Satuja ja tositarinoita – "Naisten juttuja"

Brittiläisen lempisarjani Downton Abbeyn jatkoksi tehty elokuva oli ihana!  Yläluokan perheestä ja kartanon palveluskunnasta kertovan sarjan juoni on fiktiivinen, eikä siis perustu todellisten ihmisten elämään, kuten historialliset elokuvat usein tekevät.

Lueskelin tietenkin paitsi kavereiden kommentteja, myös elokuvakriitikoiden arvioita. Elokuvaa moitittiin mm. kiiltokuvamaisuudesta, joka sivuutti 1920-luvun luokkaristiriidan, kartanoiden tuhlailevan elämäntavan ja naisen aseman muutoksen. Itse näin siinä paljonkin kritiikkiä, mutta se ei ollut alleviivattua, vaan lähenteli itseironiaa.

Välillä myös kavereiden somekommenttien sävy alkoi tökkiä… Miksi laadukkaasti tehdyn historiallisen elokuvan katsomista piti suorastaan häveten puolustella? Aikuisten naisten? Ärsyyntymisen jälkeen jouduin myöntämään, että vastaavia kommentteja olen itsekin kirjoittanut. Etenkin meidät koulutetut keski-ikäiset naiset on opetettu väheksymään kirjallisuuden ja elokuvan lajia, jota jopa hömpäksi kutsutaan.

No, olipas voimakas ilmaus tuo ”opetettu”.

Silti se on totta. Olemme saaneet nuorena istua seuraamassa loputtomia baarikeskusteluita, joissa jätkät kelaavat toimintaleffojen juonikuvioita uudestaan ja uudestaan. Ikään kuin väkivalta tekisi niistä ”älykkäämpiä”. Tyttöjen leffoille on väheksyen naurettu – myös elokuvien sisällä. Romanttisissa elokuvissa esitetään suurena rakkaudentunnustuksena, kun nuorukainen suostuu katsomaan ihastuksensa kanssa romanttista elokuvaa.

Jo elokuvasanasto luo mielikuvia ja asenteita. Romanttinen komedia on kategoria, jonka alle mahtuvat kaikki ihmissuhdekomediat, mutta myös pohjavireeltään hyvin surullisetkin elokuvat. Toki on vielä erillinen kaatoluokka: nyyhkyleffat.

Toimintaelokuvat ovat nimensä mukaisesti aktiivisia henkilöitä ja aloitteellista toimintaa kuvaavia tuotoksia, joiden tekniikkaan ja erikoistehosteisiin on elokuvahistorian aikana käytetty miljardeja ja miljardeja dollareita. Jos tarina ei itsessään kanna, pitää lisätä räiskintää ja irtoavia päitä.

Kulttuurinen ajatusmalli ihmissuhdetarinoista hömppänä on iskostettu ainakin meihin keski-ikäisiin niin tiukkaan, ettemme tahdo päästä – tai päästää – siitä millään irti.

Kirjallisuudessa tämä hömppänormi on tuntuvasti ankarampi. Etenkin me kaikki Kaari Utrion kirjojen kanssa aikuisiksi kasvaneet naiset tunnistamme tämän väheksynnän. Tänäkin päivänä naisten kirjoittamat historialliset romaanit ja elämäkerrat sijoitetaan viihteeseen, mutta miesten tarinat asemoidaan tietokirjallisuuteen.

Naisen paikka historiankirjoituksessa on ollut tapetissa. Kurkatkaapa 2000–luvun historian oppikirjoihin ja verratkaapa nimeltä mainittujen naisten ja miesten määriä. Meidän keski-ikäisten koulukirjoissa naisia ei ollut nimeksikään. Kaari Utrio, Ursula Pohjolan-Pirhonen, Pirjo Tuominen ja kollegansa tekivät historian naiset näkyviksi edes romaaneissa – mutta miten heitä onkaan kulttuuripiireissä pilkattu. 

Ei siis ihme, että oman sukupolveni naiset verhoilevat viehtymyksensä romanttisiin leffoihin ja kirjoihin itseironiaan ja sarkasmiin. Ryhdytään puhumaan vaikka tunneälyn kasvattamisesta!

                       

                                                                               * * *

Kaari Utrio fb-sivulla 24.9.2019 palattiin 35 vuoden takaisin tunnelmiin:

Kirjoitus on alkuperäisessä muodossaan julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 25.9.2019

Kuka raivaisi naislääkärin tietä professoriksi?

Suomalaisissa yliopistoissa joka neljäs lääketieteen professori on nainen. Naislääkärien osuus professoreista on pysynyt suurin piirtein samana koko 2010-luvun. Eikö yliopistojen tasa-arvo-ohjelmilla ole mitään vaikutusta?

Olen laskenut Valtiokalentereista naislääkärien uratietoja 2010-luvun alussa sekä uudestaan tänä syksynä. Artikkelit vuosikymmenen alusta julkaistiin Lääkärilehdissä 32/2011 ja 44/2013.

Jälkimmäistä artikkelia seurasi Naislääkäriyhdistyksen reaktio. Yhdistys pyysi tasa-arvovaltuutetulta lausuntoa professorien kutsumenettelystä Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Viidessä vuodessa 25 professorinvirkaan oli kutsuen löydetty 21 pätevää miestä. Sittemmin kutsukäytäntö muutettiin.

Naisten urakehityksen vauhti ei kuitenkaan ole muuttunut: 1970-luvulla syntyneistä, professoriksi nimitetyistä monin verroin useampi on edelleen mies kuin nainen.

Naisten asemaa johtotehtävissä voidaan parantaa esimerkiksi positiivisella erityiskohtelulla, eli käytännössä suosimalla sitä sukupuolta, joka on aliedustettu silloin kun hakijat ovat yhtä päteviä. Lääketieteellisissä tiedekunnissa menettelyä ei kuitenkaan käytetty. Tekemissäni haastatteluissa vedottiin siihen, että naisia on valittu professoreiksi samassa suhteessa kuin heitä on ollut hakijoina. Tulppa olisikin siis hakijoissa, ei valitsijoissa.

Tämän vuoden tietojen mukaan Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa on 72 vakituista professoria, joista 18 on naislääkäreitä. Määräaikaisia professoreita on seitsemän, ja heistä kaksi on naislääkäreitä. 35 osa-aikaisesta professorista lääkärinaisia on yhdeksän. Naislääkärien osuus kaikista professoreista on siten 25 %. Osuus on noussut kahdeksassa vuodessa vajaat 10 prosenttiyksikköä, huimasti enemmän kuin maan muissa yliopistoissa. Toisaalta Helsingissä on professorien kokonaismääräkin kasvanut.

Muutos on kivulias. Tänä syksynä Tampereen yliopisto tuomittiin käräjäoikeudessa maksamaan yli 60 000 euron korvaukset neurologille, jota oikeuden mukaan syrjittiin professorivalinnassa naissukupuolensa takia. Yliopisto ilmoitti valittavansa ratkaisusta.

Tampereen yliopiston lääketieteen yksikön 45 koko- ja osa-aikaisesta professorista naisia on 14. Naisten osuus on 31 % – enemmän kuin missään muussa lääketieteellisessä tiedekunnassa. Oulun yliopiston lääketeellisen tiedekunnan professoreista joka neljäs on naislääkäri.

Turun yliopistossa naislääkärien osuus professoreista on 11 %, ja osuus on pysynyt samana koko 2010-luvun. Lähinnä hammaslääketieteilijänaisten lukumäärä nostaa Turussa tiedekunnan naisprofessorien osuuden viidennekseen.

Entisellään tilanne on pysynyt myös Itä-Suomen yliopistossa, jossa terveystieteiden tiedekunnan 66 professorista 12 eli 18 % on lääkärinaisia. Yhteensä tiedekunnassa naisprofessoreita on 19, heistä suurin osa määräaikaisina.

Kun tein juttuja naislääkärien kivisestä tiestä professoriksi, minulle muistutettiin, että muutos on hidas, koska professorikunta vaihtuu pääsääntöisesti eläköitymisen kautta. Eivätkä professorit niin vain suostu eläköitymään. Esimerkiksi Helsingin lääketieteellisessä tiedekunnassa virastaan pitää Valtiokalenterin mukaan kiinni 16 professoria, jotka ovat tänä vuonna vähintään 65-vuotiaita. Heistä yksi on nainen.

Koska Helsingin yliopisto on sitoutunut tasa-arvo-ohjelmansa mukaiseen positiiviseen erityiskohteluun, aivan lähivuosina sinne voitaisiin siis valita uusiksi professoreiksi peräti 15 naislääkäriä.

Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehden kolumnipalstalla 23.11.2018

Käykö nauru aseesta?

Istun kokouksessa, jossa puheenjohtajaksi valitaan mies – ja varapuheenjohtajaksi toinen mies. Ryhmän naisten katseet kohtaavat: jälleen kerran kävi näin.

Mietin, miten nopea pitäisi olla, jotta ehtisi edes ehdottamaan naista tärkeille paikoille. Keskenään tutuilta kavereilta se käy niin itsestäänselvästi. Mies ehdottaa miestä.

Ehdottamalla tuossa tilanteessa naista olisin antanut ymmärtää, ettei ehdotettu mies ole pätevä tai kelvollinen. Siitähän ei ole kyse, vaan sukupuolten tasa-arvon toteutumisesta arjessa eikä vain juhlapuheissa.

Itse toimin useimmiten toimittaja- ja viestintäalan piireissä, joissa naiset ovat nousseet ammattikunnan enemmistöön kymmenkunta vuotta sitten. On kuitenkin kestänyt pitkään, että naiset ovat päässeet muuallekin kuin naistenlehtien päätoimittajiksi. Esimerkiksi Journalistiliittoon valittiin ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja vasta pari vuotta sitten. Sanomalehtien päätoimittajien ehdoton valtaenemmistö on yhä miehiä.

Media-alan digivallankumous ja taloudellinen murros ovat jollain merkillisellä tavalla siivittäneet naisten mahdollisuuksia päästä johtoasemiin.

Naisten usein parempi koulutus, monialaisuus ja ennakkoluulottomuus ovat nyt kysyttyä pääomaa. En tarkoita, että ominaisuudet kytkeytyisivät sukupuoleen, mutta näitä piirteitä parhaillaan korostetaan viestintäalan uusien johtajien nimitysuutisissa. Johtajanpaikkoja odotellessaan naiset ovat ehtineet suorittaa tutkintoja, vaihdella työpaikkoja ja kokeilla erilaisia tehtäviä.

Kun ura ei etene perinteisen suoraviivaisesti tulee kokeilluksi kaikenlaista. Tiedeyhteisössä on toisin: siellä ei monialaisuus ole välttämättä valtti.

Tein 2010-luvun alussa Lääkärilehteen pariin otteeseen selvityksiä naislääkäreiden etenemismahdollisuuksista. Lasikatto tuli vastaan professorinimityksissä. Lääketieteilijät komeilivat miesvoittoisimpien professorikuntien kärjessä. Juttujen haastattelut eivät sujuneet perinteisen leppoisissa merkeissä. Kestäviä perusteita uusienkin nimitysten miesylivallalle ei ollut ihan helppo löytää.

Helsingin yliopiston aiempaan toimintaan otti kantaa Tasa-arvovaltuutetun toimistokin. Päivänvalo on myrkkyä epäkohdille. Monelta eri suunnalta tullut paine on pakottanut muuttamaan epätasa-arvoa suosivia menettelytapoja kaikilla yhteiskunnan aloilla. Silti tasa-arvonäkökulmaa olisi pidettävä esillä jatkuvasti – vaikka ärsytyskynnys ylittyisi.

All male panel -kampanja sosiaalisessa mediassa on ärsyttänyt monia, mutta tuonut samalla julkisesti naurunalaisiksi pelkästään miehistä koottuja työryhmiä, hallituksia, paneelikeskusteluita ja muita kokoonpanoja. Nauru on voimakas ase – niin voimakas, että sen käyttöä on erityisesti harkittava. Erotamme nimittäin ivanaurun hyväntahtoisesta yhteisöllisestä naurusta jo varhain lapsuudessa.

En erityisesti pidä siitä, että julkisesti nauretaan millekään ihmisryhmälle. Joukossa tyhmyys tiivistyy – niin miesten kuin naisten joukossa.

Yhdessä nauraminen oman toiminnan tyhmyyksille tai outouksille on sen sijaan tervehdyttävää. "Hupsista, meinattiin unohtaa tasa-arvo!"

Tasa-arvo ei toteudu itsestään – yhdessäkään kokouksessa.

             Kirjoitus on julkaistu Suomen lääkärilehden kolumnipalstalla 9.9.2016.

Tytöt pois labrasta ja muita sutkautuksia

Menneen kevään puheenaiheeksi nousi ikääntyneen miespoliitikon seksisävytteinen viestittely oman puolueen naisille.

Kerta ei ollut ensimmäinen. Kun takavuosien “kikkelikortit” vielä sivuutettiin ilman jälkiseuraamuksia, ovat viime vuosien ahdistelukohut merkinneet miehen uralle selvää notkahdusta, jopa syrjäyttämistä pois merkittäviltä paikoilta.

”Pojat on poikia” -puolustelut ovat saaneet vastaansa aiempaa selvästi kovemman tuomion.

                                                               * * *

Itse olin toissaviikolla todistamassa julkista möläyttelyä miesten ja naisten suhteista, jotka arvon nobelisti koki hankaliksi.

Istuimme kutsuvieraslounaalla tiedetoimittajien maailmankongressin avajaispäivänä Soulissa. Lounas oli järjestetty Etelä-Korean naistutkijoiden ja -insinöörien kunniaksi. Kunniavieras oli Nobelilla palkittu professori Tim Hunt. 72-vuotias Hunt oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.

Lyhyessä lounaspuheessaan tämä ylistetty molekyylibiologi tunnusti olevansa perinteinen sovinisti. Mies kertoi, mistä se johtuu: “Naisista laboratoriossa koituu aina ongelmia. Joko sinä rakastut heihin tai he rakastuvat sinuun. Ja jos moitit heitä, he purskahtavat itkuun."

Ajattelin siinä hetkessä, että olipas mautonta. Mutta sivuutin puheen lokeroiden sen mielessäni huonon huumorin osastolle.

Kaikki kollegani eivät kuitenkaan möläytystä sivuuttaneet. Amerikkalaistoimittaja ja viestinnän professori Deborah Blum ja brittiläinen tiedetoimittaja Connie St Louis järkyttyivät nobelistin sovinismista ja kysyivät, oliko tämä tosissaan. Mies kertoi olevansa.

Vasta tämän tarkistuksen jälkeen toimittajat alkoivat twiitata eli jakaa sosiaalisessa mediassa Huntin ajatuksia naisista tiedemaailmassa. Viestit levisivät kulovalkean tavoin. Parin päivän sisällä koko kongressimme puhui lounaspuheesta. Hyvin nopeasti eri tahot, joissa Tim Hunt yhä toimi, irtisanoutuivat hänen mielipiteistään.

Mies sai viikon sisällä lähtöpassit yliopistostaan ja puhekutsuja peruttiin.

Hunt itse järkyttyi kohtalostaan. Ylen uutisen mukaan Hunt on todennut: "Urani on loppu. Olin toivonut voivani vielä tehdä tieteenedistämistyötä Englannissa ja Euroopassa, mutta ei se käy. Minusta on tullut myrkkyä. Akateemiset laitokset ovat pesseet minusta kätensä kysymättä minun kantaani”.

                                                               * * *

Tim Hunt vetosi ensimmäisessä BBC:n haastattelussa siihen, että hän vain kertoi totuuden. Hän pahoitteli puheensa paikkaa, mutta seisoi yhä sen takana, että ihmissuhdekiemurat miesten ja naisten välillä haittaavat tieteentekoa ja sen vuoksi sukupuolet kannattaisi työpaikoilla erottaa.
Myöhemmin mies on sitten väittänyt puheitaan vitsikkäiksi, ja on saanut tuekseen monia, jotka ovat sydämistyneet tieteenedistäjän kovasta julkisesta tuomiosta.

Hunt edustaa näkemyksineen mennyttä maailmaa, sillä tiede on liian vaikea elämänalue, jotta kenenkään aivoja ja kunnianhimoa kannattaisi olla noteeraamatta – sukupuolesta riippumatta.

Me kohtuullisen tasa-arvoisessa Skandinaviassa elävät emme ehkä ihan ymmärrä tai hyväksy nobelistin kohtaamaa some-raivoa ja pilkkavideoita. Mutta maissa, joissa naisten asema työelämässä ja tiedemaailman huipulla on monista syistä johtuen heikko, kuten USA:ssa ja Isossa-Britanniassa, suuttumukselle on oikeat syyt. Me suomalaiset emme aina muista, miten harvinaisia maailmassa ovat pitkä äitiysvapaat ja kunnallinen päivähoito.

Tim Huntin aiemmin arvostetusta asemasta käsin olisi voinut puuttua tärkeämpiinkin asioihin, kuten naisten huonoon asemaan tieteessä ja professorivalinnoissa, sekä molempia sukupuolia koskettavaan perheen ja työn yhteensovittamisen ongelmiin. Raa´an kilpailun ja tutkimusvilpin kurimuksestakin olisi riittänyt julkituotavaa.

Viikon opetus: Medialla on yhä voimaa. Voimaa voi käyttää niin hyvään kuin pahaan. Sosiaalisen median vuorovaikutteisuus voi yllättää kokeneenkin konkarin. Ylimielisyys ja toisten ihmisten vähättely näyttävät entistä pahemmilta, kun viestiä toistetaan tuhansia ja tuhansia kertoja. Some on armoton väline.

  Kirjoitus on julkaistu hieman lyhennettynä ja ilman nettilinkkejä 21.6.2015 Salon Seudun sanomien kolumnipalstalla

Istutte yleensä kotona

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä hienotunteisuus on kohteliasta käytöstä. Kun ihmisestä tulee sosiaaliturvan asiakas, häntä voidaan puhutella ihan eri tavalla. Ei ehkä sentään kasvotusten, mutta paperille ihmisestä voidaan kirjoittaa mitä tahansa.
Sosiaalietuutta perustelevassa B-lausunnossa lääkäri oli huolellisesti ja tarkkaan kuvannut potilaan terveydentilaa ja toimintakykyä sekä selviytymistä arjen askareissa. Teksti oli normaalia lääketieteellistä kieltä. Kun tukipäätös tuli vakuutuslaitoksesta potilaalle, päätöksen perusteluihin oli tiivistetty lausunnosta olennaisin: ”Runsas ylipaino haittaa liikkumistanne ja istutte yleensä kotona”.
Sosiaalietuuksien päätösten kielestä on puhuttu jo useiden vuosikymmenien ajan. Niitä on pyritty selkeyttämään ja yksinkertaistamaan. Tavoitteena on asiallinen virkakieli, joka on myös kohteliasta. Kohteliaisuuteen pyritään muun muassa suoralla puhuttelulla.
Eräältä Kelan liikuntarajoitteiselta asiakkaalta evättiin avustus ajokortin suorittamiseen toteamalla yksiselitteisesti: ”Pystytte käyttämään julkisia kulkuvälineitä”. Piste.

                                   * * *

Sosiaalitoimittajien seminaarissa puhuneen tutkija Ulla Tiililän mukaan edellisen kaltaiset päätöstekstit voivat toki olla selkeitä, mutta ovatko asiallisia? Kohteliaita ja ihmisarvoa kunnioittavia ne eivät ainakaan ole.
Tiililä sanoi kuitenkin olevansa optimisti. Hallitusohjelmassa viranomaisviestintä ja asioinnin kielen kehittäminen ovat erikseen mainittuja tavoitteita. Kelassa on alkanut pääjohtaja Liisa Hyssälän toimesta projekti päätöskielen parantamiseksi.
Kelassa tehdään noin 20 miljoonaa tukipäätöstä vuodessa, joten niitä ei kukaan enää ehdi alusta loppuun asti kirjoittaa. Päätökset ovat massatuotantoa, jossa tekstinpalaset haetaan eri pykälistä ja valmiista päätöslauselmista ja sijoitetaan peräkkäin. Tuloksena voi olla yksiselitteinen ratkaisu tai sitten kummallista lausemössöä, jossa päätös perusteluineen hukkuu lakipykäliin.

                                 * * *

On hyvä muistaa, että kieli on aina myös vallankäyttöä. Jos kansalainen ei ymmärrä saamansa tukipäätöksen sisältöä, sen oikeellisuuden tarkistaminen ja siitä valittaminen on vaikeaa. Vaikeaselkoisella kielellä sosiaalitoimesta tehdään pelottava auktoriteetti, jota ei uskalleta puhutella. Joskus tuntuu, että pärjätäkseen viranomaisten kanssa pitää osata viranomaisten käyttämä kieli.
Yhteisen kielen löytäminen on tärkeää niin oikeudenmukaisuuden kuin demokratian näkökulmasta. Valmiuksia toistensa ymmärtämiseen pitäisi olla puolin ja toisin. Vakuutusyhtiöiden ja Kelan viranhaltijat voisivat joskus ihan ääneen lukea päätöksen ja tarkistaa ymmärrettävyyden ja asiallisuuden ennen sen lähettämistä asiak-
kaalle.
Istuvathan he yleensä konttorissa.

Kolumni julkaistu Salon Seudun Sanomissa 19. lokakuuta 2011