Ja sitten hän ottaa esiin Einsteinin aivot

Biologian professori Daniela Kaufer on luvannut ohjelman mukaan kertoa, miksi pieni stressi on hyväksi aivoille. Tiedetoimittajien maailmankongressin retkipäivänä San Franciscon yliopistojen kampuksille olemme joutuneet valitsemaan kymmenien jännittävän kuuloisten otsikkojen välillä. Olemme poimineet mukaamme juomatölkit sekä tuhdit lounasleivät ja istahtaneet nuhjuisen luokkahuoneen koville tuoleille.

Israelilaissyntyinen Kaufer aloittaa kertomalla omasta taustastaan ja hyvään amerikkalaiseen tapaan jatkaa kiittämällä kesällä edesmennyttä mentoriaan, anatomian professori emerita Marian Diamondia. 

Odotamme perinteisiä diasulkeisia mutustellen eväitämme – mutta Kaufer avaakin valkoisen muoviämpärin ja nostaa sieltä esiin kokonaiset ihmisaivot.

Leipä juuttuu hetkeksi kurkkuun, mutta nielaisuakin nopeampi on liike, jolla kaivamme kännykät esille ja pelmahdamme professorin ja aivojen ympärille. Hellän arvostavasti Kaufer kääntelee harmaanvalkeaa elintä kerraten aivojen osia ja niiden toimintaa. Parinkymmenen hengen kuulijajoukko on ensin hiirenhiljaa, kunnes kysymykset aivojen haltijasta alkavat sinkoilla. Kaufer toteaa, ettei kehonsa anatomian opetukselle luovuttaneesta ihmisestä tiedetä paljoakaan. Palaamme paikoillemme.

"Haluatteko vielä nähdä Albert Einsteinin aivot?" professori Daniela Kaufer kysyy ja avaa pienen harmaan pahvilaatikon varoen. Varovaisuus johtuu hänen opettajansa varoituksesta – laatikon pohja kuulemma uhkaa nostellessa pettää. "Tyypillistä täällä Berkeleyssä, jossa kaikki tuppaa hajoamaan" Kaufer hymyilee. Kiiruhdamme uudelleen professorin ympärille. Laatikosta pilkistää kolmisenkymmentä lasilevyä.

Sitten hän ottaa esille Einsteinin aivot.

Aivoleikkeet on kiinnitetty lasilevyille, joita Kaufer nostelee laatikon kannelle. Näemmekö edessämme suurta neroutta? Kuulemmeko historian siipien havinaa? Pysähtyykö aika?

Luokkahuoneen ilmastointi hurisee ja kännykät naksuvat hiljaa. Sanon mielessäni itselleni: Koet tällaisen hetken ehkä ainoan kerran elämässäsi, älä tuhlaa sitä vain kameran räpläämiseen.

Pian Kaufer asettelee rasian kannelle ottamansa lasilevyt takaisin. Siirrymme perinteiseen esitelmään, mutta sen sävy on hetkessä muuttunut. Olimme tulleet paikalle aivoista kiinnostuneina, mutta luennoitsija tarjosikin meille ainutlaatuisen kokemuksen.

Marian Diamond (s. 1926) oli saanut vuonna 1984 nämä valmiit leikkeet Princetonin yliopistollisen sairaalan patologilta, Thomas Harveylta, joka oli ottanut aivot talteen Einsteinin ruumiinavauksessa vuonna 1955. Useampaan osaan palastellut aivot olivat tutkijoiden ulottumattomissa aina 80-luvun puoliväliin saakka, joilloin osia jaettiin muutamalle tutkijalle. Diamondin ryhmä pystyi muun muassa osoittamaan, että Einsteinin aivoissa oli normaalia enemmän gliasoluja liittyneinä hermosoluihin. Ero on tilastollisesti merkitsevä vasemmassa aivopuoliskossa (alueella 39). Einsteinin aivoja tutkitaan yhä, ja muissa tutkimuksissa on muun muassa havaittu vasemman ja oikean aivopuoliskon välisen yhteyden olleen keskimääräistä kehittyneempi.

Kaufer jatkaa osaltaan Diamondin tutkimuksia elinympäristön ja aivojen toiminnan vuorovaikutuksellisuudesta. Mitä elämyksellisempi, virittävämpi ja terveellisempi ympäristömme on, sitä kerroksellisempi on aivokuoremme – ja sitä luovemmin ja tehokkaammin aivomme toimivat. Älykkyydessäkään ei ole kyse vain siitä, millaisilla aivoilla varustettuna synnymme, vaan myös mahdollisuudesta käyttää ja kehittää niitä koko elämän ajan. Oppiminen ei synny itsestään, työmuistin kehittäminen vaatii työtä, välillä jopa pientä painetta – ja silloin tällöin jopa pysäyttäviä kokemuksia.

    Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehden kolumnipalstalla 17.11.2017

Norsunluutorneihin ei voi enää piiloutua

”Lääkärin ei pidä politikoida eikä humanistin puuttua fyysikoiden kiistoihin”, neuvoivat akateemisia asiantuntijoita Acatiimi-lehdessä (2/16) Turun yliopiston työoikeuden professori Seppo Koskinen ja valtio- opin professori Matti Wiberg. ”Erityisen pidättyväinen oman tieteenalan ja työnantajan ilmoittamisessa pitää olla tilanteissa, joissa ei ole kyse oman tieteenalan asioista”, miehet muistuttivat.

Tieteentekijöiden ammattilehden keskustelua-palstalla kirjoittaneiden professoreiden mukaan tutkijoiden on erotettava tieteen popularisointi yhteiskunnallisten arvojen edistämisestä. Syytä olisi pitäytyä tosiasiaväitteissä ja kieltäytyä ennustuksista.
Kirjoituksessa on yksityiskohtainen taulukko siitä, millaisissa julkisissa yhteyksissä yliopiston asiantuntijan olisi soveliasta ilmaista tutkintonsa, asemansa, tieteenalansa ja työnantajansa. Esimerkiksi tiedotusvälineiden haastatellessa tutkijaa tämä ei saisi ilmaista työnantajaansa tai omaa tutkimusalaansa. Yliopistoa ei tulisi mainita myöskään asiantuntijan kirjoittaessa muistioita ulkoakateemiselle taholle tai esiintyessä viihdetilaisuudessa. Julkinen kommentointi edellyttäisi myös sen pohtimista, olisiko ylipisto tutkijansa kanssa ”samaa mieltä”.
Professorit perustelevat rajoituksiaan yliopiston maineella, jota epäpäteviä lausuntoja antavat asiantuntijat saattavat horjuttaa. Huonosti harkittu lausunto voi tuhota tietysti myös tutkijan oman maineen, mihin suuri vaara on varsinkin nuorilla tieteenharjoittajilla, joilla ”omaan ammattikuntaan sosiaalistuminen ja alan ammattieettisen koodin oppiminen on vielä kesken”.
Olen itsekin osallistunut tästä kirjoituksesta syntyneeseen laimeahkoon keskusteluun. Näyttää siltä, ettei professoreiden laatimaa ohjeistusta ole otettu erityisen vakavasti. Edes Turun yliopisto ei ole ottanut kantaa – emme siis tiedä, onko yliopisto professoriensa kanssa samaa vai eri mieltä.
Tuoreessa kirjassaan Julkinen tiede Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen muistuttaa, ettei tieteellä ole koskaan ennen ollut niin laajaa ja korkeasti koulutettua yleisöä kuin nyt. Yleisö on myös kriittisempää ja vaatii instituutioiltaan enemmän . Tiedettä kohtaan tunnettua luottamusta ei voi pitää annettuna, vaan tieteen auktoriteetit ovat kohdanneet luottamuspulaa, mistä esimerkkeinä ovat muun muassa rokotuskriittisyys ja -vastaisuus, geenimuuntelua kohtaan tunnettu epäluulo sekä vilkas ja kärkäs ravitsemuskeskustelu.
Tällaiset luottamuskuprut haastavat tieteen edustajat aivan uudenlaiseen vuorovaikutukseen. Väliverrosen mielestä tieteen instituutioiden onkin vastattava kansalaisten ”tyhmiin kysymyksiin” aiempaa avoimemmin ja tasa-arvoisemmin.
Näin viestinnän ammattilaisena on helppo olla professori Väliverrosen kanssa samaa mieltä. Perinteinen ylhäältä alas suuntautuva viestintä koetaan väistämättä ylimieliseksi ja salamyhkäiseksi. Vuoropuhelusta kieltäytyminen johtaa luottamuspulaan, mistä löytyy merkkejä aina maan korkeinta poliittista johtoa myöten. Valveutuneet kansalaiset haluavat olla elävässä keskustelussa tieteen edustajien kanssa. Tutkijoita haastetaan paitsi popularisoimaan tutkimustensa tuloksia, myös ottamaan kantaa, arvioimaan ja arvottamaan – joskus jopa ennustamaan.
Tuntuisikin kummalliselta, että esimerkiksi lääkärit eivät voisi olla avoimesti mukana arvioimassa sote-uudistuksen vaikutuksia tai osallistua keskusteluihin huuhaa-dieettien vaaroista tai rokotusvastaisuuden ongelmista. 
Fiksua argumentointia ja nykyjulkisuuden pelisääntöjä on opeteltava, ei suinkaan kaihdettava. Tieteen norsunluutorneihin vetäytymisen aika on ohi. 

         Kirjoitus on julkaistu Suomen lääkärilehden kolumnipalstalla 22.4.2016