Istutte yleensä kotona

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä hienotunteisuus on kohteliasta käytöstä. Kun ihmisestä tulee sosiaaliturvan asiakas, häntä voidaan puhutella ihan eri tavalla. Ei ehkä sentään kasvotusten, mutta paperille ihmisestä voidaan kirjoittaa mitä tahansa.
Sosiaalietuutta perustelevassa B-lausunnossa lääkäri oli huolellisesti ja tarkkaan kuvannut potilaan terveydentilaa ja toimintakykyä sekä selviytymistä arjen askareissa. Teksti oli normaalia lääketieteellistä kieltä. Kun tukipäätös tuli vakuutuslaitoksesta potilaalle, päätöksen perusteluihin oli tiivistetty lausunnosta olennaisin: ”Runsas ylipaino haittaa liikkumistanne ja istutte yleensä kotona”.
Sosiaalietuuksien päätösten kielestä on puhuttu jo useiden vuosikymmenien ajan. Niitä on pyritty selkeyttämään ja yksinkertaistamaan. Tavoitteena on asiallinen virkakieli, joka on myös kohteliasta. Kohteliaisuuteen pyritään muun muassa suoralla puhuttelulla.
Eräältä Kelan liikuntarajoitteiselta asiakkaalta evättiin avustus ajokortin suorittamiseen toteamalla yksiselitteisesti: ”Pystytte käyttämään julkisia kulkuvälineitä”. Piste.

                                   * * *

Sosiaalitoimittajien seminaarissa puhuneen tutkija Ulla Tiililän mukaan edellisen kaltaiset päätöstekstit voivat toki olla selkeitä, mutta ovatko asiallisia? Kohteliaita ja ihmisarvoa kunnioittavia ne eivät ainakaan ole.
Tiililä sanoi kuitenkin olevansa optimisti. Hallitusohjelmassa viranomaisviestintä ja asioinnin kielen kehittäminen ovat erikseen mainittuja tavoitteita. Kelassa on alkanut pääjohtaja Liisa Hyssälän toimesta projekti päätöskielen parantamiseksi.
Kelassa tehdään noin 20 miljoonaa tukipäätöstä vuodessa, joten niitä ei kukaan enää ehdi alusta loppuun asti kirjoittaa. Päätökset ovat massatuotantoa, jossa tekstinpalaset haetaan eri pykälistä ja valmiista päätöslauselmista ja sijoitetaan peräkkäin. Tuloksena voi olla yksiselitteinen ratkaisu tai sitten kummallista lausemössöä, jossa päätös perusteluineen hukkuu lakipykäliin.

                                 * * *

On hyvä muistaa, että kieli on aina myös vallankäyttöä. Jos kansalainen ei ymmärrä saamansa tukipäätöksen sisältöä, sen oikeellisuuden tarkistaminen ja siitä valittaminen on vaikeaa. Vaikeaselkoisella kielellä sosiaalitoimesta tehdään pelottava auktoriteetti, jota ei uskalleta puhutella. Joskus tuntuu, että pärjätäkseen viranomaisten kanssa pitää osata viranomaisten käyttämä kieli.
Yhteisen kielen löytäminen on tärkeää niin oikeudenmukaisuuden kuin demokratian näkökulmasta. Valmiuksia toistensa ymmärtämiseen pitäisi olla puolin ja toisin. Vakuutusyhtiöiden ja Kelan viranhaltijat voisivat joskus ihan ääneen lukea päätöksen ja tarkistaa ymmärrettävyyden ja asiallisuuden ennen sen lähettämistä asiak-
kaalle.
Istuvathan he yleensä konttorissa.

Kolumni julkaistu Salon Seudun Sanomissa 19. lokakuuta 2011

Journalistin sananvapaus kaventumassa

Suomessakin on marssittu Norjan tapahtumien jälkeen avoimuuden puolesta, vaikenemista vastaan.
Sosiaalisen median vihapuheet on arvioitu yhdeksi vaikuttimeksi Anders Behring Breivikin veritekoihin. Internet on lisännyt hurjasti avoimuutta ja luonut paikkoja mielipiteiden ilmaukseen, mutta samalla rakentanut valtatien vihapuheelle ja ääri-ilmiöille.
Toimittajille internet tarjoaa huippunopean väylän tuoda uutisia ihmisten luettavaksi. Verkkokeskusteluissa puolestaan voi käydä tutkailemassa ”tavallisten ihmisten” mielipiteitä ja kokemuksia. Vihapuheen lietsojien nopeus ja ärhäkkyys kuitenkin mietityttää – jopa pelottaa.
Tavallinen uutisjournalistikin joutuu nykyisin aivan uudella tavalla miettimään työtään, sillä vihapuhe kohdistuu yhä voimakkaammin myös meihin toimittajiin. Tämän olen itsekin kokenut kouriintuntuvasti. Koskaan ennen 30-vuotisen toimittajan urani aikana ei journalistin sananvapauttani ole uhattu niin useasti kuin kuluneen vuoden aikana.

                                       * * *

Juttujeni aiheet ovat olleet ihan tavallisia: ruoka, rokotukset ja arabimaailman kuohunta. Jotenkin vielä ymmärrän, että Syyrian tilanne kuohuttaa myös Suomessa asuvia syyrialaisia, joten saamani moitteet ”tappajien edustajan” haastattelusta vielä ymmärrän.
Sen sijaan ruokavaliojuttujen repostelu ”ruoka-aktivistien” verkkokeskusteluissa menee yli ymmärryksen.
Pelottavimpina kuitenkin koin rokotuskriittisten piirien vainon, joka kohdistui minuun toimittajana viime talvena haastateltuani Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Terhi Kilpeä. Jutussa Kilpi kertoi hyvin avoimesti, miltä tuntui joutua vihapuheen kohteeksi, kun hän pyrki noudattamaan lääkärin tärkeintä ohjetta ihmiselämän suojelemisesta.
Sain rokotuskriitikolta puhelinsoittoja, joiden sisältöä sitten leviteltiin useita viikkoja muun muassa uusisuomi.fi-sivustoilla. Työhistoriaani pengottiin ja arvosteltiin ja minusta toimittajana luotiin epäluotettava kuva.
Puhelinkeskustelussa minulle uhattiin koituvan ”ikäviä seurauksia”, jos en lopeta kirjoitteluani.                
                   

                                               * * *

Tiedän, etten valitettavasti ole ainoa toimittaja, joka on joutunut ammattiasemansa vuoksi vainon kohteeksi. Esimerkiksi maahanmuutosta ja rasismista uutisoivat toimittajat ovat joutuneet vakavienkin uhkausten kohteeksi.
Takavuosina tällainen uhkailu kohdistui yleensä vain toimittajiin, jotka uutisoivat rahan ja vallan kytköksistä. Internetin aikakaudella vihapuheen kohteeksi ovat joutuneet myös uudet journalistiryhmät – kuten esimerkiksi terveystoimittajat.
Tällä vuosituhannella terveydestä ja terveistä elintavoista on tullut joillekin ihmisille uskonnon kaltainen, koko elämää määrittävä ohjenuora. Ehkä siksi eri tavoin elävät nähdään oman elämänkatsomuksen vihollisina.
Asioista mahdollisimman neutraalisti uutisoimaan pyrkivät toimittajatkin pyritään personoimaan ja esittämään potentiaalisina uhkina.
Toimittajan persoonaan kohdistuvat hyökkäykset ovat ilmiö, josta meitä toimittajia kehotetaan itsesuojelun nimissä mieluummin olemaan kertomatta julkisesti.
Mutta mitä siitä seuraa, jos me toimittajatkin vaikenemme?

(Kolumni julkaistu Salon Seudun Sanomissa elokuussa 2011)

Vähemmän lämpöä, kiitos!

Qatarin Dohassa tuli elettyä äärimmäisyydestä toiseen. Kadun pölystä ja kuumuudesta oli ihana astua kongressisalien viileyteen. Päivän istuminen jäähdytetyissä sisätiloissa taas sai kaipaamaan ulkoilmaa, ja välillä oli suorastaan pakko käydä lämmittelemässä ulkona.
Aivan, lämmittelemässä.
Kongressivieraamme kahden vuoden kuluttua tulevat Helsingissä kohtaamaan täysin toisenlaisen ilmaston, skandinaavisen viileyden. Kun Dohassa aurinko laski jo kuuden jälkeen, me aiomme viedä kongressivieraat metsään keskiyöllä kuulemaan öisiä luentoja.
Muutenkin tavoitteemme on tarjota elämyksiä, tuntemuksia ja kokemuksia - hajuja ja makuja. Niitä jäi Dohasta kaipaamaan.
Jälleen kerran kongressin parasta antia oli ihmisten, kollegojen, kohtaaminen ja heidän tarinoidensa kuuleminen. Kun egyptiläinen toimittaja kertoo lavalla, miten hän vallankumouksen keskellä joutui unohtamaan olevansa objektiivinen tarkkailija ja ryhtymään vallankumoukselliseksi, se todella koskettaa.
Sama ilmiö koettiin aikoinaan myös meillä Suomessa. Journalistin ulkopuolisuus on modernia herkkua.
 

Dohaan!

Juhannuspäivä 2011 tulee kulumaan kirjaimellisesti pilvissä.

Lennämme Suomen tiedetoimittajain liiton opintomatkalle muutama tuhat kilometriä melkein kohtisuoraan alaspäin kartalla eli Arabian niemimaalle Qatarin pääkaupunkiin Dohaan. Edessä on viikko Maailman tiedetoimittajain liiton kongressia. Luvassa kuuma viikko paikassa, jossa on kuulemma vain hiekkaa ja pilvenpiirtäjiä.
No, sittenpä näkee, kun pääsee sen itse kaiken näkemään.
Tuliaiset Suomeen on jo hankittu. Käymme nimittäin pokkaamassa seuraavan maailmankongressin Suomeen.

YES!
We shall meet in Helsinki in June 2013 :-)

Väittelin - muuttuiko maailma?

”Joko on hattu hankinnassa?” ovat ystäväni ja tuttuni kyselleet kuultuaan talvisesta tohtorinväitöksestäni.

”Iskikö tyhjyys?” kyselivät ne kaverit, jotka ovat perehtyneet väitöksen jälkeiseen elämään.

”Sinulla oli kiinnostava väitös, kirjoittaisitko siitä asiantuntija-artikkelin lehteemme; emme maksa mitään, mutta kolme tuhatta merkkiä ensi viikoksi riittää”, viestittelivät jotkut toiveikkaat.

Ei, kyllä ja ei.

Hattu maksaisi kuutisen sataa euroa, uutistoimittajan kiireisestä työstä huolimatta keväällä iski tyhjyys, mutta silti ammattitoimittajana en ilmaiseksi kirjoita muita kuin tieteellisiä artikkeleja. No, tietysti joihinkin oman väen lehtiin olen kirjoittanut silkasta sanomisen tarpeesta.

Olen toki kuulostellut itseäni; olenko muuttunut jotenkin. Egoni on aina pursuillut, silti sisäinen epävarmuuteni ei ole kadonnut minnekään enkä tunne varsinaisesti ihmisenä kasvaneeni. Tilipussini ei tullut painavammaksi, eikä aviomieheni ole suostunut kohtelemaan minua sen kuningatarmaisemmin kuin ennenkään.

                                                      * * *

Kymmenen viime vuotta suuren osan vapaa-ajastani olen käyttänyt opiskeluun, ensin maisteriopintoihin ja sitten väitöskirjaan Jyväskylän yliopistossa. Olen haastatellut lääketieteen toimittajia näiden näkemyksistä potilaan asemasta mediassa ja heidän lääketiedon lähteistään. Olen analysoinut terveystiedon tuottajien tiedotteita etsien heidän keinojaan päästä median agendalle. Elämä pelissä -ohjelmasarjaa kelasin edestakaisin, Läskikapinaan kurkistin, ja Hyvä Terveys -lehden potilastarinoita lukiessa vuodatin kyyneleitä elämänkohtaloiden tullessa liian iholle.

Oikealla kädellä olen kirjoittanut lääketieteen uutisia, vasemmalla kädellä niitä tutkinut.

Olen muuttunut kahden maan kansalaiseksi. Toimittajana oion mutkia suoriksi täyttääkseni uutisen kriteerit. Tutkijana kelaan ja kelaan – ja lisäilen ehdollisia verbejä ja lieventäviä adjektiiveja väitöskirjastani kertovaan lehtijuttuun. ”Susta on tullut ihan tutkija!” kommentoi tuttu toimittaja tarkistaessani hänen kirjoittamaansa uutista minusta.

Ajoittain tuntuu, että tämä vuosikymmen on tehnyt minusta huonomman tiedetoimittajan. Pistän roskakoriin uutisaiheita ja tutkimuksia, jotka ovat mielestäni vääränlaisia, liian suppeita, liian pinnallisia, liian vaikeita, liian sensaatiohakuisia – liian jotain. Toisaalta näen paljonkin vaivaa kaivaakseni tietoja tai uusia näkökulmia uutisaiheisiin, joista lukijoideni pitäisi mielestäni ehdottomasti tietää.

Sanon työmaalla rohkeammin mielipiteeni – katson ylöspäin vain niitä ihmisiä, jotka sen ovat ansainneet. Ihailen nuoria toimittajia rohkeudesta ja valmiuksista, joiden hankkimiseen minulla on mennyt näin pitkään. Toisaalta uskon kannustavani heitä luottamaan, että keski-ikäisenäkin voi vielä elää.

                                                      * * *

Minä olen muuttunut – silti vähemmän kuin maailma ympärilläni.

Sosiaalinen media myllersi toimittajien ja asiantuntijoiden suhteet. Lääkärit ovat laskeutumassa yhdeksi akateemiseksi ammatinharjoittajaryhmäksi muiden joukossa. Kansalaisten kommentit arvotetaan journalismissa tieteellisen tiedon rinnalle. Tutkijan halutaan kertovan faktojen lisäksi myös henkilökohtaisen mielipiteensä.

Tyhjyyttä ei siis tarvinnut tuntea pitkään. Yksi tutkimus tuli valmiiksi, mutta tämä aika tarvitsee tiedeviestinnän tutkimusta enemmän kuin koskaan!

Journalistiikan väitöskirjani: ”Media terveyden lähteillä – Miten sairaus ja terveys rakentuvat 2000-luvun mediassa” löytyy myös sähköisenä julkaisuna.

Tämä teksti on alunperin julkaistu Tiedetoimittaja-lehdessä keväällä 2011, minkä jälkeen sitä on ajantasaistettu.

Media terveyden lähteillä - ensimmäisiä pisaroita

Sataa. Keittiön hella savuttaa. Hallitus on.

Blogini ensimmäinen päivitys on nähnyt päivänvalon. Tämä päivä on ihan yhtä hyvä kuin muutkin ensimmäiseksi päiväksi.

Tähän blogiin on tarkoitus kirjoittaa ajatuksia ajankohtaisista tai mieleenjuolahtavista asioista sekä välittää tekstien osia muualla julkaistuista kirjoituksistani.

Tämä on omani. Jostain omastani. Jaettavaksi. Kommentoitavaksikin.