sunnuntai 9. elokuuta 2020

Viljapossu kirjoitti kolumnin

"Ulla-Pulla"
"Viljapossu"
"Ulla Järven naamasta näkee, että pulla maistuu"

Kommentointi ulkomuodostani ryöhähti valtoimelleen lääkäri Antti Heikkilän Lääkkeetön elämä -Facebook-sivustolla muutama päivä sitten. Kuukausi aiemmin olin kirjoittanut Ylen kolumnistivuorollani Lääkkeetön elämä -sivustolla harjoitetusta seuraajiin kohdistuneesta kiusaamisesta.

Yhtäkkiä olin itse kiusattu.

Toki olin varautunut siihenkin, sillä Antti Heikkilän nykyisestä toiminnasta kirjoittavat toimittajat saavat kyllä osansa. Hän ottaa sivustollaan käsittelyyn niin toimittajia kuin tiedotusvälineitä, jotka kyseenalaistavat hänen toimintaansa lääketieteen ja ravitsemuksen asiantuntijana.

Kuitenkin kuluneen vuoden aikana myös hänen omat seuraajansa ovat joutuneet Heikkilän ilkeilyn kohteiksi. Keskusteluketjussa, jossa kaksi naista pohdiskeli omaa jaksamistaan tiukan vähähiilihydraattisen dieetin noudattamisessa sairauden ja äskettäisen leskeytymisen keskellä, Heikkilä vain vähätteli ja neuvoi ostamaan pullaa, jollei terve elämä kiinnosta. Erityisesti tämä keskustelu tuntui minusta todella kohtuuttomalta ja suorastaan epäeettiseltä toiminnalta.

Heikkilän kolumniani koskeva postaus oli sinänsä ihan perinteinen: kirjoitukseni oli liitetty "Ylen kampanjointiin", joka "asettaa suomalaiset hengenvaaraan" sekä kehotus varoa Yleä, "joka on todellinen fake media". Mutta se, mikä tästä aloituksesta seurasi, ylitti kyllä oman ymmärrykseni.


Seuraajat alkoivat analysoida valokuvaani. Antti Heikkilälle osoitettiin kommentti, jossa häntä kehotettiin lahjoittamaan minulle ilmainen ketokurssi. Mitä tekee lääkäri Heikkilä? Peukuttaa ja toteaa: "Toivoton tapaus".



Tästä sivuston ylläpitäjän kommentista alkoi pilkanteko, jollaista en ole koskaan elämässäni kokenut. Olin yhtäkkiä vapaata riistaa. Avasihan "Mestari itse" sille oman tilinsä. Seuraajat alkoivat suorastaan kilpailla sillä, kuka keksii ilkeimpiä kommentteja. 





Olen työskennellyt toimittajana pian neljä vuosikymmentä, ja parikymmentä vuotta olen myös tutkinut terveysviestintää ja terveysvalistusta. Olen kohtuullisen karaistunut ammatilliseen väheksymiseen, sillä ravitsemuksen lisäksi olen muun muassa kirjoittanut rokotuksista ja rokotusten vastustajista. Nämä teemat ovat sellaisia, joista toimittajat ja tutkijat ovat tottuneet vastaanottamaan ilkeilyä ja jopa uhkailua. Kuitenkin näin järjestelmällinen ja lääketieteen asiantuntijana esiintyvän mielipidevaikuttajan kannustama kiusaaminen on ollut totisesti uusi kokemus.

Toimittajien ja tutkijoiden kiusaamisen tarkoitus on tietenkin heidän vaientamisensa. Sama koskee esimerkiksi poliitikkoja ja virkamiehiä. Pääsääntöisesti ulkonäkö-kiusaaminen kohdistuu naisiin, useimmiten nuoriin naisiin. Minun kaltaiseni keski-ikäisen naisen kiusaaminen ei silti ole poikkeuksellista. Yleensä se tapahtuu juuri tällä tavoin; huumoriin piilotettuna. Oma sukupolveni muistaa esimerkiksi "kikkelikortin" tasa-arvo-asiain neuvottelukunnan Marianne Laxenille  ja "muumimamman käsilaukun", jota presidentti Tarja Halonen kantoi.

Minä en ole heidän kaltaisensa merkittävä ihminen, joten onneksi kiusaaminenkin on vain "ala-aste-tasoista" ivaamista. Mukavalta se ei silti tunnu. En hyväksy myöskään kiusaamisen vähättelyä, jota esimerkiksi toimittajapiireissä usein viljellään. Pitäisin itseäni tunteettomana ihmisenä, jos en saisi sanoa, että viljapossuksi nimittely tuottaa pahaa mieltä. 

Kiusaamisen vähättely on pahimmillaan ajattelua, jossa kiusattu "saa syyttää itseään, jos antaa periksi kiusaajilleen". Vähättelyn toisessa päässä on sekin ajatuskuvio, jota on tuputettu raiskatuille naisille, jotka "saivat syyttää itseään", kun pukeutuivat niin paljastavasti, että heitä pidettiin helppoina uhreina.

Olen kaikesta huolimatta onnekas, kavereissani on niitä "alakoulun isoja tyyppejä", jotka ovat nousseet kiusaajia vastaan. Itsekään en aio vaieta, enkä anna pienentää itseäni – en henkisesti enkä fyysisesti. Olen tehnyt itseni näkyväksi ihmiseksi myös Antti Heikkilän facebook-sivuilla.





EDIT 10.8.2020: Viimeisin käänne tässä kiusaamisessa oli, kun Antti Heikkilä esti minulta kommentointi-mahdollisuuden omalle sivulleen. Sehän on toki täysin sallittua. Ikävintä oli kuitenkin se, että Heikkilä poisti kaikki omat kommenttini, joissa yritin tehdä itseni näkyväksi, eläväksi ja tuntevaksi ihmiseksi.
     Viljapossut ja Ulla-Pullat hän toki jätti paikoilleen...















tiistai 2. kesäkuuta 2020

Musta ja valkoinen maailma

"Kun siskoni kävelee työpuvussaan amerikkalaisessa sairaalassa leikkaussaliin, hänet neuvotaan roskakorien luo. Eihän musta nainen nyt voi leikkaamaan tulla…"
Uzodinma Iwealan sanat ovat pysäyttäviä. Akateemisesta nigerialaistaustaisesta perheestä tulleen Iwealan ja hänen sisarustensa kokemukset ovat kuin kohtauksia vanhoista elokuvista. Katsomme niitä kauhistellen, mutta emme hevin näe rotuerottelua 2000-lukulaisessa valkoisessa arjessamme.
Kunnes joku tulee meitä vastaan ja kertoo.
Uzodinma Iweala seisoo tiedetoimittajain maailmankongressin esiintymislavalla Lausannessa kesällä 2019, alleviivaten kahta todellisuuttaan afrikkalaistyylisellä sinisellä silkkipuvullaan. Iweala vangitsee kuulijansa tarkkaan harkituilla lauseillaan. Kädet säestävät palkitun kirjoittajan puhetta – miten ilmaisuvoimaiset voivatkaan ihmisen kädet olla!

Kuva: Ulla Järvi

"Vaikka olen koulutukseltani lääkäri, tietoinen syntyperästäni ja ominaisuuksistani, menin minäkin tilaamaan sen geenitestin, jolla valkoihoiset nationalistit pyrkivät todistamaan ’puhtaan euraasialaisen’ perimänsä", Iweala kertoo. Hän pohtii, miksi sellainen tuntuu olevan joillekin ihmisille Yhdysvalloissa niin kovin tärkeää. Kyse ei ole vain yksinkertaisesta mielenkiinnosta omia sukujuuria kohtaan.
Iweala kuvailee tapauksia historiasta, joka on unohtanut värilliset tieteentekijät. Moniko meistä tietää vaikkapa sen irakilaisen, joka kehitti norjalaisille menetelmän hyödyntää merenpohjan öljyvarantoja? Tieteen historia antaa kunnian mieluimmin valkoisille tiedemiehille.
Itse tulen puheen tässä kohtaa miettineeksi niitä lukemattomia sisaria, vaimoja, äitejä ja palvelijattaria, jotka "avustivat" kuuluisien tiedemiesten kokeissa ja tutkimuksissa. Heidän työnsä arvo on alettu nähdä vasta viime vuosina. Eiväthän vitsailut "labran tytöistä" minnekään ole tiedemaailmasta kadonneet. Jos tieteessä on häivytetty kokonainen musta maanosa, tieteen historiassa on ollut valtava naisenmuotoinen näkymätön manner.
Meidän toimittajienkin on katsottava peiliin. Seuraavan kerran, kun naispuolinen tutkija tai asiantuntija vetoaa vajavaiseen tietämykseensä, emme suinkaan suostu soittamaan naistutkijan suosittelemalle mieskollegalle. Esimerkiksi BBC ja Yle toteuttavat tätä jo käytännössä. Ylen useassa asiaohjelmassa naispuolisten haastateltavien osuus on noussut nopeasti viidenneksestä suhteeseen 47:53. Vain television ilta-uutisilla on vielä sparrattavaa.
Jälleen kerran kansainvälinen kongressi auttoi näkemään asioita suomalaisen tasa-arvokuplan ulkopuolelta.
Samalla kongressi osoitti, miten vaarallista on, jos me Pohjolan perukoiden kasvatit jätämme hiilijalanjäljen pelossa lähtemättä ihmisten ilmoille. Toki väkevä haastattelu tai painava dokumentti voi jättää meihin jäljen, mutta mikään välitetty viesti ei voita ihmisen kohtaamista kasvoista kasvoihin. Kohtaaminen hälventää ennakkoluuloja ja häivyttää erojamme. Siihen emme tarvitse edes geenitestejä.
Entä mitä Uzodinma Iweala saikaan geenitestillä selville itsestään?
"Geenitesti osoitti, että olen sataprosenttisesti ihminen."

                                               * * *
Kuvakaappaus Ylen jutusta. (2.6.20)
Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehden kolumnipalstalla 27.9.2019. 
Se on vapaasti luettavissa myös Potilaan Lääkärilehdessä 6.10.19. 

Julkaisen tämän nyt omassa blogissani kesäkuussa 2020, kun Yhdysvalloissa rakenteellinen rotusorto on jälleen roihahtanut mielenosoituksiksi. https://yle.fi/uutiset/3-11380877
Poliisin tekemät surmat ovat nostattaneet mielenilmauksia aiemminkin:
https://yle.fi/uutiset/3-9011956


tiistai 7. tammikuuta 2020

Kurjistettujen kapina on somekulttien moottori

Kannattaako esimerkksi rokotusten vastustajien tai ilmastoskeptikkojen kanssa loputtomasti väitellä? kysyttiin äskettäin viestintäkurssilla. Jäin kysymystä miettimään, koska oikeaa tai väärää vastausta tähän ei ole.

Helsingin yliopiston tiedeuutinen tarjoaa yhdenlaisen vastauksen: "Vastamedian kriitikot harhautuvat helposti sivupolulle keskittyessään tarkastamaan vastamediassa faktoina esitettyjä väittämiä yksi kerrallaan. On tärkeä ymmärtää, että vastamediat työskentelevät pääasiassa identiteettikysymysten eivätkä tiedonvälityksen parissa. Ne rohkaisevat yleisöään mieltämään itsensä kurjistetuiksi ja eliitin vastavoimaksi. Tällaisten tunnesiteiden luominen yleisöön on tärkeä osa vastamedian retoriikkaa."

Gwenaëlle Bauvois, Niko Pyrhönen ja Rūta Kazlauskaitė Helsingin yliopistosta sekä Tampereen yliopiston Tuukka Ylä-Anttila ja Jyväskylän yliopiston Karina Horsti ovat tutkineet Suomen, Ranskan, Yhdysvaltain ja Puolan ns. vastamedioiden strategioita, joilla nämä pyrkivät puhuttelemaan omia yleisöjään.

Tämän Petter Gröningin HY:n verkkosivuille tekemän jutun mukaan kyse on siis median yleisön identiteetistä, ei niinkään oikean tai väärän tiedon taistelusta tiedonvälityksessä. Tutkijat muistuttavat myös, että usein vastamedioiden jutut perustuvat oikeisiin uutisiin ja tosiseikkoihin, mutta niitä käsitellään puolueellisesti ja vain tiettyihin tarkoitusperiin sopivia faktoja valikoiden.

Tämänkaltainen ”kirsikanpoiminta” (cherry picking) on tavallista muissakin mielipide-yhteisöissä. Lääkäri Antti Heikkilän keväällä ilmestyneestä kirjasta tällaisia valikoituja faktoja ja muokattuja tulkintoja löytyi kymmeniä, mikä johti kirjan poisvetoon kaupoista. Tämä ei kuitenkaan ole kirjan suosiota vähentänyt; kirjastoissa sitä jonottaa tuhansittain suomalaisia. 

Vaikka facebook-sivuilla Heikkilän kielenkäyttö on ajoittain aivan hirveää, monet omatkin fb-kaverini näyttävät sivuista tykkäävän – koulutustaustasta riippumatta. Korostaahan Heikkilä ihmisen vapautta päättää omista valinnoistaan, joita "valtamedia yrittää heiltä pimittää".

”Kurjistetuiksi” itsensä mieltävät kansalaiset löytävät tukea somen yhteisöllisyydestä. Moni porukka vaikuttaa saaneen lähes kulttimaisia piirteitä. Silloin ei kyse enää todellakaan ole faktoista tai tutkitusta tiedosta. Tämän dynamiikan tunteminen ja siihen vastaaminen vaatii tiedeyhteisöltä aivan uudenlaista asennetta.


           Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Tiedetoimittaja 4/2019 -verkkolehdessä.


Lisäys 7.1.2020: ESIMERKKI lääkäri Antti Heikkilän Terve elämä -facebooksivujen materiaalista ja mieluisten faktojen "kirsikanpoiminnasta". Nykyisinhän Heikkilä ei keskity vain terveellisen elämän kommentointiin ja ohjeistamiseen, vaan ohjaa seuraajiaan myös esimerkiksi kiistämään ilmastonmuutoksen. 
Sivustolla ei korjattu aiempaa virheellistä uutista Greta Thunbergin matkasta. Myöhemminhän kerrottiin, että Thunberg tosiaan joutui muiden matkustajien tavoin istumaan käytävällä junanyhteyden pettämisen takia. (Kuvaleikkeet taltioitu 7.1.2020.)







sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Shampoota ja Trabanteja Berliinissä 1989

Maanantai-aamuna toimituksen aamupalaverissa päätoimittaja ei ole tyytyväinen – ja antaa sen kuulua. Toimitus ei ole osannut arvioida perjantain vastaisena yönä Berliinin muuriin tehtyjen aukkojen merkitystä maailmalle ja Suomelle – tai Salolle. Juttuja on ”piiloteltu” sisäsivuille.

– Tämä on paikattava, Salon Seudun Sanomienkin on oltava siellä, missä tehdään uutta Eurooppaa! Kuka tuntee Berliiniä? päätoimittaja Jarmo Vähäsilta kysyy.

Nostan varovasti käden ylös – kahden kesälomareissun kokemuksella. 

–  Ulla lähtee Berliiniin, välittömästi!

Samana päivänä illansuussa Länsi-Berliinin pääkadulla Ku´dammilla on tungosta. Pahviset Trabantit väistelevät mersuja ja bemareita. Autokauppojen ikkunoihin kyyristelevät nuoret miehet, takatukan kiharat nailontakin kauluksen päällä. Naiset ovat jo sisällä tavarataloissa, kuluttamassa harkiten sataa D-markkaansa, joita Länsi-Saksa jakoi itäsaksalaisille tulijoille pankeistaan.



Sanelen tiistaina ensimmäisen juttuni Berliinistä puhelimitse toimitukseen. Olen haastatellut itäberliiniläistä sairaanhoitajaa, joka vakuuttaa, ettei aio luopua hyvästä työpaikastaan ja mukavasta asunnostaan muuttaakseen länteen. Jotkut ystävät olivat viikonlopun aikana jo ilmoittaneet muuttaneensa länteen välittömästi. 

Loppuviikosta olen takaisin toimituksessa, ja harvinaisesta uutiskeikasta otetaan kaikki irti. 
Pohdiskelen muun muassa, mitä sadalla D-markalla voisi saada: nahkavuoriset velour-saappaat (38 Dmk), 300 ml:n Nivea shampoopullon (2,90 Dmk), Tina Turnerin ”Foreign Affair” –levyn (22,90 Dmk) sekä tasaista lämpöä tuottavan sähkölämmittimen (35,90 Dmk). Rahaa ei tosin enää jäisi junalippuun, mutta matkallahan voisi poiketa vaikka kirjastoon… Siteeraan tässä kohtaa Volksblatt-lehteä, joka kertoi lännen kirjastojen saaneen viikonlopun aikana takaisin 28 vuotta lainassa olleita kirjoja.

Sunnuntaina salonseutulaiset pääsevät lukemaan 27-vuotiaan Ullan pohdintoja, miten lännen vapaa seksiteollisuus koetaan ahdasmielisen idän kasvattien parissa.  Ilotyttöihin harvalla olisi varaa, mutta pornoleffateatterit olivat halpoja. Arvioinkin, että ”pornoteollisuus on käärinyt monet tervetuliaismarkat liiveihinsä”.

Kumman paljon jutuissani puhutaan tavaroista ja ostamisesta! Paras rehellisesti tunnustaa, että vielä 1980-luvun lopulla Länsi-Berliini oli ostosparatiisi meille maaseudun suomalaisillekin. 

Kuvittelen ensimmäisessä jutussa tapaamani hoitajattaren ostoksia: ”Hänellä on vaikkapa shampoo- ja hoitoainepullo sekä jotain voidetta. Pullot ovat kauniita, värikkäitä ja – mikä tärkeintä – isoja, sillä itäsaksalainen ei vieläkään luota johtajiinsa. Raja voidaan jonain päivänä sulkea yhtä yllättäen ja etukäteen ilmoittamatta kuin se avattiinkin.”




        Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla muurin avautumisen 30-vuotispäivänä 9.11.2019

torstai 26. syyskuuta 2019

Satuja ja tositarinoita – "Naisten juttuja"


Brittiläisen lempisarjani Downton Abbeyn jatkoksi tehty elokuva oli ihana!  Yläluokan perheestä ja kartanon palveluskunnasta kertovan sarjan juoni on fiktiivinen, eikä siis perustu todellisten ihmisten elämään, kuten historialliset elokuvat usein tekevät.

Lueskelin tietenkin paitsi kavereiden kommentteja, myös elokuvakriitikoiden arvioita. Elokuvaa moitittiin mm. kiiltokuvamaisuudesta, joka sivuutti 1920-luvun luokkaristiriidan, kartanoiden tuhlailevan elämäntavan ja naisen aseman muutoksen. Itse näin siinä paljonkin kritiikkiä, mutta se ei ollut alleviivattua, vaan lähenteli itseironiaa.

Välillä myös kavereiden somekommenttien sävy alkoi tökkiä… Miksi laadukkaasti tehdyn historiallisen elokuvan katsomista piti suorastaan häveten puolustella? Aikuisten naisten? Ärsyyntymisen jälkeen jouduin myöntämään, että vastaavia kommentteja olen itsekin kirjoittanut. Etenkin meidät koulutetut keski-ikäiset naiset on opetettu väheksymään kirjallisuuden ja elokuvan lajia, jota jopa hömpäksi kutsutaan.

No, olipas voimakas ilmaus tuo ”opetettu”.

Silti se on totta. Olemme saaneet nuorena istua seuraamassa loputtomia baarikeskusteluita, joissa jätkät kelaavat toimintaleffojen juonikuvioita uudestaan ja uudestaan. Ikään kuin väkivalta tekisi niistä ”älykkäämpiä”. Tyttöjen leffoille on väheksyen naurettu – myös elokuvien sisällä. Romanttisissa elokuvissa esitetään suurena rakkaudentunnustuksena, kun nuorukainen suostuu katsomaan ihastuksensa kanssa romanttista elokuvaa.

Jo elokuvasanasto luo mielikuvia ja asenteita. Romanttinen komedia on kategoria, jonka alle mahtuvat kaikki ihmissuhdekomediat, mutta myös pohjavireeltään hyvin surullisetkin elokuvat. Toki on vielä erillinen kaatoluokka: nyyhkyleffat.

Toimintaelokuvat ovat nimensä mukaisesti aktiivisia henkilöitä ja aloitteellista toimintaa kuvaavia tuotoksia, joiden tekniikkaan ja erikoistehosteisiin on elokuvahistorian aikana käytetty miljardeja ja miljardeja dollareita. Jos tarina ei itsessään kanna, pitää lisätä räiskintää ja irtoavia päitä.

Kulttuurinen ajatusmalli ihmissuhdetarinoista hömppänä on iskostettu ainakin meihin keski-ikäisiin niin tiukkaan, ettemme tahdo päästä – tai päästää – siitä millään irti.

Kirjallisuudessa tämä hömppänormi on tuntuvasti ankarampi. Etenkin me kaikki Kaari Utrion kirjojen kanssa aikuisiksi kasvaneet naiset tunnistamme tämän väheksynnän. Tänäkin päivänä naisten kirjoittamat historialliset romaanit ja elämäkerrat sijoitetaan viihteeseen, mutta miesten tarinat asemoidaan tietokirjallisuuteen.

Naisen paikka historiankirjoituksessa on ollut tapetissa. Kurkatkaapa 2000–luvun historian oppikirjoihin ja verratkaapa nimeltä mainittujen naisten ja miesten määriä. Meidän keski-ikäisten koulukirjoissa naisia ei ollut nimeksikään. Kaari Utrio, Ursula Pohjolan-Pirhonen, Pirjo Tuominen ja kollegansa tekivät historian naiset näkyviksi edes romaaneissa – mutta miten heitä onkaan kulttuuripiireissä pilkattu. 

Ei siis ihme, että oman sukupolveni naiset verhoilevat viehtymyksensä romanttisiin leffoihin ja kirjoihin itseironiaan ja sarkasmiin. Ryhdytään puhumaan vaikka tunneälyn kasvattamisesta!
                       
                                                                               * * *

Kaari Utrio fb-sivulla 24.9.2019 palattiin 35 vuoden takaisin tunnelmiin:




Kirjoitus on alkuperäisessä muodossaan julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 25.9.2019

maanantai 2. syyskuuta 2019

Historia havisee, Eurooppa vapisee

Historian lehtien sanotaan havisevan, mutta vanhassa tutussa Euroopassamme historian kaiut ovat olleet tuntuvasti kovaäänisempiä. Melu ja mellakat ovat saaneet Euroopan vapisemaan.

Mielenkiintoisessa kirjassa Vapiseva Eurooppa (Vastapaino, 2019) eri alojen tutkijat kirjoittavat maanosamme ja Euroopan Unionin sekasortoisen tuntuisesta tilanteesta. Moni heistä muistuttaa eri maiden ja kansojen historiasta, jonka tässä lyhytjännitteisessä ajassamme niin helposti unohdamme.

Journalismikin tuntuu olevan mieltynyt enemmän tulevaisuuteen kuin historiaan. 
Esimerkiksi kesäisten Kreikan parlamenttivaalien tuloksen selvittyä uutiset keskittyivät ennustelemaan ja spekuloimaan, miten uusi hallitus ja pääministeri Kyriakos Mitsotakis tulevat selviämään hövelien talouslupaustensa toteuttamisesta. Itse en taida olla kovin hyvin perillä edes siitä, miten Kreikan talous ja kreikkalaiset nyt pärjäävät. 

Vapiseva Eurooppa -kirjan toinen toimittaja, taloustieteilijä Antti Ronkainen ennustaa omassa artikkelissaan, ettei ainakaan Välimeren maille ole näköpiirissä ruusuisia aikoja, vaikkei Euroopan Unionilla olekaan toimivia instrumentteja saada euroalueen taloutta vakaammaksi. Rahaa roiskien siis mennään eteenpäinkin, ja Euroopan keskuspankista on tulossa ”euron renki ja itsenäisyytensä vanki”.

Huhhuh! puistelee lukija päätään Euroopan kuohunnalle. Eurokriisi ei saa luterilaisen vakaita pohjoiseurooppalaisia marssimaan kaduille, mutta maahanmuuttajien tulvahdukset ja äärioikeistolaisten valtaannousu saavat. Hirvittää, mitä tästä kaikesta seuraa, mutta vähintään yhtä kiinnostava on kysymys: Miten tähän on tultu? 

STT:n jutussa kesällä haastateltu tutkija Katalin Miklóssy (SSS 8.7.) arvioi Itä-Euroopan maissa tiettyjen kansanosien jääneen heitteille EU-huumassa. Vahvasti nationalistiset puolueet tarjoavat esimerkiksi Puolassa ja Unkarissa vanhan mallista yhteisöllisyyttä ja sosiaalietuuksia lapsille ja vanhuksille. 

Vastapainon kirjassa Miklóssy kuvailee, miten kansalaisistaan huolehtiva valtio henkilöityy vahvan johtajan ihanteeseen, joka taistelee ulkoa tulevia uhkia ja kriisejä vastaan. Euroopan Unioninhan piti tarjota tämä suoja aina Baltiasta Balkanille saakka, mutta se ryhtyikin puuttumaan uusien jäsenmaiden perinteisiin tapoihin, korruptioon ja löyhään taloudenpitoon. Sitten vielä Saksan liittokansleri Angela Merkel toivotti islaminuskoiset pakolaiset tervetulleiksi – pettymys vain syveni.

Rauhanprojektina alkanut Euroopan Unioni ei ole onnistunut siirtoistuttamaan sosialidemokraattista hyvinvointivaltiota eikä konservatiivista markkinataloutta entisiin sosialistimaihin. Elintasokuilut ovat jatkaneet syvenemistä, mutta järjestelmän kritiikki on jätetty oikeistopopulisteille. Ne ovat osanneet kanavoida tyytymättömyyden, jonka ääni vain kovenee. 



Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 13.7.2019

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Älykköpopulismi pilaa meidän vaalit

Rakkaan Yleisradiomme julkaisemat kolumnit ihastuttavat ja vihastuttavat, kuten kunnon journalismin tuleekin. Ajattelu ei muutu ja kehity, jollei luutuneita asenteitamme ravistella. Mutta missä kulkee raja kevytmielisen älykköpopulismin ja älykkään herättelyn raja?

Riku Siivosen kolumni (18.3.19) siitä, että ”äänestäminen ei todellakaan kannata” sai minut sekä kimmastumaan että huolestumaan.

Siivosta nimittäin harmittaa isojen puolueiden haluttomuus muuttaa yhteiskuntaa. Hänestä on aivan sama, kuka nykypuolueista saa vallan. Suomalainen konsensus ja monipuoluepolitiikka tuottavat vuodesta toiseen hallituksia, joilla ei ole kykyä tai ymmärrystä muuttaa kuin limsaveron kokoisia näpertelyasioita.”

Mitä sitten tarjotaan ratkaisuksi? Siivonen kannustaa äänestämään haihattelijoita ja höpsöttelijöitä, jotka uskaltavat heiluttaa kehikkoa. Vaikka: ”Paljon parempi ratkaisu on tietysti jättää äänestämättä tai ainakin käyttää asian miettimiseen mahdollisimman vähän aikaa.”


Siivonen on Ylen mukaan toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän mies muun muassa Jope Ruonansuun ja Sampo Kaulasen kirjojen takana. Molemmat lienevät melkoisia höpsöttelijöitä. Viime syksynä Siivonen julkaisi Suoraan sanottuna -kirjan yhdessä Liike Nyt -ryhmän perustaneen kansanedustaja Harry Harkimon kanssa. Siivonen on myös editoinut Harkimon kolumneja Iltalehteen ja Savon Sanomiin. Melkoinen poliittisen keskustelun käsikirjoittaja siis.

Kehtaisiko Harkimoa sitten kutsua haihattelijaksi? Ainakaan ilman Harkimoa ei mikään tv-ohjelma näytä enää pärjäävän, oli sitten kyse viihteestä tai politiikasta. Hän on veistellyt, kuinka maan päättäjät mahtuvat yhteen tilataksiin ja siitä, miten on ainoa nuorten tuntema poliitikko.

Höpsöttelijät ja haihattelijat voivat olla vaarattomia missä tahansa muualla, mutta eivät politiikassa, eivätkä varsinkaan vaaleissa. Politiikassa toki vaaditaan aimo annos rohkeutta ja vahvojakin mielipiteitä, mutta politiikka on yhteistyötä ja neuvottelua, ei pelkkää itsekeskeistä sanelua ja uhkailua. Populistien ivaavat vitsit politiikan yhteisistä pelisäännöistä uppoavat vaarallisella tavalla ihmisiin juuri tässä ajassa.

Vaaratonta ei ole myöskään politiikan käsikirjoittajien asemointi toimittajiksi, kun heillä on kirjoituksissaan vahva populismia flirttaileva sävy. Koulutetut, fiksut suomalaiset ostavat nuo hyvinvointivaltiota pilkkaavat ja sopimusyhteiskuntaa halveksivat näkemykset, koska on helppo herjata politiikkaa jähmeäksi ja muuttumattomaksi. Vaalien alla vielä oikein kannustetaan jättäytymään demokratian ulkopuolelle, ei tulevan kehittämään sitä. Surullista – ja pelottavaa.

    Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 20.3.2019