Nuoret miehet vuonoilla

 Kohtalo on kiero.

Perheemme 22-vuotias poika näyttää viettävän facebook-kuvien perusteella iloista ja toverillista syksyä vaihto-opiskelijana Norjan vuonoilla. Kämppiksenä on sympaattinen saksalaispoika. Kuvissa vilahtelee tyttöjä milloin Italiasta, milloin Liettuasta.

Nuorukaisen isoisäkin vietti 22-vuotiaana talven 1944–45 saksalaisseurassa Norjassa.

Syksyllä 1944 isäni oli kuljetettu muiden nuorten miesten mukana jatkosodan taisteluiden jälkeen Karjalasta väylänvarteen Lappiin. Taistelut olivat edenneet Torniosta Muonioon. Siellä isä haavoittui ja jäi kohtalotoverinsa kanssa jälkeen omistaan. Vaivaiset kuuset eivät piiloa suoneet, vaan saksalainen partio löysi miehet.

Juuri kun pistimiä oli aseteltu kivääreihin, paikalle saapui suomalaisnaisen kanssa avioitunut saksalaisupseeri. Tämä päätti säästää haavoittuneet ja ottaa heidät mukaan. Sotavankeja kertyi lisää ja pieni joukko kuljetettiin raskas matka vankileirille Pohjois-Norjaan, jonne saksalaiset jäivät viimeiseksi talvekseen.

Vankeja painostettiin allekirjoittamaan sopimus liittyä saksalaisjoukkoihin. Isäni oli heitä, jotka eivät allekirjoittaneet. Se tarkoitti jatkuvaa nälkää.

Äiti ja isä olivat menneet naimisiin aiemmin keväällä. Helluntaihäiden jälkeen alkoi suuri rytinä, eivätkä he ehtineet tavata ennen isän joutumista Lapin sotaan. Sitten tulikin jo tieto isän katoamisesta.

Tieto isän vangiksi jäämisestä tuli äidille vasta viikkojen epätietoisuuden jälkeen.

Sotavankileirillä oli muutaman kymmenen suomalaisvangin lisäksi venäläisiä, jotka eivät malttaneet säästää ruoka-annoksiaan, vaan hotkivat ne kerralla. Nälkiintynyt elimistö ei sitä kestänyt, vaan suolisto repeili ja miehiä kuoli. Näin näytti käyneen eräälle suomalaiselle lappalaisellekin, ja hänet siirrettiin ruumisvajaan leirin ulkopuolelle.

Yön aikana lappalainen ”heräsi kuolleista”. Taskussaan vankien omaisten nimet ja osoitteet hän suunnisti kairan halki kotiin ja kirjoitti myös äidillemme.

Näin äitimme kertoi isämme sotavankitarinaa. Isä itse ei meille lapsille koskaan puhunut sodasta mitään. Jäljelle on jäänyt silti kaksi lehtileikettä Keskisuomalaisesta. Niissä isä muisteli sotavangin joulua ja pääsiäistä – kuinka paikallisten neitosten vangeille tuoma leipä maistui paremmalta kuin mikään koskaan.

Tallella on myös muutama katkera päiväkirjamerkintä sodan jälkeisistä vuosista, jolloin rintamalla olleita miehiä ivattiin ja väheksyttiin. Sotavanki-statuksenkin saksalaisten vankeina olleet miehet saivat vasta kauan isän kuoleman jälkeen. Neuvostoliitto saneli rauhanehdot, ja siinä rytäkässä kaikki vangit tulkittiin saksalaisiin liittyneiksi.

Kun nyt Lauri Törnin vaiheita ja sankarimyyttiä taas repostellaan ja otsikot revittelevät, miten ”Törni juoni natsien vallankumousta Suomeen”, mietin isääni ja poikaani. Parikymppisiä nuorukaisia oman aikansa melskeissä. Kukin heistä on voinut tarttua vain niihin mahdollisuuksiin, joita oma aikansa tarjoaa.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 23.10.2013

Eläkeikä on uskonasia

Eläkeikä näyttää olevan joko uskonasia – tai sitten sillä tehdään raskasta politiikkaa, johon tiedotusvälineet on kytketty mukaan.

Muuta ei voi päätellä, kun on seurannut viime aikojen eläkekeskustelua julkisuudessa.

Mitä keskustelua? kysyy nyt moni. Meillähän on oikeastaan mediaan mahtunut viime vuosina vain yksi virsi. Siinä virressä veisataan kestävyysvajeesta, eläkeiän noston välttämättömyydestä ja isänmaasta. Virren sanat on kirjoitettu ajatuspajassa, jonka kyltissä lukee Suomen hallitus, mutta sisäpihan portista käydään Eteläranta kymppiin, jossa Elinkeinoelämän keskusliitto majailee.

Muutama päivä sitten eläkevirren veisuun saatiin soraääni, joka kuului Tilastokeskuksesta, jonka tutkimuspäällikkö, dosentti Anna-Maija Lehto kirjoitti Tieto&Trendit-lehden blogissaan, että eläkeikä on jo nyt noussut reilusti yli tavoitteen.

Lehto kertoi itsekin yllättyneensä Eläketurvakeskuksen tilastoista, jotka osoittivat, että eläkkeelle jäämisiän odote 25-vuotiaalle on jo 60,9 vuotta, eli Suomessa ollaan vain 1,5 vuoden päässä vuodelle 2025 asetetusta tavoitteesta. Hän arvioi eläköitymisiän myöhentymisen johtuneen ennen kaikkea vuoden 2005 eläkeuudistuksesta, jolloin päätettiin, että eläkkeelle voi siirtyä joustavasti 63–68 vuoden iässä.

Mikäli myös yli 65-vuotiaat työtä tekevät suomalaiset laskettaisiin tilastoihin mukaan, eläkeiän odote kohoaisi lisää, heitä kun on jo noin 48 000. Sellainen joukko on tilastollisesti merkittävä, vaikka heistä suurin osa onkin osa-aikatöissä. Mutta kestävyysvajetta hekin tukkivat panoksellaan.

Anna-Maija Lehdon mukaan toinen eläköitymisikää nostava tekijä on työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyn vaikeutuminen. Työkyvyttömyyseläkkeellä on nyt 192 000 suomalaista, eli noin 50 000 ihmistä vähemmän kuin 17 vuotta sitten. Työkyvyttömyyseläkkeen ehtoja ei ole kiristetty, mutta vanhoilla kriteereillä eläkkeen saa aina vain harvempi. Työeläkeyhtiöissä on sinnikkäästi kiistetty, että tällä olisi mitään tekemistä yhteiskuntapolitiikan kanssa.

                                                                                  * * *

Mutta mitä tekemistä hallituksen julkisuuspelillä ja tilastoilla sitten on? Eläketurvakeskus ei tilastojansa kiistä, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomissa (11.9.) yhtiö selittelee, ettei hyvä trendi ole suora jatkumo. Lehto ihmettelee, miksi eläkeikä ei jatkaisi nousuaan, sillä tutkimusten mukaan eläkeikää lähestyvien työhalut ovat entistä suuremmat – jos vain he saavat työpaikkansa pitää.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimukset paljastavat, että ikääntyvien terveys ja erityisesti toimintakyky ovat parantuneet ja fyysisesti raskaat työt harventuneet.

Ihmeellistä on myös se, että valtioneuvoston ja Tilastokeskuksen ylläpitämään Findikaattoriinkin nämä Eläketurvakeskuksessa jo keväällä valmistuneet tilastot päivitettiin vasta muutama päivä sitten.

Minä puolestani ihmettelen sitä, miksi hyvä ja tavoiteltu trendi yritetään julkisuudessa niin hanakasti kiistää. Ei sovi kriisipuheeseen tämä kehitys, ei millään.

Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 15.9.2013

Vallan vahtikoirat istuvat kopeissaan

Ulla Järvi: Vallan vahtikoirat istuvat kopeissaan – Valta piiloutuu julkisuudelta

Kansalaisia kannustetaan tekemään aloitteita ja tulemaan mukaan erilaisiin digitaalisiin osallistamisprojekteihin. Todellinen valta näyttää kuitenkin siirtyvän suurkuntiin, kabinetteihin ja kehysriihiin. Valta liukuu samalla pois myös mediajulkisuuden ulottuvilta. Samaan aikaan toimittajat harvenevat ja työn vapaus puristuu kiristyviin aikatauluihin. ”Kansan ääntä” etsitään keskustelusivuilta ja blogeista. Internetiä vahtivat toimittajat eivät pääse kabinetteihin eivätkä ehdi kaduille – vallan vahtikoirat kököttävät kopeissaan. 

Yhteiskuntapolitiikka 4/2013, Avauksia

Äiti pienenä

Mitä tiedän siitä, kun äitini oli pieni?

Enpä paljon. Vähäisiä ovat dokumentit, etenkin jos äiti sattuu syntyneen vuonna 1924, jolloin kamerat olivat vielä kovin harvassa...

Eräs serkuntyttö – äiti jo itsekin – tuli tänään kysyneeksi, mitä tiedän hänen isoisänsä ja minun äitini lapsuudesta. Ainoa asia, jonka muistan äidin kertoneen isoveljistään, oli muistikuva äidin lapsuudesta: isoveljet puolustivat häntä, kuopusta, siskojen kiusaamiselta. Isoveljet olivat myös pitkiä ja komeita, aina iloisia ja nauravia.

Totuuden nimissä on kerrottava, että nuo isoveljet taisivat kaikki hätyytellä korkeintaan 170 sentin pituutta – sieltä alhaalta päin. Mutta pikkusiskon silmissä toki kirvesmiehinä työskennelleet veljet olivat varmasti komeita. Nauravia he varmasti olivat, vaikka omien muistikuvieni mukaan monet sairaudet saivat veljien silmän pilkkeen vanhemmiten hieman haalistumaan.

Yksi vanhimmista serkuistamme kertoi, että siellä Syrjälän mäellä asuneen torppariperheen henki oli aikaan nähden lapsimielinen. Jokaisella lapsella oli oma "tinkinsä", työ, joka piti tehdä. Mutta kun tinki oli selvitetty, päästiin uimaan tai mäkeä laskemaan. Sitä iloisuuden henkeä naapurin lapset kuulemma joskus kadehtivatkin.

Jotenkin olisi mukava tuoda tuo Syrjälän henki omaankin elämään. Ettei jatkuvasti miettisi, kuinka paljon tekemistä vielä onkaan, vaan toteaisi reippaasti: Nyt teen tämän homman valmiiksi, sitten pääsen tekemään jotain kivaa!

Rouva X, ohessa geenitietonne

Vanhassa tarinassa suomalainen pirtinrakentaja älähti, kun joen yläjuoksulta luikahti omaan rantaan lastunsirpale. Omaa rauhaa ei kenenkään kuulu häiritä. Samalla tavalla me harvaan asutun maan kansalaiset suhtaudumme edelleen muihin ihmisiin.

Lounais-Suomen aluehallintovirasto on lehtitietojen mukaan tulkinnut lainvastaiseksi menettelyn, jossa potilas kutsutaan laboratorioon sukunimi mainiten. Ihmisellä kun pitää olla oikeus yksityisyyteen terveydenhuollossa.

Moni meistä kokee kiusallisena, kun vastaanotolla muut näkevät ja kuulevat lääkärin tai hoitajan kutsun. Mutta eivät ne muut sentään saa tietää, miksi minua tutkimushuoneeseen huudellaan. Sitä paitsi, näkeväthän ne toiset joka tapauksessa kasvoni, joten tietty yksityisyys on jo menetetty.

Tämän vuoksi joissakin sairaaloissa on tunnetuille ihmisille, julkkiksille,  järjestetty oma odotustila esimerkiksi syöpähoitoja varten. Kännykkäkamerat ja joidenkin juorulehtien maksamat vihjepalkkiot ovat madaltaneet kanssaihmisten kynnystä paljastaa julkkiksia esimerkiksi äitiysneuvoloissa. Näin on käynyt samaan aikaan, kun matti ja maija meikäläiset vaalivat yksityisyyttään yhä ärhäkämmin.

  

                                                                     * * *

Elämme suhteessa yksityiseen ja julkiseen erittäin paradoksaalista aikaa.

Urputamme, kun sairaalassa kohtalotoveri saattaa viereiseltä pediltä kuulla lääkärinkierrolla palasia omasta tilastamme. Silti pian sairaalasta päästyämme avaudumme potilaskertomuksestamme facebookissa tai tweeteissä. Olemme kovin sinisilmäisiä, kun uskottelemme itsellemme, että facebookissa voisimme jotenkin rajata yksityisyyttämme. Jos Euroopan Unioninkin viestiliikennettä vakoillaan, ei heppoisesti suojattu tavallisten ihmisten sosiaalinen media pidättele ketään.

Kokonaan toinen juttu taas on, kuka meistä taviksista olisi yhtään kiinnostunut.

Sen sijaan kaupalliset yhtiöt kyllä havittelevat mieluusti meidän geenitietojamme. Tuhannet suomalaisetkin ovat lähettäneet sylkinäytteitään monikansallisiin yrityksiin, joilta saa paluupostissa pitkähkön luettelon henkilökohtaista geenitietoa. Geeniluettelon lisäksi luvataan tietoa sairastumisriskistä. Okei, paljonko hyödyn tiedosta, että diabetesriskini on 20 prosenttia tai että riskini sairastua nivelrikkoon on kohonnut keskiarvosta 8 prosenttia?

Sen sijaan näissä yhtiöissä jokainen dna-näyte otetaan riemumielin vastaan. Kun näytteitä kertyy tarpeeksi, ne ovat oivaa kauppatavaraa muun muassa lääkekehitysyrityksille.

                                                      * * *

Sinisilmäisyyttä on monella tasolla. Biokeskus Suomen johtaja Eero Vuorio on muistuttanut, että antamalla kädestä käteen käyntikorttinsa, ihminen luovuttaa yhteystietojen ohella ihan riittävän määrän ihosolukkoa geeniensä sekvensointiin. Jotta se siitä yksityisyyden vaalimisesta.

Jokainen saa toki tehdä yksityisillä tiedoillaan mitä tahansa. Sen sijaan sairaiden tai vammaisten lasten kuvien ja sairaustietojen levittäminen sosiaalisessa mediassa vaatii erittäin suurta harkintaa. Vaikka vanhempien tai kummitätien tarkoitus olisi kuinka hyvä, jokaisella lapsella pitäisi oikeus yksityisyyteen sekä lupa olla heikko ja hauras ihan kaikessa rauhassa.            

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumni-palstalla 4.7.13

Onko itsehoito jonkinlainen trendikäs keskustelun aihe?

Kuuntelinpa tämän perjantaisen Ajantasa-pätkän - ja olin edelleen samaa mieltä haastateltavan kanssa.

Ajantasa-haastattelu

Ei ole helppoa olla kansalainen tai toimittaja - tai viranomainen - tässä nykyisessä terveystiedon tulvassa.

WCSJ2013 is history – at home again

I´m so glad being at home again.

Five days in Helsinki were remarkable, and our Science Journalists´ 8th World Conference succeeded marvelously – but still, home sweet home!

The only difficulty is the pain of my poor legs. On wednesday night we had a traditionally dancing night on Lammassaari. I tried to dance as much as possible – and tried to teach some finnish dances, too. We also decided to collect all participants to traditional LETKAJENKKA. It´s a dance, where all dancers are in a long queue and jumps in certain order.

Poor me, of course I had to be the first one in the queue who ordered the right steps. Uh, I noticed that I - or at least my legs - are far too old to this kind of madness. And the band, Vallilan Tango, just played and played...

Until now I have used all kind of medicine (from official pharma to magic tricks). But haven´t got much help.

Of cource, the whole congress (plenaries, seminars, Science night in the forest, Gold war tram, etc) stays in my mind for long – much longer than this pain in my Ball Dancing legs!