Isä tukehtui luumuihin – ja kunnanisät piileskelevät hoivajättien selän takana

Miksi media päästää kuntajohdon kuin koira veräjästä ja keskittyy jahtaamaan yksityisten hoivajättien toimitusjohtajia?

Tokihan yritysten johtajat puvuissaan ja korkokengissään istuvat näyttävämmin tv-studioihin kuin tuikituntemattomat kuntapomot. Sliipattuihin toimareihin kilpistyy draamallisesti vaivattomammin pääomasijoittajien rahanahneus. Sitä paitsi, come on, kuka edes tietää, mikä on joku kaupunginvaltuusto..?

Silti kysyn, missä ovat selkä seinää vasten ahdistetut kaupunginjohtajat, missä kiemurtelevat kuntapoliitikot? Hehän ovat lopulta kaiken sallineet, kilpailuttaneet pienet palveluyritykset hengiltä ja tiristäneet viimeisetkin desimaalit kuvitteellisista hoitajamitoituksista. Miksi media antaa näiden vastuussa olevien päättäjien lymytä hoivajättien suurten selkien takana?

Jos kuntapäättäjiä mediassa näkyy, he näyttävät yhtyvän syyttäjien kuoroon ja uhriutuvat. Toimittajat sallivat heille uhrin aseman, vaikka virkamiehet ja kuntapoliitikot ovat kaiken tämän alkuun saattaneet!

”Meidänkin yrityksemme tarkoitus on tuottaa voittoa, mutta se käytetään täällä yrityksen sisällä toiminnan kehittämiseen ja uusien ammattilaisten palkkaamiseen. Tämä ei kuitenkaan kiinnosta kaupunkia, ja häviämme kilpailutukset isoille firmoille, jotka tarjoavat palvelua meitä halvemmalla”, kuvaili tällä viikolla kohtaamani yksityisen hoivapalveluyrityksen johtaja. Kyse voi olla vain muutamista euroista vuorokausihinnassa, mutta kaupunki antaa rahojen mieluummin valua ulkomaisten pääomasijoittajien tileille.

”Jossain se näkyy, että niiden palvelu maksaa satasen ja meidän sata kaksikymppiä!” parahti toinen tuttu.

Esperi Caren ja Attendon hoivakodeissa kevyt kulurakenne näkyy vaikkapa siinä, että yöhoitajien pitää myös lattiat tai asukkaat makaavat likaisissa vaipoissa viikonloppuisin ja  pesemättä päiväkaupalla. Ja kaikkihan tietävät hoiva-alan hurjat palkat! Taannoin Salossa Esperi Carelle siirtyneen hoivakodin kaupungilta siirtyvät hoitajat jätettiin palkkaamatta, koska Esperillä ei ollut varaa maksaa niin huimia palkkoja. Hoitajat siirrettiin nätisti kaupungin varahenkilöstöksi.

                                                             * * *

Valvira tutkii parhaillaan useita kuolemantapauksia hoivakodeissa. Yksi tutkinnan alaisista on Salon kaupungin omassa hoivayksikössä sattunut surullinen tapaus, jossa muistisairautta potenut mies tukehtui päiväsalissa tarjolla olleisiin luumuihin. Tytär kuvaili tapahtumia Salon Seudun Sanomien haastattelussa 8. helmikuuta. Fyysisesti hyväkuntoinen 75-vuotias mies pantiin vastoin neurologin ohjeita sänkyyn makuulle, jonne hän taantui muutamassa kuukaudessa. Kun omaisten vaatimuksesta mies nostettiin pyörätuoliin, hän pääsi käsiksi luumuihin, joihin nielemisongelmien vuoksi tukehtui. Kukaan hoitohenkilökunnasta ei nähnyt tapahtumaa.

Alavudella on Attendon omistamassa hoiva- ja asumisyksikkö Pelimannissa kuollut kuusi ihmistä vuodenvaihteen jälkeen. Aluehallintovirasto keskeytti toiminnan, mutta kaupunki päätti ottaa vastuun toiminnasta ja pitää paikan auki.

Tässä yhteydessä on mm. Helsingin Sanomissa (9.2.19) haastateltu Alavuden kaupunginjohtajaa. Syystäkin. Kaupungin hoivapalveluiden siirrosta yksityiselle yritykselle on sentään kulunut vasta reilu kuukausi. Tänä aikana kymmenen hoitajaa on irtisanoutunut. 

Voi vain kuvitella, miten raskasta aikaa sen on täytynyt olla hoiva-alan ammattilaisille – pikkukaupungissa. Miten helposti me muutenkin syyllistämme hoitajia, joiden työtä paikallislehtien tekstaripalstoilla usein kritisoidaan. Miksi hoitajat ovat aina vaan kansliassa kahvilla, miksi lounastavatkin kaikki samaan aikaan, miksi tiuskivat, miksi ovat kovakouraisia…

Hoitajilta itseltään kysytään aivan liian harvoin, miten he jaksavat. Jos he tulevat kertomaan julkisuuteen, heidät vaiennetaan, joko esimiehen toimesta tai viimeistään oikeussalissa. Salon seudullakin on vuosien varrelta useita tapauksia, joissa hoiva-alan esimiehet ovat kieltäneet työntekijöitä kertomasta epäkohdista medialle. Eivätkä nämä esimiehet ole olleet mitään yksityissektorin pomoja, vaan kuntien ja kaupunkien johtajia.

Meillä vallitsee sosiaali- ja terveydenhuollossa vaikenemisen kulttuuri, jossa pelolla johtamisella on vankka asema. 

Hoiva- ja hoitoalan ammattilaisilla on voimakas ammattieetos, jossa kuuluu sietää raskaan työn varjopuolia. On sietämätöntä, että hoivatyön varjopuoliin kuuluu nykyisin myös ihmisten vaientaminen ja työnantajayritysten pankkitilien lihottaminen.

Hengenvaarallinen sää

Sää saa aikaan arvaamattoman vaarallisia tapahtumia. Erityisen turvatonta on näin kesäisin: ”Sää muuttuu kesäiseksi – Varoitus ukkoskuuroista”, varoitti iltapäivälehti alkukesästä. Jos ei ollut kesäistä, oli ankeaa: ”Sää on edelleen synkkää – Näille alueille sadevaroitus”. Parhaillaan on pelättävä hellettä. Ylen mukaan sää voi jopa tappaa: ”Helle vaikuttaa kuolleisuuteen – suomalainen voi parhaiten viileämmässä”.

Onneksi koittaa syksy. Tosin me kaikki tiedämme syksysäiden vaarat: ”Hirmumyrsky rynnii kohti Suomea”, uhkasi iltauutiset viime vuonna. ”Rankkasateista varoitus – Pikkutulvat tänään mahdollisia”, kertoi samaan aikaan aamun sanomalehti. Aina ei kannata uskoa omia silmiä, vaan luottaa asiantuntijaan. ”Metereologi: Myrsky voi saada katot lentämään”. Hui!

                                                                       * * *

Sääuutisia seuratessa tekisi todellakin mieli pysytellä vallan sisällä. Milloin säästä tuli näin vaarallinen?

Joskus 2000-luvulla se tapahtui – kehkeytyi salakavalasti kuin matalapaine Fennoskandiassa. Aiemmin mediassa päiviteltiin myrskyn tuhoja vasta jälkikäteen. Sitten kasvoi vaatimus, että Ilmatieteen laitoksen on varoitettava meitä etukäteen. Ilmatieteen laitos reagoi nopeasti, ja varoitustiedotus käynnistettiin. Etenkin iltapäivälehdet havaitsivat sääjuttujen myyvän, joten juttuja alkoi olla yhä enemmän. Materiaaliakin riitti, kun poikkeuksellisten säiden varoitukset tuottivat valmiiksi pelottavia otsikoita.

Pian syntyi kokonaisia verkkosivustoja varoittamaan poikkeussäistä. Meteoalarm on eurooppalainen verkkosivusto, joka tiedottaa – myös suomeksi – vaarallisista sääolosuhteista eri puolilla Eurooppaa. Vihreä merkkiväri kertoo leppoisasta säästä, punainen väri vaarasta: “Punainen vaarataso kuvaa hyvin vaarallista säätä. Sekä aineellisia että henkilövahinkoja on odotettavissa jopa laajalla alueella”. Ihmisten on seurattava tiedotusvälineitä viranomaistiedotteiden varalta.

Ilmastonmuutos on jatkuvaa, ja olemme vaiheessa, jossa voimakkaita sääilmiöitä esiintyy myös meillä perusviileässä Pohjolassa. Jos ajoittain onkin rauhallista, tuo media Aasian tsunamit tai Karibian hirmumyrskyt kotisohvillemme nopeasti ja kattavasti. Maapallo ikään kuin kutistuu koko ajan.

Tässä pirstalaisessa ajassa harva asia on meille enää yhteistä. Sää on tärkeä yhdistävä puheenaihe, joka ruokkii yhteisöllisyyttä. Yhdessä pelkääminen on medialle tärkeä myyntivaltti.

                                                                         * * *

             

Säästä ei kuitenkaan riitä joka päivälle. Tarvitaan muita luonnonilmiöitä, sopivasti pelottavia.

Tänä vuonna koettiin ”poikkeuksellisen vaikea siitepölykevät”. Milloin vaarallisia meille olivat kukkivat lepät, milloin koivut.

Tosin syy ei ole kukkivien puiden ja kasvien, vaan ihmisen itsensä. Meidän allergikkojen keho ylireagoi esimerkiksi koivun siitepölyyn, koska immuunijärjestelmämme ei pysty tekemään eroa vaarallisen ja vaarattoman mikrobiston välillä. Allergologian emeritusprofessori Tari Haahtela totesi kesäkuun Apteekkari-lehdessä, että oikeastaan elimistömme ei ”ole järkevää reagoida voimakkaasti koivun siitepölyyn, koska kyse ei ole vaarallisista hiukkasista”.

Emme kuitenkaan enää pysty kouluttamaan elimistöämme järkevämmäksi, koska synnymme ja elämme niin puhtaassa, paikoin lähes steriilissä maanosassa. Kivikaudelta peräisin oleva immuunipuolustuksemme kärsii pahoista sopeutumisvaikeuksista.

Vaarallisia eivät siis ole luonto ja sää, vaan mää.

             Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 31.7.2014

Sotetoimialueiden järjestelijä

Terveydenhuollossa ovat perinteet kunniassa. Ainakin mitä tulee nimistöön.

Hallinnon nimihirviöt ovat kukoistaneet vuosikymmeniä. Muistelen kouluaikoja, jolloin hampaitani porattiin sinnikkäästi Vanhan Korpilahden kuntain kansanterveystyön kuntainliiton terveyskeskuksen hammashoitolassa.

Myöhemmin päädyin asioimaan toisaalla eli terveyspalvelukeskuksen avovastaanottotoiminnan palveluyksikössä.

Olen toimittajana haastatellut asiantuntijoita muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Väestön terveys, toimintakyky ja hyvinvointiosastolta. Olen tehnyt juttuja ensihoidon palvelutasopäätöksistä ja triageohjauksesta Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin yhtymähallituksen kokousten tiimoilta.

Eläköön vihahteikas ja tulkintavoimainen suomen kieli!

                                                               * * *

Nyt sitten paukaistiin tämä sote-uudistus, jota kätilöt kehuivat heti historialliseksi. Tosin ihan yhtä hirveitä ovat termit kuin terveystoimessa tähänkin asti.

Uusi systeemi on kaksiportainen: ylätasolla viisi sote-aluetta vastaa sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä ja alatasolla kunnat ja kuntayhtymät vastaavat palveluiden tuottamisesta.

Selvyyden vuoksi kerrottakaan, että sote-alueet eivät itse järjestä mitään, vaan tilaavat palveluita tuottajilta eli kunnilta ja kuntayhtymiltä. Kunnat ja kuntayhtymät ne sote-palvelut varsinaisesti järjestävät, mutta sitä pitää uudessa mallissa kutsua tuottamiseksi.

Tyhmempi olisi voinut luulla, että tuottaja ja järjestäjä olisivat juuri toisin päin. Esimerkiksi elokuvabisneksessä tuottaja on se, joka pitää langat käsissään. Järjestäjä taas on se, jolla on käsissään elokuvan rekvisiitta.

Ehkä sote-soppa halutaan hassuilla termeillä erottaa viihdebisneksestä.

Joko menitte sekaisin. Ei se mitään, niin ovat menneet kaikki muutkin. Onneksi virkamiehet saavat päänsärkypilleriensä eReseptit sähköisinä suoraan KanTa-arkistoon.

                                                                   * * *

Ei sillä, etteikö virkakielisyys joskus korreloisi virkaintoisuuden kanssa.

Jokaiselle tulee töissä joskus päiviä, ettei odotusarvona ole maksimisuoritus. Sellaisiin päiviin mennään rutiinilla tai selkäytimellä. Mikäli mahdollista, kannattaa varata päivätyöksi suorite, jonka sisällöstä ei kukaan ymmärrä oikein mitään eikä sen vuoksi kehtaa kysyäkään lisää.

Koska rikos on vanhentunut, paljastan oman välipäiväsuoritteeni, joka toimi kautta koko kultaisen 90-luvun. Pari kertaa vuodessa ilmoitin Salon Seudun Sanomien aamupalaverissa perehtyväni Salon Seudun Kansanterveystyön kuntayhtymän perussopimuksen uudistamiseen. Kulloinenkin pomo nyökytteli sallivasti. Juttuaihe kuulosti hienolta.

Valmista juttua ei kannattanut luvata, koska aihepiiri selvästi oli äärettömän monisyinen ja vähintäänkin haastava. Käytännössä päivä kului puhelimessa keskustellen henkeviä kuntayhtymän mukavien virkamiesten ja yhtä mukavien luottamusmiesten kanssa.

Kotiin lähtiessä – ilman juttua – saattoi huokaista päätoimittajalle syvään, miten toivotonta on minkään järkevän uudistuksen loppuunsaattaminen julkisessa terveydenhuollossa.

                             Julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 27.3.2014

Viestintäterapeutti palveluksessanne

Onko media pahoittanut mielenne?

Oletteko nähnyt televisiossa vahingossa paljasta pintaa, mistä mielenrauhanne on pahasti järkkynyt? Tai onko paikallisessa sanomalehdessä kirjoitettu ikävästi juuri siitä ammattiryhmästä tai ikäluokasta, johon te kuulutte?

Vai oletteko kenties asiantuntija, jonka haastattelussa on vääristelty sanomisianne suuntaan, jota tavallaan tarkoititte, mutta ette halunnut suoraan sanoa?

Ikävää.

Onneksi luette tätä kirjoitusta ja voitte pyytää apua minulta. Olen nimittäin päättänyt laajentaa osaamisaluettani journalismista terapointiin. Koska tunnustan rajani, pitäydyn terapiassa alueella, jonka tunnen: viestinnässä.

Moni voisi luulla, ettei nyt sentään viestintä mitään terapiaa kaipaa. Sehän on helppoa, yksi sanoo ja toinen kuuntelee.

Väärin, väärin. Juuri viestinnässä asiat pieleen vasta menevätkin. Kaikki parisuhteessa olevat tietävät tämän kouriintuntuvasti. Erityisesti entiset parisuhteessa olleet ovat havainneet viestinnän karikot. Myös lapsena tai vanhempana joskus olleet ovat huomanneet, miten pienet sanat, jopa äänensävyt ratkaisevat oman hyvän olon.

Ihan samalla tavalla mennään pieleen mediavälitteisessä viestinnässä. Pieleenmenoja hoidetaan avohoitopainotteisen Julkisen sanan neuvoston lisäksi myös laitoshoidossa käräjäoikeudessa, hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Uuden potilasdirektiivin ansiosta viestintäongelmiin voi hakea hoitoa myös maan rajojen ulkopuolelta, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta.

                                                                                * * *

Koska erityisesti laitoshoito on kallista ja aikaavievää, yksityisiä avohoitopalveluita tarvitaan lisää. Onneksi nyt on keksitty tämä viestintäterapeutin palvelu.

Tai miksi olla vaatimaton ja puhua passiivissa, minähän tämän olen keksinyt, ja varmaan pian hankin sertifioinnin ja nimikesuojan tälle tittelille.

Viestintäterapeutteja ei siis vielä ole Suomessa yhtään. Googlekin ilmoitti, että ”sana ei vastaa yhtään sivua”. Yksi viestintäpsykologi ilmeisesti on, mutta psykologia on vain yksi osa-alue viestintäterapiassa.

Oma toimintani kattaa hyvin laajan skaalan viestintäpuutteisten, viestintävammaisten ja viestintäongelmaisten palveluita.

Terapiamuotoja on valittavaksi asti: sähköshokkihoitoa sähköisen median rampauttamiin, lyhytterapiaa sähkeuutisten sairastuttamiin ja media-analyysia viestinnäntutkijoiden ammattitauteihin. Katkaisuhoitoon pääsevät media-addiktit.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ainoastaan mediaähky on tauti, johon voin heti neuvoa kotihoitoa. Siihen auttaa nimittäin 2:5-dieetti eli mediapaasto: kahtena päivänä viikossa ei saa katsoa mitään muuta kuin iltauutiset televiosta, viitenä päivänä normaali media-annos.

Muut terapiapalveluni ovat pitkähköjä ja kalliinpuoleisia. Nykyajan media kun on niin vaativa sekoitus hömppää, uutisia, tositelevisiota, draamaa, tarinoita, pitkää ja lyhyttä journalismia, nettiuutisia, verkkokeskusteluita, pakinoita ja blogeja. Ei sellaisesta määrästä taudinaiheuttajia voi kukaan selvitä pidemmän päälle terveenä, joten terapiakin on väistämättä vaativaa.

Monet kertovat, miten he lääkärikirjaa lukiessaan löytävät itsestään oireita ja tauteja, joita eivät tienneet ennen lukemista sairastavansa. Itsekin huomaan, että (vaikka aluksi ihan vitsinä heitin tämän) kirjoittaessani vasta todella tajuan, miten paljon hyvinvoinnille haitallisia elementtejä media sisältää. Alkaako teistäkin tuntua samalta?

Ei hätää. Aloittakaa tämän kirjoituksen lukeminen alusta uudelleen, niin saatte tietää lisää viestintäterapeutin palveluksista.

                          Tämä kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 28.1.2014