Savuverhoilua

”Olen sairaanhoitaja ja tapaan työssäni paljon tupakoivia potilaita. Voisitteko kertoa tupakoinnin eduista tietyille potilasryhmille?”

Euroopan heinäkuisella tiedeviikolla Ranskassa esitetty kysymys hämmentää suomalaisen. Tupakoinnin edut?

Hyvin hämmentävä oli ollut koko seminaarisessio, jossa kysymys esitettiin (kuva alla). Tilaisuus oli Euro Science Open Forumin ohjelmassa esitelty avoimena keskusteluna, jonka tarkoitus oli ”lisätä myötätuntoa ja haastaa yhteiskunnassa vallitsevia tapoja nähdä nikotiini ja sen käyttäjät”.

Session ensimmäinen puhuja oli lääketieteen professori, joka esitteli sähkötupakan haittojen tutkimusta. Toksikologina hän korosti haittoja koituvan huomattavan paljon ihmiselle, joka on ollut aiemmin tupakoimaton. Mutta haittojen merkitys on toinen silloin, kun sähkötupakoija on entinen tupakoitsija. Kansanterveyden näkökulmasta sähkötupakka on siis haitallinen, mutta yksilölle se voikin olla pelastaja.

Toinen puhuja, biokemisti, tuli suoraan tupakkateollisuudesta. Tupakkayhtiön tutkimusjohtajana hänen taustansa ja viestinsä oli selkeä – toisin kuin edeltävän professorin. Esityksen pääviesti oli, että sähkötupakan haitat ovat vähäisemmät kuin tupakan, ja että kaiken kaikkiaan tutkimustietoa pitkäaikaishaitoista ei ole vielä riittävästi saatavilla.

Session keskustelussa ranskalaisen tiedelehden päätoimittaja korosti olevansa hyvin hämmentynyt esitettyjen tutkimustulosten äärellä. Eikö ole hyvä, jos sähkötupakan avulla tupakoitsijat pääsevät myrkyistä eroon? hän kummasteli. Ja onhan se mukavaa, jos hedelmänmakuiset sähkötupakat maistuvat kuluttajien mielestä paremmilta kuin nikotiinin makuiset!

Tupakkayhtiön tutkimusjohtaja mainitsi useaan kertaan termin ”harm reduction”. Tupakoinnin haittojen vähentäminen on iskulause, johon tupakkateollisuus on nykyisin erityisen mieltynyt. Jokaisen tulisi ymmärtää, että tupakointi on vapaan ihmisen valinta, ja valmistajien pyyteetön tavoite on tehdä siitä mahdollisimman vähän haitallista.

Julkisen keskustelun hämmentäminen on ollut tupakkateollisuuden julkisuuteen vuotaneita asiakirjoja tutkineen professori Heikki Hiilamon mukaan yhtiöiden nimenomainen tavoite. Olen itsekin viime vuosituhannella istunut kuuntelemassa sisäilmatutkimukseen erikoistunutta konsulttia, joka kiersi etenkin Euroopassa kertomassa toimittajille, ettei tupakansavu suinkaan ole suurin sisäilmaongelma, vaan puutteellinen ilmastointi. Elettiinhän tuolloin 1980–90-luvuilla tupakkateollisuuden voimakkaan lobbauksen aikaa. Tavoitteena oli estää tai ainakin hidastaa tupakointia rajoittavien lakien säätämistä.

Teollisuus paitsi kierrätti vakuuttavan oloisia asiantuntijoita puhumassa, myös vei muun muassa kansanedustajia ja toimittajia maailmalle. Tärkeimmät vaikuttajat pääsivät formulakisoihin, vähemmän tärkeät vaikkapa tupakkayhtiön sponsoroimaan kulttuuritapahtumaan.

Heikki Hiilamon mukaan tupakkayhtiöille lähti Suomesta huonoja uutisia: juttuja ei oikein syntynyt. Mediahuomiota sen sijaan saivat teollisuuden tukemat ”huomaavaisten tupakoitsijoiden” yhdistykset, joiden edustajia haastateltiin usein passiivista tupakointia käsittelevissä jutuissa.

Tupakkateollisuuden tulo tiedeviikoille on modernia vaikuttamista. Savuverhoina käytetään lahjoitusvaroin toimivia tutkimuslaitoksia, järjestöjä, ajatuspajoja ja peliin mukaan suostuvia tutkijoita ja lääkäreitä. Hämmennyksen aiheuttaminen on tehokas, ja siksi huippuvaarallinen strategia.

                         Kirjoitus on aiemmin julkaistu Lääkärilehden kolumni-palstalla 10.8.2018

Iän mukaista käytöstä

”… lavan edusta täyttyy ihmisistä. Yleisön keski-ikä näyttää alkavan ainakin nelosella, mutta se ei kangista tunnelmaa.”

Tunnelmakuvaus on Helsingin Sanomain (21.6.18) jutusta, jossa matkataan Tuure Kilpeläisen kanssa keikalle Vaasaan. Kaihon karavaani -orkesterin festarikeikalla on siis rento meininki, vaikka yleisö on kangistunutta keski-ikäistä.

Jutun kirjoittaja on kokenut musiikkitoimittaja, jonka oma ikä Wikipedian mukaan alkaa vitosella.

Vaikka kyseessä lienee lipsahdus, se on hyvin paljastava. Lapsus kertoo, mitä me ihmiset ajattelemme iästä, iän mukaisesta sopivasta käytöksestä sekä musiikin kuuntelemisen ja nauttimisen muodoista.

Musiikkihan on aina ollut hyvin hierarkinen ja kulttuurisidonnainen taidemuoto.

Afrikan alkuasukasheimojen musiikkia ja etenkin tanssia pidettiin valkoisten valloittajien keskuudessa niin sopimattomina, että ne lähes tukahdutettiin. Nykyisin afrikkalaista tanssia opetetaan kursseilla, joissa tavoitteena on kehon ja ilmaisun vapauttaminen.

Klassinen musiikki taas mielletään hienommaksi kuin ns. kevyt musiiki. Klassisen musiikin konserttisaleissa jo jalan naputus lattiaan herättää paheksuntaa. Toki entisaikaan klassisen musiikin tahtiinkin on tanssittu, mutta askelet ja kuviot olivat tiukkaan säänneltyjä. Nykyisin teinimme opettelevat näitä tansseja lukioissa, mikä sopiikin hyvin suomalaiseen hillittyyn koulukulttuuriin.

Baletti on klassisen musiikin epäeroottisin tanssityyli, jossa sukupuoliroolit ovat selkeät ja kehon käyttäminen ja esittäminen erittäin kurinalaista. Vaikeus ja vaativuus on toki osa baletin taikaa ja lumoa. Balettia pidetään tanssin kruununjalokivenä, jota arvostetaan ja rahoitetaan ihan eri tasolla kuin mitään muuta tanssikulttuuria.

                                                                 * * *

Yksi kevään hauskimmista illoista tuli vietettyä Madridissa, jossa päädyin mieheni kanssa paikalliseen K40-diskoon. Suurta ravintolaa hallitsi valtava tanssilattia, jossa veivattiin hiki päässä lattareita. Tunnelmaa ei kangistanut lainkaan se, että lattia lainehti tanssikansaa, jonka ikä alkoi enimmäkseen seitsemällä. Disko avautui jo alkuillasta, ja puolen yön jälkeen väki alkoi ”nuorentua” eli keski-ikä laski sinne kuudenkympin tienoille.

Elävän orkesterin tahdissa mentiin niin salsaa, sambaa kuin ihan vaan vapaalla tyylillä. Näyttävästi pukeutuneet naiset eivät peitelleet muotojaan eivätkä ikäänsä – mieshän ei latinokulttuurissa ole koskaan liian vanha mihinkään. Pääosassa oli tanssiminen, drinkkilasit odottivat servetillä peitettyinä pöydissään. Kymmenen euron sisäänpääsyyn sisältyi yksi juoma.

Suomessa tanssiravintoloita kuopataan, koska ravintoloitsijoiden mukaan ”tanssikansa ei juo eikä tuo rahaa”. 

Onneksi sentään festarit ja lavat yhä elävät, jotta kaavoihinsa kangistuneet musiikkitoimittajat joutuvat edes kerran kesässä kohtaamaan bailaavat keski-ikäiset suomalaiset.

          Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 4.7.2018.

Tanhupallo ei ole vain lihava lapsi

Television Putous-viihdeohjelmassa ilakoi tänä talvena näyttelijä Kiti Kokkosen esittämä lapsihahmo, vaaleanpunaiseen ballerina-asuun pukeutunut Tanhupallo. Viisivuotias Tanhupallo laukoi aikuisista viiltäviä totuuksia, jotka lapsihahmon suusta ryöpsähtävinä saivat meidät nauramaan itsellemme.

Helsingin Sanomain haastattelussa 3.3.2018 Kiti Kokkonen kertoo kuitenkin tulleensa todella surulliseksi julkisuudessa esitetyistä kommenteista ja kysymyksistä, jotka liittyivät Tanhupallon ulkomuotoon. ”En ole missään vaiheessa ajatellut näytteleväni ylipainoista lasta, vaan lasta. Jos olen lyhyt ja pyöreä, ei se tarkoita, että hahmoni olisi jotenkin karikatyyri”, Kokkonen sanoo.

Ylipainoisuus tai lihavuus ovat siis ominaisuuksia, jotka määrittelevät ihmistä ohi luonteenpiirteiden. Jos lihavuus määritellään poikkeamaksi normaalista, ulkopuoliset ryhtyvät tekemään päätelmiä myös ylipainoisuuden tai lihavuuden syistä. Tanhupalloakin on julkisissa kommenteissa pidetty esimerkkinä siitä, mihin ”aikuisen läsnäolon puute, liikkumattomuus ja liiallinen ruutuaika” johtavat. Kun samaisessa viihdeohjelmassa esiintyi takavuosina sketsihahmo Pikku-Vanhanen, pikkuvanha koulupoika, häneen suhtauduttiin huvittuneen myötätuntoisesti. Kulttuurintutkijat, kuten Karoliina Kyrölä, ja sosiaalitieteilijät, kuten Tiina Valkendorf, huomauttavat, että ruumiin paino ja koko ovat pääsääntöisesi naisen ruumista määrittäviä tekijöitä.

Lääketieteellisesti katsoen lihavaa lasta voivat uhata monet sairaudet. Sosiaalisesta näkökulmasta kat­soen lihava lapsi voi joutua häpeämään tai väheksymään it­seään. Se ei tapahdu itsestään, vaan juuri me aikuiset siirrämme asenteitamme lapsiin. Näyttelijä Kiti Kokkosta ovatkin hämmentäneet kehut rohkeudesta, kun hän on ”uskaltanut laittaa itsensä peliin ja pukea balettiasun päälleen”. HS:n haastattelussa hän puuskahtaa, että ulkonäöstä voitaisiin puhua erityisenä kysymyksenä, jos hänellä olisi vaikkapa kaksi päätä tai salainen häntä.

Milloin ylipainoisen kehon julkisesta esittä­misestä on tullut suorastaan uskallettua? Näemmekö ylipäänsä enää televisiossa tai elokuvissa muita kuin hoikkia ja treenattuja nuorten ihmisten vartaloita? 

Jos tv-sarjaan livahtaa pullukka pätkä tai iän uurtama keski-ikäinen, tekee hän jatkuvasti pilkkaa vartalostaaan tai iästään. Valitettavasti kyse ei useinkaan ole terveestä itse­ironiasta, vaan kulttuurisesti hyväksyttävästä pilkallisuudesta.

Luin itse kulmakarvojani kohautellen Me naiset -lehdestä tv-juontaja Sami Kurosen haastattelun, jossa tämä kertoi palkanneensa personal trainerin tavoitellakseen nuorekkaampaa oloa ja ulkonäköä. ”Naisnäyttelijät ovat puhuneet jo vuosia, että rooleja ei löydy, jos ikä alkaa nelosella, mutta miehilläkin takaa tulee alle kolmekymppisiä roopesalmisia”, Kuronen totesi. Vaikka mies pitikin hyvää oloa ja terveyttä ensisijaisina elämäntaparemontin syinä, hyvältä näyttävä ulkonäkö on tv-esiintyjälle hänen mukaansa osa ammattitaitoa. Kuinka kaukaisilta tuntuvatkaan ajat, jolloin ammattitaito liittyi substanssiin, yleissivistykseen tai edes selkeään ulosantiin.

Mitkään merkit eivät viittaa siihen, että myötätuntoisuus lisääntyisi mediajulkisuudessa. Tuomitsemme pikaisesti ja armottomasti kanssaihmiset inhimillisestä kömmähdyksestä ja kommentoimme surutta tuntemattomien ihmisten tekemisiä ja ulkoista olemusta. Julkisuuden ammattilaiset joutuvat jo nyt koville, mutta on surullista, jos annamme armottomuuden valua myös arkiseen kanssakäymiseen.

Julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehdessä 11/2018 ja Potilaan lääkärilehdessä 25.3.2018.

Korealaisessa geishabaarissa

”Oi, miten sinun tukkasi onkaan noin vaalea.” 

”Sinulla on tosi hauskan näköinen jakku.”

Harvoin olemustani ja vaatteitani on niin sujuvasti ihasteltu kuin korealaisessa geishabaarissa Soulissa. Erikoista iltaa on tullut muisteltua erityisesti nyt talviolympialaisten aikaan. Korealaisessa kulttuurissa on monia hyvin kaukaa historiasta tulevia perinteitä, mutta enpä olisi osannut kuvitella päätyväni työmatkan päätteeksi moderniin geishabaariin.

Kuuluin erään kongressin ohjelmatoimikuntaan muutama vuosi sitten, ja onnistuneen kokouksen päätteeksi meidät ulkomaalaiset jäsenet kutsuttiin kongressin johtajien ja rahoittajien kanssa yhteiseen illanviettoon. Iltaa istuttiin soulilaisen baarin yksityistiloissa. Koeralaisen naispianistin bändi viihdytti, baarissa sekoiteltiin drinkkejä, ja pöytiin tuotiin makkaroita ja kasvispaistoksia. Pian päädyttiin laulamaan karaokea korealaisella paatoksella.

Iltayhdeksältä ilmoitettiin kohteliaasti, että ensimmäiset taksit hotelleille lähtevät, Mutta ei kiirettä, halukkaat voivat jäädä jatkamaan iltaa vapaamuotoisesti.

Kokousten aikana tutuksi tullut nuori tulkki kumartui puoleeni ja pyysi, josko voisin jäädä vielä juttelemaan hänen seurakseen tulkkaus-urakan helpottaessa. No, minäpä jäin.

Hetken päästä huomaan, että olen korealaisten isäntien ja ulkomaalaisten kongressipuhujien joukossa ainoa ulkomaalainen nainen. Onneksi sentään muutamia korealaisia naisia on liittynyt seurueeseen. Vilkas puheensorina täyttää baarin.

Hetkinen! Tajuan nopeasti, että nämä tyylikkäästi pukeutuneet korealaisnaiset olivat istahtaneet miesvieraiden lomaan. Baaritiskin takaa seurueeseen liittyneet naiset vilkuilevat välillä bändin johtajatarpianistia, joka oli selvästi heidän pomonsa.

Tulkkimme istahtaa viereeni ja myöntää, että olemme korealaisen ”gisaeng”-perinteen mukaisessa viihdytysillassa. Kaksituhatvuotinen perinne elää huipputeknologian maassa, jossa sukupuoliroolit ovat yhä hyvin sovinistiset. Moderniutta osoitetaan sillä, ettei minua mitenkään syrjitä, vaan kielitaitoiset gisaengit imartelevat minua siinä missä miesvieraitakin.

Seuraavana päivänä tulkkimme kertoo, että ilta gisaengien seurassa päättyy joko baarin ulko-ovelle tai hotellihuoneen oven sisäpuolelle. Periaatteessa gisaeng päättää illan jatkon, ja rahaa liikutellaan kahdenkeskisen sopimuksen mukaan.

– Totta kai mietin, mikä meidän maamme avioliitoissa on vikana, kun miehemme tarvitsevat näitä liehittelijänaisia. Äidit valitsevat yhä etenkin pojilleen sopivan puolison, joten rakkautta ja läheisyyttä ei kodeissa välttämättä ole. Mutta Ulla, tasa-arvo etenee, Soulissa on näitä gisaeng-baareja myös sinkkunaisille – pojat siellä ovat oikein good looking! Tulkkiystäväni purskahtaa viehkoon aasialaisen pidäteltyyn nauruun.

      Kirjoitus on julkaistu aiemmin Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 21.2.2018

Liian ahdas perhe

"Mummiii!" hihkuu pieni tyttö kipittäessään minua kohti.

Sydämeni sulaa. Sulamisprosessi alkoi jo yli viisi vuotta sitten, kun tytön isoveli syntyi. Isoveljen kanssa opin olemaan mummi – yhdessä kahden mamman kanssa.

Uusperheessä mummeja, mammoja, vaareja, pappoja ja ukkeja on moninkertainen määrä. Parhaimmillaan uusperheessä he kaikki saavat osansa lastenlasten hoitamisesta ja siitä käsittämättömästä ilosta, jonka vain lapsenlapset voivat tuottaa. Eiväthän ihmissuhteet koskaan helppoja ole, mutta ihan liian usein kuulee kauhukertomuksia riidoista, kateudesta ja katkenneesta isovanhemmuudesta.

Lapsenlapsi määrittelee suhteensa isovanhempiin ihan itse. Itsekin mietin omaa paikkaani uusperheemme ensimmäisen lapsenlapsen syntyessä. En halunnut olla Ulla, vaan esitin toiveen mummiudesta. Sellainen olen saanut toden totta olla! Nykyisin jopa talomme seinässä on kyltti, jossa lukee vanhimman lapsenlapsen keksimä nimitys: "mummi-vaarila".

Pienelle lapselle sukulaisuussuhteet ovat haastavia. Voiko äiti olla vaarin lapsi? Voiko isällä olla pikkusisko? Onko mamma tosiaan papan vaimo? Mikä on vaimo?

Pikku hiljaa sukulaisuuden ja sukupolvien ketjut avautuvat. Lapsi ei kuitenkaan vaivaudu erottelemaan biologista isovanhemmuutta – jollei hänelle sitä erityisesti kummastella. Meillä ei erotella, vaikka vanhin lapsenlapsi jo tietää, että "mamma on synnyttänyt mun äidin, eikä mummi".

Lapsenlapsemmekin elävät uusperheessä – ja me olemme saaneet oikein hauskan bonus-lapsenlapsen, kun pieni esikoululainen ilmestyi aikoinaan perheeseemme. Nykyisin hän tulee meille yökylään siinä missä pikkuisetkin. On virkistävää perehtyä taas "nuorisokulttuuriin", kuten suosittuihin tubettajiin ja räppäreihin.

On ollut kummallista seurata julkisuuden keskustelua ydinperhe-ideaaleista, jollaista ei Suomessa oikeastaan koskaan ole ollutkaan. Olen itse kasvanut perheessä, jossa minulla oli 17 vuotta vanhempi kasvattisisko. Hänen lapsensa ovat vain hieman minua nuorempia, joten suhtaudun heihin vähän kuin pikkuveljiin. Mieheni perheessä taas on ollut sijoituslapsia, joista yksi toimi monta vuotta meidän poikamme iltahoitajana ja tuli meille erityisen läheiseksi.

Ahdas perhekäsitys tekee elämän tylsäksi ja ihmissuhteet kireiksi. Se myös vääristää virallisia tilastoja.

Yksinelävien määrä on Suomessa jo yli miljoonan. Tilastot eivät kuitenkaan kerro, kuinka moni heistä elää tosiasiallisesti yksin. Eronneiden vanhempien vuoroviikko-systeemi on hyvin yleinen, mutta virallisesti lapsien lasketaan asuvan vain toisen vanhemman luona.

Virallisessa tilasto-Suomessa piiloon jää myös ylisukupolvinen auttaminen. Päiväkotien ulkopuolella lapset tilastoidaan kotihoitoon, vaikka koti saattaakin olla isovanhempien koti. Meillä hoivataan, hoidetaan ja autetaan paljon enemmän kuin virallisesti tiedetään.

Tärkein jää kuitenkin aina tilastoilta piiloon: ylisukupolvinen, ylibiologinen, ylimaallinen ilo, nauru ja rakkaus.

               Kirjoitus on julkaistu aiemmin Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 2.12.2017

Ja sitten hän ottaa esiin Einsteinin aivot

Biologian professori Daniela Kaufer on luvannut ohjelman mukaan kertoa, miksi pieni stressi on hyväksi aivoille. Tiedetoimittajien maailmankongressin retkipäivänä San Franciscon yliopistojen kampuksille olemme joutuneet valitsemaan kymmenien jännittävän kuuloisten otsikkojen välillä. Olemme poimineet mukaamme juomatölkit sekä tuhdit lounasleivät ja istahtaneet nuhjuisen luokkahuoneen koville tuoleille.

Israelilaissyntyinen Kaufer aloittaa kertomalla omasta taustastaan ja hyvään amerikkalaiseen tapaan jatkaa kiittämällä kesällä edesmennyttä mentoriaan, anatomian professori emerita Marian Diamondia. 

Odotamme perinteisiä diasulkeisia mutustellen eväitämme – mutta Kaufer avaakin valkoisen muoviämpärin ja nostaa sieltä esiin kokonaiset ihmisaivot.

Leipä juuttuu hetkeksi kurkkuun, mutta nielaisuakin nopeampi on liike, jolla kaivamme kännykät esille ja pelmahdamme professorin ja aivojen ympärille. Hellän arvostavasti Kaufer kääntelee harmaanvalkeaa elintä kerraten aivojen osia ja niiden toimintaa. Parinkymmenen hengen kuulijajoukko on ensin hiirenhiljaa, kunnes kysymykset aivojen haltijasta alkavat sinkoilla. Kaufer toteaa, ettei kehonsa anatomian opetukselle luovuttaneesta ihmisestä tiedetä paljoakaan. Palaamme paikoillemme.

"Haluatteko vielä nähdä Albert Einsteinin aivot?" professori Daniela Kaufer kysyy ja avaa pienen harmaan pahvilaatikon varoen. Varovaisuus johtuu hänen opettajansa varoituksesta – laatikon pohja kuulemma uhkaa nostellessa pettää. "Tyypillistä täällä Berkeleyssä, jossa kaikki tuppaa hajoamaan" Kaufer hymyilee. Kiiruhdamme uudelleen professorin ympärille. Laatikosta pilkistää kolmisenkymmentä lasilevyä.

Sitten hän ottaa esille Einsteinin aivot.

Aivoleikkeet on kiinnitetty lasilevyille, joita Kaufer nostelee laatikon kannelle. Näemmekö edessämme suurta neroutta? Kuulemmeko historian siipien havinaa? Pysähtyykö aika?

Luokkahuoneen ilmastointi hurisee ja kännykät naksuvat hiljaa. Sanon mielessäni itselleni: Koet tällaisen hetken ehkä ainoan kerran elämässäsi, älä tuhlaa sitä vain kameran räpläämiseen.

Pian Kaufer asettelee rasian kannelle ottamansa lasilevyt takaisin. Siirrymme perinteiseen esitelmään, mutta sen sävy on hetkessä muuttunut. Olimme tulleet paikalle aivoista kiinnostuneina, mutta luennoitsija tarjosikin meille ainutlaatuisen kokemuksen.

Marian Diamond (s. 1926) oli saanut vuonna 1984 nämä valmiit leikkeet Princetonin yliopistollisen sairaalan patologilta, Thomas Harveylta, joka oli ottanut aivot talteen Einsteinin ruumiinavauksessa vuonna 1955. Useampaan osaan palastellut aivot olivat tutkijoiden ulottumattomissa aina 80-luvun puoliväliin saakka, joilloin osia jaettiin muutamalle tutkijalle. Diamondin ryhmä pystyi muun muassa osoittamaan, että Einsteinin aivoissa oli normaalia enemmän gliasoluja liittyneinä hermosoluihin. Ero on tilastollisesti merkitsevä vasemmassa aivopuoliskossa (alueella 39). Einsteinin aivoja tutkitaan yhä, ja muissa tutkimuksissa on muun muassa havaittu vasemman ja oikean aivopuoliskon välisen yhteyden olleen keskimääräistä kehittyneempi.

Kaufer jatkaa osaltaan Diamondin tutkimuksia elinympäristön ja aivojen toiminnan vuorovaikutuksellisuudesta. Mitä elämyksellisempi, virittävämpi ja terveellisempi ympäristömme on, sitä kerroksellisempi on aivokuoremme – ja sitä luovemmin ja tehokkaammin aivomme toimivat. Älykkyydessäkään ei ole kyse vain siitä, millaisilla aivoilla varustettuna synnymme, vaan myös mahdollisuudesta käyttää ja kehittää niitä koko elämän ajan. Oppiminen ei synny itsestään, työmuistin kehittäminen vaatii työtä, välillä jopa pientä painetta – ja silloin tällöin jopa pysäyttäviä kokemuksia.

    Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehden kolumnipalstalla 17.11.2017