Villi luonto työhuoneessa

"Terapeuttista!" kommentoi työkaveri, jolle laitoin linkin kalasääksen pesäkameraan.

Ja oikeassa hän on, on kumman rauhoittavaa pitää ruudulla ajoittain auki live-kameraa, joka seuraa ERITTÄIN läheltä kalasääksen pesää Virossa.

Yksi rauhoittava elementti on yksinkertaisesti tuulen suhina ja lintujen viserrys keväisessä metsässä. Ajoittain kalasääksi-pariskunta tosin intoutuu hurjaan kriikuntaan – eikä niiden ääntä voi hyvälläkään tahdolla pitää lainkaan kauniina.

Mutta rauhoittavaa ja oudon levollista on katsella niiden kiivasta pesänrakennusta.

Munia on odotettavissa vasta viikon, parin sisällä. Ja se se vasta "levollista" katsottavaa on: se viikkokausien hautominen...

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Mediaan mahtuu vain yksi rasvainen totuus

Tammikuu on pitkä ja rasittava kuukausi, jonka poismenosta voi vain iloita. Erityisen rasittavaksi sen ovat tehneet tiedotusvälineet, jotka toitottavat tipattomuutta, laihduttamista ja alennusmyyntejä vuosi vuodelta painostavammin.

Jos joulu alkaa mediassa aina vain aiemmin, samoin käy tammikuulle. Kun jouluherkut ja kynttiläfiilistely alkavat jo marraskuussa, päästään tammikuusta varoittelemaan nykyisin jo ennen joulua. On tylsä istua joulupöydässä, josta ei saisi ottaa oikein yhtään mitään. Ainoaan sokeriherkkuun, hedelmäkakkuun, tungen niin paljon kuituja ja siemeniä, että taatusti on terveellistä, mutta hampaanväleistä kaivaa jyviä vielä loppiaisenakin.

                                                                     * * *

Olen ehdottomasti terveiden elämäntapojen kannattaja. Terveysvalistuksen tutkijana en pidä lihavuutta vain ”foucault´laisen hallinnan tuottamana kulttuurisena konstruktiona”. Liikkumattomuus ja lihavuus ovat ihmisen kaltaiselle eläimelle hyvinvoinnin uhkia. Mutta kun itsekin kamppailee kilojen kanssa, kummasti ymmärrys elämisen monimuotoisuutta kohtaan kasvaa.

Tammikuisessa mediajulkisuudessa moniarvoisuudesta ei ollut tietoakaan. Uutisissa, pääkirjoituksissa ja etenkin toimittajien kolumneissa oli vain yksi totuus: ”Suomi lihoo, sinäkin taidat olla lihava, laihduta, muuten tulet kalliiksi minulle, hoikalle”.

Olikin jännä havaita, miten tammikuun ensimmäisellä viikolla julkaistu meta-analyysi lievän lihavuuden terveyshyödyistä vaiennettiin kuoliaaksi. Journal of American Medical Association -lehdessä (Jama) julkaistu analyysi noin sadasta tutkimuksesta ja kolmesta miljoonasta ihmisestä paljasti, että kuolemanriski kohoaa vasta kun painoindeksi on yli 35 eli lihavuus on jo merkittävää. Alimmillaan kuolleisuus oli ylipainoisten eli lievästi lihavien (BMI 25–30) ryhmässä. Lääketieteellisissä tutkimuksissa korkea ja matala kuolleisuus tarkoittavat sitä, kuinka moni kuolee tutkimuksen aikana.

Suomessa, mutta myös muualla maailmassa, Jaman artikkeli ei nostattanut minkäänlaista kohua. Useimmat tiedotusvälineet jättivät uutisen kokonaan tekemättä, ja Yle siteerasi brittitutkijaa, joka kritisoi tutkimustulosta.

Itse haastattelin asiantuntijoita, jotka sanoivat, että ”onhan tämä tiedetty jo kauan, ei tässä ole mitään uutta”.  Pienestä pyöreydestä ei ole vakavia terveyshaittoja, vaan riskialttiin siitä tekee ihmisen taipumus kerryttää kiloja pikku hiljaa lisää.

Laihdutusbisnekselle – myös laihdutusjuttuja myyvälle medialle – sen sijaan on tärkeää saada mahdollisimman suuri joukko ihmisiä kokemaan itsensä lihaviksi ja pelkäämään terveytensä menettämistä. Siksi julkisuudessa kerrotaan, että ”normaalipainon” ylittää aikuisista kaksi kolmasosa miehistä ja puolet naisista. Se on paljon enemmän ostavia asiakkaita kuin joka viides, jotka meistä ovat aidosti lihavia.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 17.2.2013

Saako toimittaja saikkua liian helposti?

Ylen A-talk-ohjelman (29.11.12) insertissä toimittaja kävi neljällä yksityisellä lääkäriasemalla testaamassa, miten ”helposti saa saikkua”. Hän kertoi ammattinsa ja taustansa, valitti unettomuutta ja uupuneisuutta sekä pyysi sairauslomaa. Erilaisten selvitysten jälkeen saikkua irtosi 2–8 päivää.

Toimittaja ei kertonut olevansa juttukeikalla. Lääkäriasemien ulkopuolella odotti kuvaaja, jolle toimittaja heilutteli sairauslomatodistuksiaan. Seuraavana päivänä toimittaja otti yhteyttä lääkäreihin ja pyysi kommentteja.

Lakeja ei rikottu, lääkäriä saa narrata ja potilas sai hoitoa. Silti juttu jäi kaihertamaan; pyhittikö tarkoitus keinot?

Journalistin ohjeet (JO 9) suosittavat toimittajaa kertomaan ammattinsa, mutta tavallisuudesta poikkeavia keinoja voi käyttää, jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää.

Lääkäri puolestaan vakuuttaa Lääkärinvalassa kunnioittavansa potilaansa tahtoa ja täyttävänsä velvollisuutensa ketään syrjimättä. Lääkäriliiton eettisten ohjeiden mukaan lääkärintodistuksen tulee perustua “sellaisiin tietoihin, joiden paikkansa pitävyydestä lääkäri itse on vakuuttunut”.

Toimittajien uni- ja jaksamisongelmista on tutkittua tietoa. Jopa joka neljäs nuori journalisti joutuu turvautumaan lääkkeisiin uupumuksen tai masennuksen vuoksi. A-talkin testaamilla lääkäreillä on siis ollut täysi syy luottaa potilaansa kertomukseen.

Vuonna 2006 JSN ratkaisi, että Hymyn toimittaja sai valehenkilöllisyyden turvin testata kolmessa sosiaalitoimistossa, kuinka helposti saa toimeentulotukea. Sosiaalitukien väärinkäyttö ja asiakkaiden kohtelu olivat riittävän merkittäviä asioita oikeuttamaan poikkeukselliset keinot.

Ylen juttu paljasti, että valepotilaskin sai asiallisen kohtelun, mutta sairauslomien pituudet vaihtelivat. Vastausta ei saatu työnantajaleirin herättämään huoleen aiheettomien sairauslomien yleisyydestä, mikä lienee ollut se alkuperäinen jutunteon lähtökohta.

Samaan aikaan terveydenhuoltojärjestelmä ja hyvinvointivaltio rapautuvat. Vauras suomalaismies elää 12 vuotta pidempään kuin köyhä toverinsa, mutta emme tiedä miksi. Ainakin se varakas kaveri pääsee samantien vaikka neljän yksityislääkärin luo, mutta kunnan terveyskeskuksessa potilas ei aina pääse edes jonoon?

Journalistejakin tarvittaisiin mukaan tutkimaan ja selittämään murrosta, mutta harmillisesti ne jutut eivät valmistuisi päivässä tai parissa.

Kolumni on julkaistu Journalisti-lehdessä 1/2013

Mihin Ruusu katosi?

Äiti ja isä istuvat tuvassa ja juovat saikkaa. Varhainen aamutee on heidän kahdenkeskinen hetkensä ennen navettaan menoa. Herään joskus samaan aikaan ja kinuan oman kupin. Yhä useammin olen nähnyt äidin näyttävän siltä kuin hän olisi itkenyt. Nauravainen isäni istuu usein pää painuksissa.

Eletään 1970-luvun alkua. Voivuori on sana, jonka kuulen toistuvan aikuisten puheissa yhä useammin, kun käydään naapureissa kylässä. Sen sanan päälle nauretaan, mutta nauru ei minusta kuulosta iloiselta.

Eräänä päivänä näen äidin itkevän tosissaan. Pihaan on ajanut auto, johon meidän kolme lehmäämme talutetaan. Minäkin alan itkeä, kun näen Ruusun ammuvan kauhuissaan. Huudan äidille vihaisena, että Ruusu oli minun vasikkani, ei sitä saa viedä minnekään.

Muutamaa viikkoa myöhemmin meille lapsille kerrotaan, että muutamme ihan uuteen kotiin. Pellot pannaan pakettiin, kuulemme ja mietimme pikkusiskon kanssa, mitenköhän sekin onnistuu. Meistä se on hauska juttu, josta yritämme kysyä isolta veljeltä, joka puhuu aina vain vähemmän.

                                                                    * * *

Istumme toimittajaystävieni kanssa usein pohtimassa, miten meidän oikein käy. Puheemme ovat alakuloisia.

Journalismia ajetaan alas parhaillaan kovaa vauhtia joka puolella ympärillämme. Ikäisiämme toimittajia irtisanotaan tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Lehtien mainostulot laskevat, sopeuttamistoimet ovat ymmärrettäviä, mutta keinot ovat äärimmäisen kovat.

Internetistä tuli meidän ammattikuntamme voivuori. Media paisui verkkoon, jossa sitä jaetaan ilmaiseksi. Maksumuureilla pyritään saamaan lukijoita maksamaan toimittajien ja valokuvaajien työstä, mutta ilmaisiin uutisiin tottuneiden lukijoiden on vaikea sitä ymmärtää.

”Tiedonhan pitää kulkea vapaasti!” vaatii netissä facebook-kaverini, köyhyystutkija. Yritän selittää, että journalismi on ollut yli sata vuotta työ, josta on maksettu palkkaa, joka on kertynyt tilaaja- ja ilmoitusmaksuista. Keskustelu tyrehtyy.

                                                                     * * *

Äitini sanoi aina meille tytöille, että ”Käykää koulut ja menkää pankkiin töihin, teiltä ei leipä lopu”. Kävimme koulut, mutta pankkiin emme onneksi menneet. Pankeista irtisanottiin tuhansia lamavuosina, ja irtisanomiset alalla näyttävät taas kiihtyvän.

Sisko on matkatoimistoalalla selvittänyt neljän vuoden sisällä neljät yt-neuvottelut, minä olen kokenut kahdet. Parikymppisinä emme olisi voineet uskoa, että juuri meidän alojamme kohtaa vielä alasajo.

Meidän sukupolvemme yhteinen voivuori on globalisaatio. Kylmän Pohjolan vaatteet ommellaan kuumassa Kaukoidässä. Kännykät tehdään ja myydään Aasiassa, huomenna todennäköisesti Afrikassa.

Maailma muuttuu ympärillämme vauhdilla, jossa emme pysy perässä, vaikka kuinka laskisimme palkkojamme, pidentäisimme työuriamme ja ryhtyisimme yksityisyrittäjiksi. Koko ajan yhteiskunta heittää romukoppaan osaamista ja töitä, joista ennen maksettiin, mutta jotka eivät enää kelpaakaan vaihdonvälineiksi.

Iloitsemme lapsistamme, joista yhä useampi näyttää valmistuvan hoitoalalle. Jospa heitä tarvittaisiin – aina.

Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 14.12.2012

Onko väkivallassa mitään uutta?

”Hyvinkään surmista on vangittu 18-vuotias mies”, kertoivat uutiset. Kuinka moni meistä äideistä ajattelikaan televisiota katsoessaan, että surmista taidettiin vangita 18-vuotias poika. Vielä kovin vähän aikuista oli siinä kapeaharteisessa pojassa, joka hukkui mustaan huppariinsa oikeussalissa.

Surmissa ei sinänsä ole mitään säälittävää. Pahuus on vain pahuutta.

Jokainen lehti totesi pääkirjoituksessaan, että pahan edessä sanat loppuivat. Eivät ole loppuneet; selityksistä suorastaan kilpaillaan mediassa.

Hyvinkään pojalla ei lehtitietojen mukaan ollut vakituista parisuhdetta. Olisiko pitänyt olla? Kuinka monella ikätoverilla on?

Hänellä oli kavereita ja hän pelasi kuulapyssyillä taistelupeliä. Poika oli siis tavallinen. Mikä silti niksahti hänen päässään?

Media on todennut, ettei hänellä ollut julistusta eikä hän ollut ääri-ihminen. Ei siis hullu tai psykopaatti kuten Norjan Breivik. Tämä on pelottavinta; voiko näin ollen kuka tahansa lapsistamme niksahtaa?

Media kertoo paitsi tapahtuneesta, myös luo määrittelyjä ja tarjoaa ajatusrakennelmia. Hyvinkään jälkeen olemme alkaneet pohtia, että Suomessa ”elää väkivallan kulttuuri”. Nuorten miesten syrjäytyminen huolestuttaa Mäntyniemessä saakka. Puhutaan myös puhumattomuudesta.

                                                                         * * *

Onko poikien ja nuorten miesten väkivaltaisessa käyttäytymisessä lopulta mitään uutta?

Suomalainen historiankirjoitus on tulvillaan kertomuksia 1800-luvulta Oulujärven talollisia ahdistelleista Kiveksen rosvoista, eteläisemmistä Nurmijärven rosvoista, Pohjanmaan puukkojunkkareista puhumattakaan. Näitä miehiä voisi pitää oman aikansa yhteiskunnallisen syrjäytymiskehityksen tuotteina.

Puukkojunkkareiden taustoja tutkineen Lauri Kallion mukaan kyse oli liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin synnyttämästä vastareaktiosta. Mitä ankarammaksi pitäjän kurinpito kehittyi, sitä pahemmaksi henkirikollisuus kävi.

Väkivallan aalto taittui vuosisadan lopulla yhteiskunnan muutoksiin. Siirtolaisuus purki talottomiksi jääneiden nuorten miesten paineita, kun Amerikka kutsui. Nuorisoseurat loivat luontevia tapaamispaikkoja nuorisolle. Raittiusliike ja herännäisyys tarttuivat juopotteluun toista kautta kuin jatkuvat käräjät ja vankeustuomiot.

Ylettömästä sosiaalisesta kontrollista voidaan tuskin puhua tänä päivänä, mutta nuoria aikuisia kontrolloidaan muulla tavoin. Heidät laitetaan kilpailemaan kaikesta.

Kohtuuttomat vaatimukset ja koventuneet arvot ovat syvässä ristiriidassa nuorten todellisuuden kanssa. Elinkeinoelämä vaatii koulutuksen nopeuttamista, vaikka hallitus samaan aikaan leikkaa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen määrärahoja. Ammattiin pitäisi valmistua yhä nopeammin, vaikka työtä ei riitä nykyisellekään työvoimalle. Syrjäytymisestä hymistellään, mutta tukirahat näyttävät siirtyvän vain taskusta toiseen – jopa rikollisella tavalla.

Jos et menesty, et ole mitään, huutaa koko maailma vasten nuorten kasvoja.

Mistä löytyisi musta huppari, johon piiloutuisimme me, jotka jätimme nuoremme yksin?

(Julkaistu SSS:ssa 30.5.2012) 

Ruotsinristeily vs Pietarin reissu

- salihousut on paremmat: nahkapusakka kesällä hiostavan kuuma: ( mahdollinen ) dödö pettänyt ajat sitten .. venäläinen hikinen mies...
On onni olla mukana naisporukoissa!
Keksimme aina kaikkea hauskaa. Mutta nyt on mahdollisesti käymässä niin, että kaksi porukoistani on sijoittamassa kilpailevia reissuja samaan kesäviikonloppuun.
Toinen porukka houkuttelee ruotsinlaivalle, toinen junamatkalle Pietariin. Mitä tehdä?


Pitää tietenkin rakentaa vertaileva kaavio, jossa vaihtoehdot asettautuvat vaakaan, eli
Ruotsinlaiva vs Pietari:
- hyttimeikkaussessio vs eremitaasi
- humalaiset naiset vessassa vs hiprakkaiset naiset junassa
- baaritiskin edustan kesätyhjyys vs ylitungettu ravintolavaunu
- salihoususortsit vs nahkapusakat
- seisova pöytä vs suolakurkut ja vodka
- rekkakuskit vs tullimiehet


No niin, äänestys alkoi näistä...


Ja eipä aikaakaan, kun ruotsinlaivalle houkutteleva pikkusiskoni palautti listan takaisin:
"Vertailun tulos selvä :

- hyttimeikkaussessio voittaa Eremitaasin, kuka haluaisi samaistua kuolleisiin kaunottariin ? Kesällä, kun luontokin on juuri puhjennut kukkaan ??
- humalaiset naiset laivan vessassa pysyvät pystyssä paremmin, koska vessa ei heilu. Sitä paitsi junassa juodaan shampanjaa ja se pissattaa ja heiluva vessa on sitten sen näköinen, että heiluttu on..
- tyhjän baaritiskin edustalla sinut huomataan, kenenkään kyynärpää ei tunkeudu kylkiluihin tai työnnä näkymättömiin baarin nurkkaan, juoman saat tiskiltä jopa liiankin nopesti.
- salihousut on paremmat: nahkapusakka kesällä hiostavan kuuma: ( mahdollinen ) dödö pettänyt ajat sitten .. venäläinen hikinen mies...
- seisovasta pöydässä aina tarjolla suolakurkkuja ja tarjoilijalla vodkaa.
- viimeinen on paha.. mutta oletko yrittänyt iskeä silmää venäläiselle tullimiehelle.. jos olet,  oletko varma, että haluat muistella seurauksia ?? VR on ennenkin jättänyt junan vaunuja asemille, ajatella jos teidänkin vaunu jää esim Vainikkalaan?? Tuskin mukaan jää se seuraava ravintolavaunu!"


Pikkysysterin arviointilista on helmeilevän osuva!

Juorun logiikka ja journalismi

Mediassa eletään taas vaalirahasotkun kaltaisia kiihkeitä aikoja. Kuvia ei enää kumarreta eikä herrojen töppäilyjä kuitata hymähtelyllä. Toimittajat haluavat irtautua hyvä veli -verkostoista, ja taantuman syvetessä hyväosaisuus on jälleen käypää riistaa.

Auto- ja kuljetusalan ammattiliiton AKT:n sisäisistä riidoista on riittänyt puhuttavaa ja kauhisteltavaa jo pitkään. Aihe on paitsi tärkeä, myös medialle herkullinen. Ovathan osapuolina piinkova ay-jyrä Timo Räty ja entinen seurapiirikaunotar Hilkka Ahde. Kaunotar- ja hirviöasetelmassa on kansansadun ainekset.

Aiemmista ammattiliittojen toimitsijariidoista ei ole noussut vastaavanlaisia mediakohuja. On silti hyvä, että ay-toimistojen kovamielinen henkilöstöpolitiikka nousee esille.

AKT-kohun pitkittyessä näyttää myös niin sanottu laatumedia sairastuvan vauhtisokeuteen, jossa journalistin ohjeita heitetään samaan roskikseen, jossa ovat jo ay-liikkeen sisäiset arvot. Helsingin Sanomien sunnuntai-osastossa (11.3.) piirrettiin AKT:n Timo Rädyn henkilökuvaa ja todettiin: ”Kerrotaan, että parilla oli suhde, jonka kariuduttua vaikeudet alkoivat”.

Toki jo aiemmin on vihjailtu samaan suuntaan, kun esimerkiksi iltapäivälehdissä on siteerattu akt-laisia lähteitä, jotka kertoivat Ahteen ja Rädyn alkuvuosien tiiviistä yhdessäolosta. Mutta edes Julkisen sanan neuvoston (JSN) kanssa alituiseen operoiva keltainen lehdistö ei uskaltanut esittää väitettä noin suoraan kuin Helsingin Sanomat.

Hesarin jutun toisen käden tiedoksi eli juoruksi naamioitua suhdeväitettä ehtivät siteeraamaan sunnuntaina jo monet muut päivälehdet. Epäily alkoi siis muuttua kovaa vauhtia todeksi. Näinhän juorun logiikka toimii.

Helsingin Sanomat ei ole ensi kertaa koettelemassa journalistin ohjeiden rajoja. Vuonna 2008 lehti julkaisi laajan jutun Eduskunnassa ilmenneestä nuoriin naistyöntekijöihin kohdistuneesta ahdistelusta. Ahdistelu tuli ilmi työsuojelukyselyssä, mutta Hesari julkaisi väitettyjen ahdistelijoiden nimiä ja kuvia. JSN antoi lehdelle huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta, sillä väitteiden todenperäisyydestä lehdellä ei ollut näyttöä.

Perinteisessä lukijoiden luottamusta tavoittelevassa journalismissa pyritään esittämään vain faktat ja erottamaan ne mielipiteistä. Viime vuosina tätä rajaa on yritetty jostain syystä hämärtää. Syytä on vaikea nähdä, vaikka uutiskilpailu on koventunut, toimittajien kiire ja paine lisääntyneet, ja lehtikustantajat pyrkivät tuottamaan voittoa omistajilleen.

Toimittajat ovat viime vuosina paljastaneet monia törkyisiä pesäkkeitä vallan linnakkeissa. Ilta-Sanomien valelääkäriselvitykset ja Helsingin Sanomien paljastukset Finnairin ja Ilmarisen välisistä kaupoista ovat olleet tutkivan journalismin riemuvoittoja.

Mutta fiksu lukija kysyy myös: ”Ovatko nämäkään uutiset totta, jos samassa lehdessä kerrotaan myös silkkoja juoruja?”

Epäilyttävän suuret vaalituet, valelääkärit, laittomat irtisanomiset tai herrojen hämärät asuntokaupat synnyttävät aina moraalista närkästystä sen lisäksi, että niihin liittyy silkkaa laittomuutta.

Mutta entä kahden ihmisen välinen suhde ja sen laatu? Mitä minun Helsingin Sanomien lukijana pitäisi siitä tietää? Miksi vielä maksaisin moisten juorujen penkomisesta?

Teksti on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumni-palstalla 13.3.2012.

P.S. Samana päivänä Helsingin Sanomat julkaisi päätoimittajan anteeksipyynnön – anteeksi pyydettiin vain Hilkka Ahteelta ja juoruviritys pidettiin yhä yllä.