Iän mukaista käytöstä

”… lavan edusta täyttyy ihmisistä. Yleisön keski-ikä näyttää alkavan ainakin nelosella, mutta se ei kangista tunnelmaa.”

Tunnelmakuvaus on Helsingin Sanomain (21.6.18) jutusta, jossa matkataan Tuure Kilpeläisen kanssa keikalle Vaasaan. Kaihon karavaani -orkesterin festarikeikalla on siis rento meininki, vaikka yleisö on kangistunutta keski-ikäistä.

Jutun kirjoittaja on kokenut musiikkitoimittaja, jonka oma ikä Wikipedian mukaan alkaa vitosella.

Vaikka kyseessä lienee lipsahdus, se on hyvin paljastava. Lapsus kertoo, mitä me ihmiset ajattelemme iästä, iän mukaisesta sopivasta käytöksestä sekä musiikin kuuntelemisen ja nauttimisen muodoista.

Musiikkihan on aina ollut hyvin hierarkinen ja kulttuurisidonnainen taidemuoto.

Afrikan alkuasukasheimojen musiikkia ja etenkin tanssia pidettiin valkoisten valloittajien keskuudessa niin sopimattomina, että ne lähes tukahdutettiin. Nykyisin afrikkalaista tanssia opetetaan kursseilla, joissa tavoitteena on kehon ja ilmaisun vapauttaminen.

Klassinen musiikki taas mielletään hienommaksi kuin ns. kevyt musiiki. Klassisen musiikin konserttisaleissa jo jalan naputus lattiaan herättää paheksuntaa. Toki entisaikaan klassisen musiikin tahtiinkin on tanssittu, mutta askelet ja kuviot olivat tiukkaan säänneltyjä. Nykyisin teinimme opettelevat näitä tansseja lukioissa, mikä sopiikin hyvin suomalaiseen hillittyyn koulukulttuuriin.

Baletti on klassisen musiikin epäeroottisin tanssityyli, jossa sukupuoliroolit ovat selkeät ja kehon käyttäminen ja esittäminen erittäin kurinalaista. Vaikeus ja vaativuus on toki osa baletin taikaa ja lumoa. Balettia pidetään tanssin kruununjalokivenä, jota arvostetaan ja rahoitetaan ihan eri tasolla kuin mitään muuta tanssikulttuuria.

                                                                 * * *

Yksi kevään hauskimmista illoista tuli vietettyä Madridissa, jossa päädyin mieheni kanssa paikalliseen K40-diskoon. Suurta ravintolaa hallitsi valtava tanssilattia, jossa veivattiin hiki päässä lattareita. Tunnelmaa ei kangistanut lainkaan se, että lattia lainehti tanssikansaa, jonka ikä alkoi enimmäkseen seitsemällä. Disko avautui jo alkuillasta, ja puolen yön jälkeen väki alkoi ”nuorentua” eli keski-ikä laski sinne kuudenkympin tienoille.

Elävän orkesterin tahdissa mentiin niin salsaa, sambaa kuin ihan vaan vapaalla tyylillä. Näyttävästi pukeutuneet naiset eivät peitelleet muotojaan eivätkä ikäänsä – mieshän ei latinokulttuurissa ole koskaan liian vanha mihinkään. Pääosassa oli tanssiminen, drinkkilasit odottivat servetillä peitettyinä pöydissään. Kymmenen euron sisäänpääsyyn sisältyi yksi juoma.

Suomessa tanssiravintoloita kuopataan, koska ravintoloitsijoiden mukaan ”tanssikansa ei juo eikä tuo rahaa”. 

Onneksi sentään festarit ja lavat yhä elävät, jotta kaavoihinsa kangistuneet musiikkitoimittajat joutuvat edes kerran kesässä kohtaamaan bailaavat keski-ikäiset suomalaiset.

          Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 4.7.2018.

Kun julmuus koskettaa

”Hymy ensimmäisenä maailmassa. Tytön ympärileikkaus Afrikassa”

Näin julisti otsikossa Hymy vuonna 1976. Juttu päätyi hyvää journalistista tapaa tulkitsevan Julkisen sanan neuvoston käsittelyyn. JSN antoi langettavan päätöksen perustellen ratkaisuaan sillä, että Hymyn sensaatiomainen ja loukkaava esitystapa oli omiaan johtamaan lukijaa harhaan. Neuvoston mukaan jutusta sai sen käsityksen, että kyse oli perinteisestä rituaalista, vaikka se oli pelkkää puoskarointia.

Juttu oli ajan hengen mukainen, ja tietysti Hymyn linjaan kuului räväkkyys ja päivittely. Veikko Lintisen kuvat ovat paljastavat, vailla mitään häveliäisyyttä. Jutussa kuvaillaan Josephinen häpykielen poisto yksityiskohtaisesti. Toimittaja Erkki Wessman myös pohtii pitkään, voiko länsimaalainen ihminen ymmärtää ”mustien maanosan” monia ristiriitaisuuksia. Miten hyvyyden rinnalla on myös paljon julmuutta.

                                                                    * * *

Tällä viikolla olimme Julkisen sanan neuvostossa jälleen afrikkalaistyttöjen ympärileikkausta koskevan kantelun äärellä. Helppoa ei edelleenkään ollut ratkaista, ovatko Helsingin Sanomat ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi noudattaneet hyvää journalistista tapaa julkaistessaan kuvauksen tyttöjen ympärileikkauksesta. Neuvoston enemmistö asettui vapauttavalle kannalle.

Miksi kahdesta samaa, poikkeuksellisen vaikeaa asiaa käsittelevästä jutusta tulee erilainen tuomio? Molemmissa jutuissa tytöt olivat tunnistettavia, vaikka HS:n jutussa nimet oli muutettu, toisin kuin Hymyn jutussa. HS:n kuvissa tyttöjen intiimit alueet eivät näkyneet. Molemmissa jutuissa kuvailtiin yksityiskohtaisesti tyttöjen kauhua ja kipua, mikä myös näkyi kuvista. 1970-luvun Tansaniassa ja 2010-luvun Keniassa tyttöjen ympärileikkaus on kiellettyä. Journalistit ovat siis paljastaneet tapahtumia, joista pitäisi seurata rangaistus.

                                                                   * * *

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta, todetaan Journalistin ohjeissa. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen, jolla on oikeus tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Maailmassa tapahtuu koko ajan paljon sellaista, joka on laissa kiellettyä. Länsimaalainen ihminen voi tuskin koskaan ymmärtää, hyväksymisestä puhumattakaan, tyttöjen ympärileikkauksen kaltaista julmaa tapaa. Sitä puolustellaan milloin uskonnolla, milloin perinteillä, mutta lopulta kyse on niistä ihmisistä, jotka juuri nyt, tällä hetkellä vaativat omassa yhteisössä ympärileikkausten jatkamista.

Koska tätä julmuutta tapahtuu tässä ajassa juuri nyt, siitä on pakko kertoa. Valokuva on dokumentti yhdestä hetkestä. Se voi olla lavastettu tapahtuma – mitä ilmeisesti epäiltiin tuolloin Hymyn jutun aikoihin. Kuva voi olla harkitsematon sohaus, joka haluaa vain revitellä ja paljastaa irvokkuuksia. Valokuva on yleensä aina kannanotto ja mielipiteen ilmaus: näin minä tämän näen.

Valokuvaaja Meeri Koutaniemi on ilmeisen pitkään harkinnut, mitä voi ympärileikkauksesta kertoa. Hän oli selittänyt tarkoituksensa ja pyytänyt alaikäisten tyttöjen vanhemmilta suullisen ja kirjallisen luvan sekä kuvaamiseen että julkaisemiseen. Tyttöjen kärsivät kasvot näkyvät valokuvissa, mihin oli myös lupa.

Ilman kasvojaan tytöt olisivatkin olleet jälleen kerran vain vallankäytön kohteita, pelkkiä ruumiita, joita saa silpoa.

Kun näemme tyttöjen kasvot meille tulee kamalan paha olo. Julmuus koskettaa meitä hetken.

        Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 23.5.2014

Mediaan mahtuu vain yksi rasvainen totuus

Tammikuu on pitkä ja rasittava kuukausi, jonka poismenosta voi vain iloita. Erityisen rasittavaksi sen ovat tehneet tiedotusvälineet, jotka toitottavat tipattomuutta, laihduttamista ja alennusmyyntejä vuosi vuodelta painostavammin.

Jos joulu alkaa mediassa aina vain aiemmin, samoin käy tammikuulle. Kun jouluherkut ja kynttiläfiilistely alkavat jo marraskuussa, päästään tammikuusta varoittelemaan nykyisin jo ennen joulua. On tylsä istua joulupöydässä, josta ei saisi ottaa oikein yhtään mitään. Ainoaan sokeriherkkuun, hedelmäkakkuun, tungen niin paljon kuituja ja siemeniä, että taatusti on terveellistä, mutta hampaanväleistä kaivaa jyviä vielä loppiaisenakin.

                                                                     * * *

Olen ehdottomasti terveiden elämäntapojen kannattaja. Terveysvalistuksen tutkijana en pidä lihavuutta vain ”foucault´laisen hallinnan tuottamana kulttuurisena konstruktiona”. Liikkumattomuus ja lihavuus ovat ihmisen kaltaiselle eläimelle hyvinvoinnin uhkia. Mutta kun itsekin kamppailee kilojen kanssa, kummasti ymmärrys elämisen monimuotoisuutta kohtaan kasvaa.

Tammikuisessa mediajulkisuudessa moniarvoisuudesta ei ollut tietoakaan. Uutisissa, pääkirjoituksissa ja etenkin toimittajien kolumneissa oli vain yksi totuus: ”Suomi lihoo, sinäkin taidat olla lihava, laihduta, muuten tulet kalliiksi minulle, hoikalle”.

Olikin jännä havaita, miten tammikuun ensimmäisellä viikolla julkaistu meta-analyysi lievän lihavuuden terveyshyödyistä vaiennettiin kuoliaaksi. Journal of American Medical Association -lehdessä (Jama) julkaistu analyysi noin sadasta tutkimuksesta ja kolmesta miljoonasta ihmisestä paljasti, että kuolemanriski kohoaa vasta kun painoindeksi on yli 35 eli lihavuus on jo merkittävää. Alimmillaan kuolleisuus oli ylipainoisten eli lievästi lihavien (BMI 25–30) ryhmässä. Lääketieteellisissä tutkimuksissa korkea ja matala kuolleisuus tarkoittavat sitä, kuinka moni kuolee tutkimuksen aikana.

Suomessa, mutta myös muualla maailmassa, Jaman artikkeli ei nostattanut minkäänlaista kohua. Useimmat tiedotusvälineet jättivät uutisen kokonaan tekemättä, ja Yle siteerasi brittitutkijaa, joka kritisoi tutkimustulosta.

Itse haastattelin asiantuntijoita, jotka sanoivat, että ”onhan tämä tiedetty jo kauan, ei tässä ole mitään uutta”.  Pienestä pyöreydestä ei ole vakavia terveyshaittoja, vaan riskialttiin siitä tekee ihmisen taipumus kerryttää kiloja pikku hiljaa lisää.

Laihdutusbisnekselle – myös laihdutusjuttuja myyvälle medialle – sen sijaan on tärkeää saada mahdollisimman suuri joukko ihmisiä kokemaan itsensä lihaviksi ja pelkäämään terveytensä menettämistä. Siksi julkisuudessa kerrotaan, että ”normaalipainon” ylittää aikuisista kaksi kolmasosa miehistä ja puolet naisista. Se on paljon enemmän ostavia asiakkaita kuin joka viides, jotka meistä ovat aidosti lihavia.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 17.2.2013