Liian ahdas perhe

"Mummiii!" hihkuu pieni tyttö kipittäessään minua kohti.

Sydämeni sulaa. Sulamisprosessi alkoi jo yli viisi vuotta sitten, kun tytön isoveli syntyi. Isoveljen kanssa opin olemaan mummi – yhdessä kahden mamman kanssa.

Uusperheessä mummeja, mammoja, vaareja, pappoja ja ukkeja on moninkertainen määrä. Parhaimmillaan uusperheessä he kaikki saavat osansa lastenlasten hoitamisesta ja siitä käsittämättömästä ilosta, jonka vain lapsenlapset voivat tuottaa. Eiväthän ihmissuhteet koskaan helppoja ole, mutta ihan liian usein kuulee kauhukertomuksia riidoista, kateudesta ja katkenneesta isovanhemmuudesta.

Lapsenlapsi määrittelee suhteensa isovanhempiin ihan itse. Itsekin mietin omaa paikkaani uusperheemme ensimmäisen lapsenlapsen syntyessä. En halunnut olla Ulla, vaan esitin toiveen mummiudesta. Sellainen olen saanut toden totta olla! Nykyisin jopa talomme seinässä on kyltti, jossa lukee vanhimman lapsenlapsen keksimä nimitys: "mummi-vaarila".

Pienelle lapselle sukulaisuussuhteet ovat haastavia. Voiko äiti olla vaarin lapsi? Voiko isällä olla pikkusisko? Onko mamma tosiaan papan vaimo? Mikä on vaimo?

Pikku hiljaa sukulaisuuden ja sukupolvien ketjut avautuvat. Lapsi ei kuitenkaan vaivaudu erottelemaan biologista isovanhemmuutta – jollei hänelle sitä erityisesti kummastella. Meillä ei erotella, vaikka vanhin lapsenlapsi jo tietää, että "mamma on synnyttänyt mun äidin, eikä mummi".

Lapsenlapsemmekin elävät uusperheessä – ja me olemme saaneet oikein hauskan bonus-lapsenlapsen, kun pieni esikoululainen ilmestyi aikoinaan perheeseemme. Nykyisin hän tulee meille yökylään siinä missä pikkuisetkin. On virkistävää perehtyä taas "nuorisokulttuuriin", kuten suosittuihin tubettajiin ja räppäreihin.

On ollut kummallista seurata julkisuuden keskustelua ydinperhe-ideaaleista, jollaista ei Suomessa oikeastaan koskaan ole ollutkaan. Olen itse kasvanut perheessä, jossa minulla oli 17 vuotta vanhempi kasvattisisko. Hänen lapsensa ovat vain hieman minua nuorempia, joten suhtaudun heihin vähän kuin pikkuveljiin. Mieheni perheessä taas on ollut sijoituslapsia, joista yksi toimi monta vuotta meidän poikamme iltahoitajana ja tuli meille erityisen läheiseksi.

Ahdas perhekäsitys tekee elämän tylsäksi ja ihmissuhteet kireiksi. Se myös vääristää virallisia tilastoja.

Yksinelävien määrä on Suomessa jo yli miljoonan. Tilastot eivät kuitenkaan kerro, kuinka moni heistä elää tosiasiallisesti yksin. Eronneiden vanhempien vuoroviikko-systeemi on hyvin yleinen, mutta virallisesti lapsien lasketaan asuvan vain toisen vanhemman luona.

Virallisessa tilasto-Suomessa piiloon jää myös ylisukupolvinen auttaminen. Päiväkotien ulkopuolella lapset tilastoidaan kotihoitoon, vaikka koti saattaakin olla isovanhempien koti. Meillä hoivataan, hoidetaan ja autetaan paljon enemmän kuin virallisesti tiedetään.

Tärkein jää kuitenkin aina tilastoilta piiloon: ylisukupolvinen, ylibiologinen, ylimaallinen ilo, nauru ja rakkaus.

               Kirjoitus on julkaistu aiemmin Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 2.12.2017

Ja sitten hän ottaa esiin Einsteinin aivot

Biologian professori Daniela Kaufer on luvannut ohjelman mukaan kertoa, miksi pieni stressi on hyväksi aivoille. Tiedetoimittajien maailmankongressin retkipäivänä San Franciscon yliopistojen kampuksille olemme joutuneet valitsemaan kymmenien jännittävän kuuloisten otsikkojen välillä. Olemme poimineet mukaamme juomatölkit sekä tuhdit lounasleivät ja istahtaneet nuhjuisen luokkahuoneen koville tuoleille.

Israelilaissyntyinen Kaufer aloittaa kertomalla omasta taustastaan ja hyvään amerikkalaiseen tapaan jatkaa kiittämällä kesällä edesmennyttä mentoriaan, anatomian professori emerita Marian Diamondia. 

Odotamme perinteisiä diasulkeisia mutustellen eväitämme – mutta Kaufer avaakin valkoisen muoviämpärin ja nostaa sieltä esiin kokonaiset ihmisaivot.

Leipä juuttuu hetkeksi kurkkuun, mutta nielaisuakin nopeampi on liike, jolla kaivamme kännykät esille ja pelmahdamme professorin ja aivojen ympärille. Hellän arvostavasti Kaufer kääntelee harmaanvalkeaa elintä kerraten aivojen osia ja niiden toimintaa. Parinkymmenen hengen kuulijajoukko on ensin hiirenhiljaa, kunnes kysymykset aivojen haltijasta alkavat sinkoilla. Kaufer toteaa, ettei kehonsa anatomian opetukselle luovuttaneesta ihmisestä tiedetä paljoakaan. Palaamme paikoillemme.

"Haluatteko vielä nähdä Albert Einsteinin aivot?" professori Daniela Kaufer kysyy ja avaa pienen harmaan pahvilaatikon varoen. Varovaisuus johtuu hänen opettajansa varoituksesta – laatikon pohja kuulemma uhkaa nostellessa pettää. "Tyypillistä täällä Berkeleyssä, jossa kaikki tuppaa hajoamaan" Kaufer hymyilee. Kiiruhdamme uudelleen professorin ympärille. Laatikosta pilkistää kolmisenkymmentä lasilevyä.

Sitten hän ottaa esille Einsteinin aivot.

Aivoleikkeet on kiinnitetty lasilevyille, joita Kaufer nostelee laatikon kannelle. Näemmekö edessämme suurta neroutta? Kuulemmeko historian siipien havinaa? Pysähtyykö aika?

Luokkahuoneen ilmastointi hurisee ja kännykät naksuvat hiljaa. Sanon mielessäni itselleni: Koet tällaisen hetken ehkä ainoan kerran elämässäsi, älä tuhlaa sitä vain kameran räpläämiseen.

Pian Kaufer asettelee rasian kannelle ottamansa lasilevyt takaisin. Siirrymme perinteiseen esitelmään, mutta sen sävy on hetkessä muuttunut. Olimme tulleet paikalle aivoista kiinnostuneina, mutta luennoitsija tarjosikin meille ainutlaatuisen kokemuksen.

Marian Diamond (s. 1926) oli saanut vuonna 1984 nämä valmiit leikkeet Princetonin yliopistollisen sairaalan patologilta, Thomas Harveylta, joka oli ottanut aivot talteen Einsteinin ruumiinavauksessa vuonna 1955. Useampaan osaan palastellut aivot olivat tutkijoiden ulottumattomissa aina 80-luvun puoliväliin saakka, joilloin osia jaettiin muutamalle tutkijalle. Diamondin ryhmä pystyi muun muassa osoittamaan, että Einsteinin aivoissa oli normaalia enemmän gliasoluja liittyneinä hermosoluihin. Ero on tilastollisesti merkitsevä vasemmassa aivopuoliskossa (alueella 39). Einsteinin aivoja tutkitaan yhä, ja muissa tutkimuksissa on muun muassa havaittu vasemman ja oikean aivopuoliskon välisen yhteyden olleen keskimääräistä kehittyneempi.

Kaufer jatkaa osaltaan Diamondin tutkimuksia elinympäristön ja aivojen toiminnan vuorovaikutuksellisuudesta. Mitä elämyksellisempi, virittävämpi ja terveellisempi ympäristömme on, sitä kerroksellisempi on aivokuoremme – ja sitä luovemmin ja tehokkaammin aivomme toimivat. Älykkyydessäkään ei ole kyse vain siitä, millaisilla aivoilla varustettuna synnymme, vaan myös mahdollisuudesta käyttää ja kehittää niitä koko elämän ajan. Oppiminen ei synny itsestään, työmuistin kehittäminen vaatii työtä, välillä jopa pientä painetta – ja silloin tällöin jopa pysäyttäviä kokemuksia.

    Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehden kolumnipalstalla 17.11.2017

Miniän makumuistoja

30 vuotta salolaisena on tehnyt tehtävänsä – alan muistella nuoruutta ja aikaa ennen varsinaissuomalaista elämää.
En edes tiedä mistä, mutta jostain muistin perukoilta mieleen tulvahti makumuisto Pellon ja Kittilän vuosilta 1981–1986. 
Salon Seudun Sanomat julkaisee ihmisten muistorikkaita reseptejä ja pyytää niihin myös tarinan. Minä kirjoitin tällaisen:

"Menin parikymppisenä naimisiin Pelloon Perä-Pohjolaan. Perinteiset arvot olivat 1980-luvun alussa siellä vielä kunniassaan, joten perjantaisin muutuin Tampereen yliopiston opiskelijasta pullantuoksuiseksi nuorikoksi. Mies halusi viikonlopuksi samat leivonnaiset, joita hänen äitinsä aina teki, joten oli opeteltava niin kampanisut kuin ohrarieskatkin. Tämä herätti suurta hilpeyttä kotiväessäni etelässä, sillä minähän olin se perheen lukutoukka ja järjestöaktivisti, en todellakaan mikään kotitalousihminen. Mutta voimakastahtoinen silloinen anoppini takoi niin kauan, että miniä varmasti oppi.
Yritin toki kokeilla 80-luvun uutuusleivonnaisiakin, muffineja ja erilaisia maustekakkuja, mutta ei, aina oli palattava perinteiselle tielle eli fariinisokeri-pulliin ja mettäkakkoihin. Mettäkakkoja oli leivottava niin paljon, että niitä riitti koko seuraavaksi viikoksi miehen työeväiksi ja iltakahville. 
Nämä peräpohjalaiset tai lappilaiset kakot olivat kokemattomalle leipojalle kaikessa yksinkertaisuudessaan todellinen koettelemus. Milloin ne levisivät pellille yhdeksi matoksi, milloin niistä tuli kitkeriä, mistä koitui myös kitkeriä huomautuksia...
Kakkojen kevytversioitakin yritin kokeilla, mutta niiden terveellisyys perustui lähinnä siihen, ettei niitä voinut syödä, koska kivikovaan kakkoon ei nuorikaan hammas pystynyt.
Raastavaa oli myös kakkojen vertailu, sillä jokaisen leipojan kakot olivat hieman erilaisia, niin maultaan, rakenteeltaan kuin ulkonäöltään. Mies saattoi kavereineen kylästelläkin sillä perusteella, missä leivottiin maukkaimmat kakot. 
Nuoruudenrakkautta kesti suurin piirtein niin kauan, että opin leipomaan tasalaatuisiksi ne omat kakkoni."

Suurin piirtein tällä reseptillä ne leivoin, periaatteenahan on käyttää, mitä kaapista kulloinkin löytyy.

Peräpohjalaiset kakot eli Mettäkakot

8 dl punaista maitoa
2 dl kermaa tai viiliä
1 kg sokeria
1,8 kg vehnäjauhoja
4 tl soodaa
500 grammaa voita

Lämmitä maito ja kerma kattilassa niin, että sekaan sekoitettu sokeri sulaa. Sulata rasva ja sekoita se jäähtyneenä maidon joukkoon. Lisää sooda. Vaivaa jauhot käsin taikinaan tai sekoita puuhaarukalla. Taikinan olisi hyvä antaa levätä yön yli jääkaapissa tai ainakin muutaman tunnin.
Kauli taikina noin sentin paksuiseksi levyksi ja ota siitä juomalasilla kakkusia. Kerää yli jääneet reunat seuraavaan satsiin eli jätä kakot pellille. Paista 225 asteessa noin 10 minuuttia. Seuraa niiden kohoamista uuniluukun lasin takaa, äläkä ota liian aikaisin, etteivät ne lässähdä. Kakkojen väri on vaalean kullankeltainen.

       Teksti on julkaistu Salon Seudun Sanomien Keskiviikko-keittiö -palstalla 13.9.2017

Potemuksen olemus

Järvivedestä ja saunahunajasta liukas saunanlattia heilauttaa minut selälleen. Pää iskeytyy ensin penkkiin, sitten lattiaan. Vekki takaraivossa on pieni ja muistikuvat selkeät. Taju säilyy, eikä mennyt elämä ehdi pyöriä filminauhana silmien edessä.

Seuraavana päivänä pää ei ole kovin kipeä, mutta ei se myöskään käänny. Piiskaniskumainen whiplash on jäykistänyt niskan ja kaulan. Saman toteaa mökkireissun jälkeen kohtaamani työterveyslääkäri, eikä nyt auta muu kuin kipulääkkeiden kera odotella vaivan paranemista.

Totta kai menin nettiin – kaikkihan me menemme.

Terveyskirjasto antaa whiplashista perustiedot, samoin niskakipujen käypä hoito -suositus. Mutta haluan tietää muutakin kuin vamman mekanismin, tyypilliset oireet ja toteamuksen, ettei spesifejä hoitoja juurikaan ole.

Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun hoitolan opinnäytetyöt osoittautuvat kiinnostaviksi tietolähteiksi, joissa on sekä potilaskertomuksia että tutkimussitaatteja. Tuoreimman opinnäytteen tuottamaan potilasohjeeseen asti en edes pääse, vaan juutun lukemaan onnettomuustapauksia ja potilaiden kohtaloita. Vaiva voi kroonistua, jolloin oireet ovat kirjavia. "Pelko, ahdistuneisuus, opittu avuttomuus, oirekorostus sekä sairaan roolin omaksuminen on tavallista", todetaan fysioterapiaa käsittelevässä työssä.

Touché! Jo viikossa olen oppimassa avuttomaksi. Tilaan mieheltä kahvikupillisia suoraan sohvalle, pienikin kotityö tuntuu ylivoimaiselta ja ulkomaailma suorastaan uhkaavalta. Olo on oudon rikkinäinen, kuin kehostani olisi yhtäkkiä tullut helposti särkyvää lasia.

"Sairaan roolin omaksuminen" lienee käypä termi ihmiselle, joka ei millään näytä päästävän irti kipeydestään, vaikkei kliinisesti todettavaa sairautta enää olisikaan.

Terveysviestinnän tutkija Sinikka Torkkola puhuu potemuksesta. Sana yhdistää lääketieteellisen sairauden ja henkilökohtaisen kokemuksen. Moni potee verenpainetautia, vaikkei se tuota hänelle mitään tuntemuksia tai koettuja vaivoja, ja ainoat merkit sairaudesta ovat mittarilukema ja lääkeresepti.

Moni kipukroonikko puolestaan päätyy selittämään rajuja tuntemuksiaan aina uudelleen, koska niitä ei havaita hienoillakaan laitteilla.Tutkimusten mukaan esimerkiksi migreenipotilas joutuu turvautumaan keskimäärin kuusi kertaa terveydenhuollon palveluihin ennen kuin hän saa oikean diagnoosin.

Oikeudessa taistellaan jatkuvasti korvauksista ja eläkkeistä, joita hakevat ihmiset kokevat itsensä sairaiksi, mutta eivät millään pysty osoittamaan sitä yksiselitteisesti. Aivovammojen diagnooseista kiistellään parhaillaan Suomessa. Myös ympäristöherkkyydet, erilaiset väsymysoireyhtymät, kilpirauhasen sairaudet tai miesten menopaussi synnyttävät voimakkaita tunteita ja näkemyseroja niin lääkäreiden kuin kansalaisten parissa. Koetut ja mitattavissa olevat oireet eivät ole yhteneväiset, eikä potemus olekaan yksinkertainen asia.

Tiedotusvälineet mainitaan usein syypäiksi jonkin sairausilmiön nousemiseen. Oikeus tietoon on perusoikeus, mutta luonnollisesti media sanoittaa sairauksia ja potemusta myös silloin, kun ihminen vain etsii nimeä epämääräiselle pahalle ololleen.

Pelkkä faktatieto harvoin riittää meille. Jaettu kokemus tuo kummasti lohtua, vaikka vain median välityksellä.

Oman onnettomuuteni jälkeen halusin erityisesti tietoa siitä, milloin pitää oikeasti huolestua. Millaisten oireiden ilmaantuessa on syytä hakeutua välittömästi hoitoon eikä vain kuulostella. Sellaista tietoa en netistä löytänyt. Rauhoittavat vastaukset löytyivät vasta  elävältä ammattilaiselta työterveysasemalta.

                        Tämä kirjoitus on julkaistu Lääkärilehden kolumni-palstalla 18.8.2017

Voiko savimaahan rakastua?

"Essää sil lappiol tääl mittä jälkke saa!"

Naapuripalstanpitäjän tuomio on tyly. Hän nojaa tuliterään jyrsijäänsä ja päivittelee yrityksiäni nakertaa käsipelillä tiilenkovaan maahan edes pientä koloa, johon voisi jotain istuttaa.

Eletään kevättä 1987 Salon kaupungin vuokrapalstalla. Olen muuttanut kaupunkiin Pellosta syystalvella ja otan nyt tuntumaa peltoihin, jollaisia en ole kokenut sen kummemmin Lapissa kuin kotiseudullani Keski-Suomessa. Palstan olen vuokrannut hyvässä uskossa; kaupungilta kerrottiin palstojen olevan kynnettyjä ja tarvitsevan vain "pientä muokkausta".

Salonseutulaisesta mielenlaadusta voisin sanoa samaa. Pääsiäisen alla olen juttukeikalla paikallisessa leipomossa, jossa paistetaan mämmiä. Oikein kuvareportaasi oli tilattu toimituksen aamupalaverissa.

"Täsä se kiehuu ja koht laiteta uuni", toteaa leipurimies. Muuta hän ei pukahda. Ei tarvitse, koska näkeehän toimittajatyttö itsekin. Kierroksen jälkeen kokoonnutaan kahville, jossa pomot porisevat useamman lauseen verran, mutta reportaasista saisi tuskin kuvatekstiä pidempää. Yritän puhuttaa miekkosia ja raotan epätoivossani jopa omaa taustaani. Nyt tokaisee yksi miehistä: "Kyl mää suu nyt ymmärrä, sää ole Keski-Suomest, emäntäki o siält!" Jännitys laukeaa silminnähden, toimittajatyttö ei olekaan sairaalloinen hölöttäjä, hän vain sattuu olemaan puheliaasta osasta Suomea.

Kahdeksankymmentäluvun lopulla – ennen sosiaalista mediaa – eletään sosiaalista elämää, ja työkavereiden kanssa vietetään vapaa-aikaa jopa baareissa. Pikku hiljaa löydän omat verkostoni ja sinkkunaiselle Salo näyttäytyy jopa vilkkaana pikkukaupunkina.

Aikana ennen facebookia avaudun joskus lehtikolumneissa – ravistellen luutuneita ajatusmalleja, kuten nuoren toimittajan kuuluu. Kirjoitan, miten yllätysvieraiden kanssa tärkeämpää on yhdessäolo kuin hienot tarjoilut. Olihan minulla aina sulhaspiirakoita pakastimessa.

Eräs lukija pahastuu ja kirjoittaa yleisönosastoon, miten kauhistuttavia neuvoja lehdessä jaellaan, kun vaan pakasteita tarjotaan. Täällä vieraanvaraisuus on pyhä asia.

Kesemmällä keskellä Salon toria törmään työkaveriin, joka katsoo silmiin erityisellä tavalla. Tajuan, että se on menoa nyt. Kolme kuukautta myöhemmin mieskin tajuaa sen.

Se puutarhapalstani jäi kertakäynnille. Harmistuin, kun naljaileva naapuri ei edes tarjonnut apuja. Myöhemmin opin, ettei kerrasta kannata pahastua. Olisi vain pitänyt sinnikkäästi raapia niitä tiiliskiviä, niin naapuri olisi uskonut, että olen tosissani. Täällä päin Suomea ihmiset pitää vakuuttaa omasta tahtotilasta, ja taatusti autetaan.

Siksi jo kolmekymmentä vuotta näillä savimailla!

                       Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 21.4.2017

Änkyröitä ja asiantuntijoita

"Kuuluisuus ...ei tarkoita asiantuntijuutta" lukee Juha Hulmin Lihastohtori-blogin kuvassa. Alaston, bodattu miesvartalo ja salaattikulho antavat lisäpotkua ironiseen viestiin. Pelkästään salaattia syömällä ei rakennu "eightback", eikä esiintyminen television aamustudiossa taio sinusta hetkessä ravitsemusgurua.

Liikuntatieteiden tohtori, akatemiatutkija Juha Hulmi jakaa näyttöön perustuvaa tietoa paitsi treenistä ja lihaksista, myös terveydestä ja ravitsemuksesta – mukana on vierailevia asiantuntijoita. Hänen "lihasten ilosanomaa" jakava bloginsa on yksi suosituimmista ja pitkäikäisimmistä terveysaiheisista blogeista. Suosio todistaa, että kiinnostavasti kirjoitetulla ja huumorin sävyttämällä asiatiedolla on aina kysyntää.

Verkossa on toki suosittuja ja kuuluisia bloggareita, joiden asiantuntijuus – kauniisti sanottuna – antaa vielä odottaa itseään. Päällisin puolin heitä on joskus vaikea erottaa todellisista asiantuntijoista, ja tästä syystä tiedemaailmassa liian usein leimataan kaikki bloggarit helppoheikeiksi. Tieteen yleistajuistaminen ei kerrytä julkaisupisteitä, joten se on yhä maailmanparantajien puuhaa.

Faktan ja huuhaan erottamiseen on kuitenkin tartuttu, ja professori Juhani Knuutin aloitteesta perustettuun Antidootti-portaaliin ollaan kokoamassa luotettavia terveysaiheisia blogeja. Lähtökohtana on tutkittu tieto, mutta aiheiden käsittelytapa on vapaa, kunhan lukija voi erottaa tiedon ja mielipiteet, ja kirjoittajien sidonnaisuudet tulevat ilmi. Itsekin olen haaveillut Sydän-merkin kaltaisesta sertifikaatista, jonka laajasti koottu asiantuntijaraati myöntäisi sellaisille sivustoille, jotka täyttävät tietyt yhteisesti sovitut, tietopohjaisen aineiston tunnusmerkit.

Yhdysvaltain tieteenedistämisseuran tapahtumassa helmikuussa puhunut tieteenhistorian professori Naomi Oreskes painotti, etteivät pelkät faktat enää puhu puolestaan, vaan tieteentekijöiden on laitettava itsensä likoon ja astuttava rohkeammin julkisuuteen puolustamaan tieteellistä maailmankuvaa. Tiedeviikon aikana oli aistittavissa hämmennys, jopa suoranainen hätäännys presidentti Donald Trumpin politiikkaa kohtaan. Ilmastonmuutoksen torjuminen, tiedotusvälineiden aseman horjuttaminen ja tutkijoiden vapaan liikkuvuuden rajoittaminen nähtiin merkkeinä tiedepolitiikan muutoksista.

Helppoa persoonansa ja asiantuntijuutensa likoon laittaminen ei nykyisessä sosiaalisen median keskusteluilmapiirissä kuitenkaan ole. Väittelyt eivät aina pysy poissa henkilökohtaisuuksista, ja ajoittain puolin ja toisin innostutaan ja provosoidutaan turhan koville kierroksille.

Aito vuorovaikutus yleisön kanssa on bloggaajan menestyksen salaisuus. Innostuneisuuskaan ei ole pahasta, mutta lukijoiden väheksyminen pilaa asiantuntijan mahdollisuudet nousta someraivon yläpuolelle. Asiattoman palautteen tulvalta voi välttyä vain pysymällä sinnikkästi asialinjalla ja pyrkimällä kommentoimaan bloginsa keskusteluja kiihkottomasti ja menemättä henkilökohtaisuuksiin. Onhan usein paras nukkua yön yli ennen kuin painaa lähetä-nappulaa.

Herkkänahkainen ei parane olla. Silti kieltämättä "kosketti", kun huomasin sijoittuneeni erään blogin julistamassa Vuoden änkyrä -äänestyksessä kuuden eniten ääniä saaneen joukkoon. Tosin olin saanut vain yhden äänen, mutta tässä some-scenessä minut siis noteraattiin ihmisenä, joka "kieltäytyy näkemästä täydentävän tutkimustiedon mahdollisia hyötyjä ja väittää perustavansa näkemyksensä nimenomaan tieteeseen... ja pitää nykytieteen käsitystä ehdottoman oikeana".

Sanapari "täydentävä tutkimustieto" paljastaa äänestyksen promoottorit, ja useiden lääkärien ja lääkäriyhdistysten änkyröiksi nimeäminen kertoo määritelmän kriteereistä. Kun puolueettomuuteen pyrkivänä toimittajana päätyy tällaiselle listalle, joutuu nöyrtymään ja hyväksymään sosiaalisen median lait: jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan.

                      Kirjoitus on julkaistu Suomen Lääkärilehden kolumnipalstalla 31.3.2017.