”Joko on hattu hankinnassa?” ovat ystäväni ja tuttuni kyselleet kuultuaan talvisesta tohtorinväitöksestäni.

”Iskikö tyhjyys?” kyselivät ne kaverit, jotka ovat perehtyneet väitöksen jälkeiseen elämään.

”Sinulla oli kiinnostava väitös, kirjoittaisitko siitä asiantuntija-artikkelin lehteemme; emme maksa mitään, mutta kolme tuhatta merkkiä ensi viikoksi riittää”, viestittelivät jotkut toiveikkaat.

Ei, kyllä ja ei.

Hattu maksaisi kuutisen sataa euroa, uutistoimittajan kiireisestä työstä huolimatta keväällä iski tyhjyys, mutta silti ammattitoimittajana en ilmaiseksi kirjoita muita kuin tieteellisiä artikkeleja. No, tietysti joihinkin oman väen lehtiin olen kirjoittanut silkasta sanomisen tarpeesta.

Olen toki kuulostellut itseäni; olenko muuttunut jotenkin. Egoni on aina pursuillut, silti sisäinen epävarmuuteni ei ole kadonnut minnekään enkä tunne varsinaisesti ihmisenä kasvaneeni. Tilipussini ei tullut painavammaksi, eikä aviomieheni ole suostunut kohtelemaan minua sen kuningatarmaisemmin kuin ennenkään.

                                                      * * *

Kymmenen viime vuotta suuren osan vapaa-ajastani olen käyttänyt opiskeluun, ensin maisteriopintoihin ja sitten väitöskirjaan Jyväskylän yliopistossa. Olen haastatellut lääketieteen toimittajia näiden näkemyksistä potilaan asemasta mediassa ja heidän lääketiedon lähteistään. Olen analysoinut terveystiedon tuottajien tiedotteita etsien heidän keinojaan päästä median agendalle. Elämä pelissä -ohjelmasarjaa kelasin edestakaisin, Läskikapinaan kurkistin, ja Hyvä Terveys -lehden potilastarinoita lukiessa vuodatin kyyneleitä elämänkohtaloiden tullessa liian iholle.

Oikealla kädellä olen kirjoittanut lääketieteen uutisia, vasemmalla kädellä niitä tutkinut.

Olen muuttunut kahden maan kansalaiseksi. Toimittajana oion mutkia suoriksi täyttääkseni uutisen kriteerit. Tutkijana kelaan ja kelaan – ja lisäilen ehdollisia verbejä ja lieventäviä adjektiiveja väitöskirjastani kertovaan lehtijuttuun. ”Susta on tullut ihan tutkija!” kommentoi tuttu toimittaja tarkistaessani hänen kirjoittamaansa uutista minusta.

Ajoittain tuntuu, että tämä vuosikymmen on tehnyt minusta huonomman tiedetoimittajan. Pistän roskakoriin uutisaiheita ja tutkimuksia, jotka ovat mielestäni vääränlaisia, liian suppeita, liian pinnallisia, liian vaikeita, liian sensaatiohakuisia – liian jotain. Toisaalta näen paljonkin vaivaa kaivaakseni tietoja tai uusia näkökulmia uutisaiheisiin, joista lukijoideni pitäisi mielestäni ehdottomasti tietää.

Sanon työmaalla rohkeammin mielipiteeni – katson ylöspäin vain niitä ihmisiä, jotka sen ovat ansainneet. Ihailen nuoria toimittajia rohkeudesta ja valmiuksista, joiden hankkimiseen minulla on mennyt näin pitkään. Toisaalta uskon kannustavani heitä luottamaan, että keski-ikäisenäkin voi vielä elää.

                                                      * * *

Minä olen muuttunut – silti vähemmän kuin maailma ympärilläni.

Sosiaalinen media myllersi toimittajien ja asiantuntijoiden suhteet. Lääkärit ovat laskeutumassa yhdeksi akateemiseksi ammatinharjoittajaryhmäksi muiden joukossa. Kansalaisten kommentit arvotetaan journalismissa tieteellisen tiedon rinnalle. Tutkijan halutaan kertovan faktojen lisäksi myös henkilökohtaisen mielipiteensä.

Tyhjyyttä ei siis tarvinnut tuntea pitkään. Yksi tutkimus tuli valmiiksi, mutta tämä aika tarvitsee tiedeviestinnän tutkimusta enemmän kuin koskaan!

Journalistiikan väitöskirjani: ”Media terveyden lähteillä – Miten sairaus ja terveys rakentuvat 2000-luvun mediassa” löytyy myös sähköisenä julkaisuna.

Tämä teksti on alunperin julkaistu Tiedetoimittaja-lehdessä keväällä 2011, minkä jälkeen sitä on ajantasaistettu.