keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Älykköpopulismi pilaa meidän vaalit

Rakkaan Yleisradiomme julkaisemat kolumnit ihastuttavat ja vihastuttavat, kuten kunnon journalismin tuleekin. Ajattelu ei muutu ja kehity, jollei luutuneita asenteitamme ravistella. Mutta missä kulkee raja kevytmielisen älykköpopulismin ja älykkään herättelyn raja?

Riku Siivosen kolumni (18.3.19) siitä, että ”äänestäminen ei todellakaan kannata” sai minut sekä kimmastumaan että huolestumaan.

Siivosta nimittäin harmittaa isojen puolueiden haluttomuus muuttaa yhteiskuntaa. Hänestä on aivan sama, kuka nykypuolueista saa vallan. Suomalainen konsensus ja monipuoluepolitiikka tuottavat vuodesta toiseen hallituksia, joilla ei ole kykyä tai ymmärrystä muuttaa kuin limsaveron kokoisia näpertelyasioita.”

Mitä sitten tarjotaan ratkaisuksi? Siivonen kannustaa äänestämään haihattelijoita ja höpsöttelijöitä, jotka uskaltavat heiluttaa kehikkoa. Vaikka: ”Paljon parempi ratkaisu on tietysti jättää äänestämättä tai ainakin käyttää asian miettimiseen mahdollisimman vähän aikaa.”


Siivonen on Ylen mukaan toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän mies muun muassa Jope Ruonansuun ja Sampo Kaulasen kirjojen takana. Molemmat lienevät melkoisia höpsöttelijöitä. Viime syksynä Siivonen julkaisi Suoraan sanottuna -kirjan yhdessä Liike Nyt -ryhmän perustaneen kansanedustaja Harry Harkimon kanssa. Siivonen on myös editoinut Harkimon kolumneja Iltalehteen ja Savon Sanomiin. Melkoinen poliittisen keskustelun käsikirjoittaja siis.

Kehtaisiko Harkimoa sitten kutsua haihattelijaksi? Ainakaan ilman Harkimoa ei mikään tv-ohjelma näytä enää pärjäävän, oli sitten kyse viihteestä tai politiikasta. Hän on veistellyt, kuinka maan päättäjät mahtuvat yhteen tilataksiin ja siitä, miten on ainoa nuorten tuntema poliitikko.

Höpsöttelijät ja haihattelijat voivat olla vaarattomia missä tahansa muualla, mutta eivät politiikassa, eivätkä varsinkaan vaaleissa. Politiikassa toki vaaditaan aimo annos rohkeutta ja vahvojakin mielipiteitä, mutta politiikka on yhteistyötä ja neuvottelua, ei pelkkää itsekeskeistä sanelua ja uhkailua. Populistien ivaavat vitsit politiikan yhteisistä pelisäännöistä uppoavat vaarallisella tavalla ihmisiin juuri tässä ajassa.

Vaaratonta ei ole myöskään politiikan käsikirjoittajien asemointi toimittajiksi, kun heillä on kirjoituksissaan vahva populismia flirttaileva sävy. Koulutetut, fiksut suomalaiset ostavat nuo hyvinvointivaltiota pilkkaavat ja sopimusyhteiskuntaa halveksivat näkemykset, koska on helppo herjata politiikkaa jähmeäksi ja muuttumattomaksi. Vaalien alla vielä oikein kannustetaan jättäytymään demokratian ulkopuolelle, ei tulevan kehittämään sitä. Surullista – ja pelottavaa.

    Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 20.3.2019






lauantai 9. helmikuuta 2019

Isä tukehtui luumuihin – ja kunnanisät piileskelevät hoivajättien selän takana

Miksi media päästää kuntajohdon kuin koira veräjästä ja keskittyy jahtaamaan yksityisten hoivajättien toimitusjohtajia?


Tokihan yritysten johtajat puvuissaan ja korkokengissään istuvat näyttävämmin tv-studioihin kuin tuikituntemattomat kuntapomot. Sliipattuihin toimareihin kilpistyy draamallisesti vaivattomammin pääomasijoittajien rahanahneus. Sitä paitsi, come on, kuka edes tietää, mikä on joku kaupunginvaltuusto..?

Silti kysyn, missä ovat selkä seinää vasten ahdistetut kaupunginjohtajat, missä kiemurtelevat kuntapoliitikot? Hehän ovat lopulta kaiken sallineet, kilpailuttaneet pienet palveluyritykset hengiltä ja tiristäneet viimeisetkin desimaalit kuvitteellisista hoitajamitoituksista. Miksi media antaa näiden vastuussa olevien päättäjien lymytä hoivajättien suurten selkien takana?
Jos kuntapäättäjiä mediassa näkyy, he näyttävät yhtyvän syyttäjien kuoroon ja uhriutuvat. Toimittajat sallivat heille uhrin aseman, vaikka virkamiehet ja kuntapoliitikot ovat kaiken tämän alkuun saattaneet!



”Meidänkin yrityksemme tarkoitus on tuottaa voittoa, mutta se käytetään täällä yrityksen sisällä toiminnan kehittämiseen ja uusien ammattilaisten palkkaamiseen. Tämä ei kuitenkaan kiinnosta kaupunkia, ja häviämme kilpailutukset isoille firmoille, jotka tarjoavat palvelua meitä halvemmalla”, kuvaili tällä viikolla kohtaamani yksityisen hoivapalveluyrityksen johtaja. Kyse voi olla vain muutamista euroista vuorokausihinnassa, mutta kaupunki antaa rahojen mieluummin valua ulkomaisten pääomasijoittajien tileille.


”Jossain se näkyy, että niiden palvelu maksaa satasen ja meidän sata kaksikymppiä!” parahti toinen tuttu.
Esperi Caren ja Attendon hoivakodeissa kevyt kulurakenne näkyy vaikkapa siinä, että yöhoitajien pitää myös lattiat tai asukkaat makaavat likaisissa vaipoissa viikonloppuisin ja  pesemättä päiväkaupalla. Ja kaikkihan tietävät hoiva-alan hurjat palkat! Taannoin Salossa Esperi Carelle siirtyneen hoivakodin kaupungilta siirtyvät hoitajat jätettiin palkkaamatta, koska Esperillä ei ollut varaa maksaa niin huimia palkkoja. Hoitajat siirrettiin nätisti kaupungin varahenkilöstöksi.

                                                             * * *

Valvira tutkii parhaillaan useita kuolemantapauksia hoivakodeissa. Yksi tutkinnan alaisista on Salon kaupungin omassa hoivayksikössä sattunut surullinen tapaus, jossa muistisairautta potenut mies tukehtui päiväsalissa tarjolla olleisiin luumuihin. Tytär kuvaili tapahtumia Salon Seudun Sanomien haastattelussa 8. helmikuuta. Fyysisesti hyväkuntoinen 75-vuotias mies pantiin vastoin neurologin ohjeita sänkyyn makuulle, jonne hän taantui muutamassa kuukaudessa. Kun omaisten vaatimuksesta mies nostettiin pyörätuoliin, hän pääsi käsiksi luumuihin, joihin nielemisongelmien vuoksi tukehtui. Kukaan hoitohenkilökunnasta ei nähnyt tapahtumaa.
Alavudella on Attendon omistamassa hoiva- ja asumisyksikkö Pelimannissa kuollut kuusi ihmistä vuodenvaihteen jälkeen. Aluehallintovirasto keskeytti toiminnan, mutta kaupunki päätti ottaa vastuun toiminnasta ja pitää paikan auki.
Tässä yhteydessä on mm. Helsingin Sanomissa (9.2.19) haastateltu Alavuden kaupunginjohtajaa. Syystäkin. Kaupungin hoivapalveluiden siirrosta yksityiselle yritykselle on sentään kulunut vasta reilu kuukausi. Tänä aikana kymmenen hoitajaa on irtisanoutunut. 
Voi vain kuvitella, miten raskasta aikaa sen on täytynyt olla hoiva-alan ammattilaisille – pikkukaupungissa. Miten helposti me muutenkin syyllistämme hoitajia, joiden työtä paikallislehtien tekstaripalstoilla usein kritisoidaan. Miksi hoitajat ovat aina vaan kansliassa kahvilla, miksi lounastavatkin kaikki samaan aikaan, miksi tiuskivat, miksi ovat kovakouraisia…
Hoitajilta itseltään kysytään aivan liian harvoin, miten he jaksavat. Jos he tulevat kertomaan julkisuuteen, heidät vaiennetaan, joko esimiehen toimesta tai viimeistään oikeussalissa. Salon seudullakin on vuosien varrelta useita tapauksia, joissa hoiva-alan esimiehet ovat kieltäneet työntekijöitä kertomasta epäkohdista medialle. Eivätkä nämä esimiehet ole olleet mitään yksityissektorin pomoja, vaan kuntien ja kaupunkien johtajia.
Meillä vallitsee sosiaali- ja terveydenhuollossa vaikenemisen kulttuuri, jossa pelolla johtamisella on vankka asema. 
Hoiva- ja hoitoalan ammattilaisilla on voimakas ammattieetos, jossa kuuluu sietää raskaan työn varjopuolia. On sietämätöntä, että hoivatyön varjopuoliin kuuluu nykyisin myös ihmisten vaientaminen ja työnantajayritysten pankkitilien lihottaminen.





lauantai 26. tammikuuta 2019

Mietitkö koskaan henkitorvia ja sykemittareita?

Kun journalismi on kiinnostavaa, hyvää ja tärkeää, se saa miettimään paitsi juttujen kohteita, myös elämää yleensä.
Satuin lukemaan Karoliinisessa instituutissa muovisia henkitorvia asentaneesta Paolo Macchiarianista ja oululaisesta Polarin perustajasta Seppo Säynäjäkankaasta kertovat jutut samana päivänä. Oudolla tavalla keksijämiesten tarinat solmiutuivat päässäni yhteen.
Molempia voi eittämättä pitää varsin älykkäinä ja luovina ihmisinä. Päämäärätietoisesti he ovat kulkeneet omaa tietään, raivanneet esteitä ja kuunnelleet omaa sisäistä ääntään.


Suomen Kuvalehdessä (2/2019) toimittaja Veera Jussila pureutuu Karoliinisen instituutin surullisenkuuluisiin tapahtumiin vuosikymmenen alussa. Macchiarini oli hurmannut laitoksen johdon, joka tämän jälkeen sivuutti kirurgista kantautuneet soraäänet toivoen yliopistolle ja sairaalalle kruunuja ja kunniaa. Toukokuussa 2011 "tähtikirurgi" asensi Ruotsissa ensimmäisen synteettisen henkitorven kasvainpotilaalle. Leikkausta seurasi sivusta tutkija-kirurgi Karl-Henrik Grinnemo, joka omien sanojensa mukaan valjastettiin toimenpiteen jälkeen osasyylliseksi tiedevilppiin.
Leikkauksia tehtiin lisää. Myöhemmin Grinnemo tukijoineen yritti paljastaa huijaukset, mutta heitä ei haluttu kuulla. Ei edes silloin, kun leikatut potilaat alkoivat mädäntyä sisältäpäin. Tammikuussa 2016 Ruotsin televisio paljasti toimittaja Bosse Lindquistin jutussa Macchiarinin kyseenalaiset toimet ja niiden kammottavat seuraukset. Tuore Suomen Kuvalehden juttu kertoo puolestaan karusti tiedemaailman mädännäisyydestä: Grinnemosta tuli hyljeksitty, mutta yliopiston johtajat pelastettiin hyviin virkoihin – ja Macchiarini jatkaa tutkimustyötään Etelä-Euroopassa.
Vaan mikä sai italialaisen Macchiarinin ja oululaisen Säynäjäkankaan päätymään samaan tarinaan?

Jaakko Lyytisen kirjoittama juttu Helsingin Sanomissa (13.1.) piirtää Polarin perustajasta rakeisen henkilökuvan, josta erottuu sisimmässään epävarma ihminen. Hän tuhosi alkoholilla lopulta oman elämänsä, mutta pystyi silti kanavoimaan luomisvoimansa hyvään ja kestävään. Päinvastoin kuin Macchiarini, jolle muut ihmiset olivat vain astinpuita omaan gloriaan.
Näin ainakin jutut meille kertovat. Onhan journalismi lopulta vain kerrontaa, joka rakentaa kohteistaan halutunlaisen kuvan.
Kuten tieteellinen tutkimus, journalismi kohdentaa katseensa muutamiin saatavilla oleviin pisteisiin ja piirtää niiden väliin viivat, joista muodostuu kuvio sellaisessa järjestyksessä kuin tekijä on pisteet yhdistänyt. Joku toinen voisi piirtää erilaisen kuvan.
HS:n toimittaja saa katseemme kiinnittymään sotaorvon Säynäjäkankaan periksiantamattomuuteen, innostukseen kehittää fysiologista mittaamista ja näille vastakohtana haluun päihtyä viinasta ja ökyautoista. Juttu huipentuu yhtiökumppanin muisteloon ex-johtajasta, joka humalassa kertasi loputtomasti yhtä golfmailan valitsemisen virhettään.
Tästäkö siis on lopulta kysymys vääryydessä ja kohtuudessa? Vääryys ja pahuus pääsevät toteutumaan ihmisessä, jolta puuttuu useimpia ihmisiä riivaava sietämätön epävarmuus omista kyvyistä ja rajoista. Tai ainakin oikeudentunnoton pystyy tuon äänen tehokkaasti vaientamaan.
Oikeus ja kohtuus pitävät puolestaan valtaa ihmisessä, jonka elämä on enimmäkseen tarpomista loskassa ja kurassa, satunnaisten valonpisaroiden pirskahdellessa – mutta jolle juuri se onkin oikeaa elämää.

Kirjoitus julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehdessä 4/2019. Huom! Mainitut artikkelit lehtien tilaajille.
Lue lisää: 
https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/tapaus-macchiarini-ravisuttaa-ruotsia-15576/
https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/kiinalaisen-kohututkijan-kohtalosta-epaselvyytta/




tiistai 18. joulukuuta 2018

Poteroista kohti kokemushoitoja


Syksyn aikana otsikoihin nousivat jälleen ihmerohdot ja huuhaahoidot. Keskustelua seurasi moraalinen paniikki: Nyt on tehtävä jotain! Aloitettiin siis jälleen keskustelu vaihtoehtohoitojen turvallisuudesta, ja kaivettiin naftaliinista ns. puoskarilaki. Lakiehdotusta on vatvottu – ja väliin haudattukin – jo kymmenen vuoden ajan. Tavoitteena on parantaa potilaiden turvallisuutta.

Vaihtoehtohoidoillahan tarkoitetaan viralliseen terveydenhuoltoon kuulumattomia hoitoja, joita voivat antaa niin terveydenhuollon ammattihenkilöt kuin alan ulkopuolella toimivat henkilöt.  Lain tavoitteena on muun muassa määritellä, mitä vaihtoehtohoidot ovat, säännellä markkinointia ja saada hoitojen antajat yhteiseen rekisteriin.

Ensimmäiseksi laki onkin karahtanut hoitojen määrittelyyn. Onko esimerkiksi akupunktio samalla viivalla kuin homeopatia tai vyöhyketerapia? Minkä verran tutkimusnäyttöä vaaditaan jonkin hoidon tehosta ennen kuin se kelpuutetaan ”virallisen terveydenhuollon” piiriin. Kritisoijat huomauttavat, ettei kaikkia lääketieteellisiä hoitojakaan ole aina tutkittu samoilla kriteereillä, joilla vaihtoehtohoitoja nyt arvioidaan.

Me viestinnän ammattilaiset mietimme, miten ylipäänsä nimitämme näitä hoitoja. Vaihtoehto-hoito-sana ei kelpaa lääkäreille, koska joku voi erehtyä kuvittelemaan, että hoidot olisivat  vaihtoehto sairauksien käyvälle hoidolle. Täydentävät hoidot -sanapari ei kelpaa samasta syystä. Lääkärit haluaisivat puhua uskomushoidoista, mutta vaihtoehtohoitojen antajat eivät suin surminkaan hyväksy tätä termiä, koska katsovat hoitojensa perustuvat muuhun kuin uskoon tai uskomuksiin.

Poterot siis vain syvenevät.

Tiedeyhteisön parista on ehdotettu termiksi CAM-hoitoja. Se tulee sanoista complementary and alternative medicine. Lääkärit eivät pidä tästäkään termistä, koska monille CAM-hoidoille ei ole mitään lääketieteellistä perustaa.

Minua itseäni häiritsee erityisesti puoskarilaki-sana. Puoskareihin liittyy vahva mielikuva pahantahtoisista ihmisruumiin ja -mielen särkijöistä. En pidä enkeli- tai yksisarvishoitoa hyväksyttävinä, mutta en niitä nyt puoskaroinniksikaan kutsuisi, jos niiden antajat tuntevat rajansa.

Voisimmeko ryhtyä puhumaan näistä lääketieteen ulkopuolisista hoidoista kokemushoitoina? Sana viittaa potilaan kokemukseen hoidon mahdollisesta tehosta. Sanalla voidaan myös tuoda esiin hoitojen antajan työkokemuksen merkitystä hoidon onnistumisessa.  Kumpaakaan osapuolta ei vähätellä. Lääkärienkin luulisi sanan kelpuuttavan, koska se on varsin arvovapaa termi eikä liioittele hoidon tehoa.

Lääkäri Markku T. Hyyppä on kerran käyttänyt kokemushoidot-sanaa Terveyskirjaston artikkelissa. Sana ei ole käytössä kulunut eikä synnytä ristiriitaisia mielleyhtymiä. Miksi emme voisi tehdä kompromissia ja ryhtyä puhumaan kokemushoidoista!


     Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Aivoterveys-lehden 4/2018 kolumnipalstalla.



keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Kuka raivaisi naislääkärin tietä professoriksi?

Suomalaisissa yliopistoissa joka neljäs lääketieteen professori on nainen. Naislääkärien osuus professoreista on pysynyt suurin piirtein samana koko 2010-luvun. Eikö yliopistojen tasa-arvo-ohjelmilla ole mitään vaikutusta?
Olen laskenut Valtiokalentereista naislääkärien uratietoja 2010-luvun alussa sekä uudestaan tänä syksynä. Artikkelit vuosikymmenen alusta julkaistiin Lääkärilehdissä 32/2011 ja 44/2013.
Jälkimmäistä artikkelia seurasi Naislääkäriyhdistyksen reaktio. Yhdistys pyysi tasa-arvovaltuutetulta lausuntoa professorien kutsumenettelystä Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Viidessä vuodessa 25 professorinvirkaan oli kutsuen löydetty 21 pätevää miestä. Sittemmin kutsukäytäntö muutettiin.
Naisten urakehityksen vauhti ei kuitenkaan ole muuttunut: 1970-luvulla syntyneistä, professoriksi nimitetyistä monin verroin useampi on edelleen mies kuin nainen.
Naisten asemaa johtotehtävissä voidaan parantaa esimerkiksi positiivisella erityiskohtelulla, eli käytännössä suosimalla sitä sukupuolta, joka on aliedustettu silloin kun hakijat ovat yhtä päteviä. Lääketieteellisissä tiedekunnissa menettelyä ei kuitenkaan käytetty. Tekemissäni haastatteluissa vedottiin siihen, että naisia on valittu professoreiksi samassa suhteessa kuin heitä on ollut hakijoina. Tulppa olisikin siis hakijoissa, ei valitsijoissa.
Tämän vuoden tietojen mukaan Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa on 72 vakituista professoria, joista 18 on naislääkäreitä. Määräaikaisia professoreita on seitsemän, ja heistä kaksi on naislääkäreitä. 35 osa-aikaisesta professorista lääkärinaisia on yhdeksän. Naislääkärien osuus kaikista professoreista on siten 25 %. Osuus on noussut kahdeksassa vuodessa vajaat 10 prosenttiyksikköä, huimasti enemmän kuin maan muissa yliopistoissa. Toisaalta Helsingissä on professorien kokonaismääräkin kasvanut.
Muutos on kivulias. Tänä syksynä Tampereen yliopisto tuomittiin käräjäoikeudessa maksamaan yli 60 000 euron korvaukset neurologille, jota oikeuden mukaan syrjittiin professorivalinnassa naissukupuolensa takia. Yliopisto ilmoitti valittavansa ratkaisusta.
Tampereen yliopiston lääketieteen yksikön 45 koko- ja osa-aikaisesta professorista naisia on 14. Naisten osuus on 31 % – enemmän kuin missään muussa lääketieteellisessä tiedekunnassa. Oulun yliopiston lääketeellisen tiedekunnan professoreista joka neljäs on naislääkäri.
Turun yliopistossa naislääkärien osuus professoreista on 11 %, ja osuus on pysynyt samana koko 2010-luvun. Lähinnä hammaslääketieteilijänaisten lukumäärä nostaa Turussa tiedekunnan naisprofessorien osuuden viidennekseen.
Entisellään tilanne on pysynyt myös Itä-Suomen yliopistossa, jossa terveystieteiden tiedekunnan 66 professorista 12 eli 18 % on lääkärinaisia. Yhteensä tiedekunnassa naisprofessoreita on 19, heistä suurin osa määräaikaisina.
Kun tein juttuja naislääkärien kivisestä tiestä professoriksi, minulle muistutettiin, että muutos on hidas, koska professorikunta vaihtuu pääsääntöisesti eläköitymisen kautta. Eivätkä professorit niin vain suostu eläköitymään. Esimerkiksi Helsingin lääketieteellisessä tiedekunnassa virastaan pitää Valtiokalenterin mukaan kiinni 16 professoria, jotka ovat tänä vuonna vähintään 65-vuotiaita. Heistä yksi on nainen.
Koska Helsingin yliopisto on sitoutunut tasa-arvo-ohjelmansa mukaiseen positiiviseen erityiskohteluun, aivan lähivuosina sinne voitaisiin siis valita uusiksi professoreiksi peräti 15 naislääkäriä.

Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehden kolumnipalstalla 23.11.2018

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

"Erään äidin kuolema"

Apu-lehden kuvassa tuoreen haudan äärellä on pyhäpuvussa polvillaan mies ja hänen vieressään seisoo pieni poika. Vieressä on otsikko: ”Erään äidin kuolema”.
Rakennustyömiehen vaimo V.H. kuoli veritulppaan lokakuun 25. päivän aamuna neljänkymmenen yhden vuoden, kuuden kuukauden ja kahdenkymmenenkahden päivän vanhana. Hänen mukanaan meni hautaan syntymätön lapsi kahdeksannessa kuussa. Vainajaa jäivät suremaan puoliso ja kolme lasta. Suremaan ja kysymään: Miksi näin piti käydä? Miksi Väestöliitto ei myöntänyt V.H.:lle aborttia, joka hänen lain mukaan olisi pitänyt saada terveydellisistä syistä?  Miksi leski joutui vaimonsa kuolinvuoteen äärellä kuulemaan lääkärin suusta nämä sanat: Jos abortti olisi tehty, olisi V.H. 90-prosenttisella varmuudella vielä elossa.”

Tällaisia sydäntä särkeviä ja verevästi kirjoitettuja juttuja tehtiin 50 vuotta sitten – ihmisten koko nimillä ja valokuvilla. Olen tuossa sitaatissa korvannut nimet nimikirjaimilla, koska nykyisen lainsäädännön ja journalistisen etiikan mukaan etenkin lasten yksityisyyttä tulee suojella. Vielä tuolloin lasten nimillä ja kuvilla rakennettiin jutuista entistä koskettavampia.
Syksyllä 1968 aborttiin vaadittiin Väestöliiton keskusneuvolan lääkärin ja psykiatrin tutkimukset ja haastattelut. Äiti ei saanut aborttilupaa, vaikka lehtijutun mukaan sitä oli hänelle nimenomaisesti ehdottanut neuvolan kätilö, koska äiti oli niin huonossa kunnossa. Jaloissa oli pahat kivuliaat suonikohjut, sappikivet oli juuri leikattu, minkä jälkeen äiti sairasti vielä haimatulehduksen. Neuvolassa veritulpan riskiä pidettiin ilmeisenä.
Väestöliiton lääkärikin, tohtori E.C., piti äidin kuntoa niin huonona, että hänelle annettiin sterilisaatiolupa synnytyksen jälkeen. 
Mutta ensin piti synnyttää tämä lapsi.

* * *

Lehtijuttu löytyy Julkisen sanan neuvoston arkistomateriaalista, jota säilytetään Kansallisarkistossa. Avun pitkäaiksen toimittajan ja toimituspäällikön, Ritva-Liisa Relanderin, kirjoittamasta jutusta nimittäin kanneltiin JSN:oon. Jutussa nimeltä mainittu Väestöliiton lääkäri katsoi hyvää lehtimiestapaa rikotun, koska häneen ei oltu yhteydessä juttua tehdessä. Julkisen sanan neuvosto antoi kuitenkin vapauttavan ratkaisun, koska lääkäri oli saanut julki pitkän vastineen Avussa myöhemmin.
Apu-lehti julkaisi asian ratkaisun, ja ajan tavan mukaisesti liitti ratkaisun perään toimituksen kommentin. Elettiinhän vielä Julkisen sanan neuvoston ensimmäistä toimintavuotta, jolloin lehdet kohtuullisen surutta laativat omia kirjoituksiaan JSN:n ratkaisuista.
Toimituksen kommentissa siteerattiin toimituspäällikkö Ritva-Liisa Relanderin toisessa yhteydessä julkaistua kirjoitusta: ”Oma näkemykseni hyvästä lehtimiesmoraalista on tämä: asioita on joskus syytä tarkastella myös niiden ihmisten kannalta, joilla ei ole takanaan virallisten laitosten arvovaltaa ja propagandakoneistoa”.
Puoli vuosisataa sitten aborttilain uudistamisesta käytiin kovaa propagandasotaa – puolin ja toisin. Oli selvää, että tämän kaltaisilla raastavilla tarinoilla tiedotusvälineissä pyrittiin vaikuttamaan lakia säätäviin poliitikkoihin. Toimittajat valitsivat yhteiskunnallisissa keskusteluissa usein vahvasti omat puolensa. Viranomaisia ei kohdeltu aina nätisti, mutta toisaalta yksityisten ihmisten intiimitkin asiat tuotiin julki.

* * *

Aborttioikeudesta ei ole koskaan lakattu puhumasta ja väittelemästä – ei edes tasa-arvoisessa hyvinvointi-Suomessa. Etenkin kristillisdemokraatit ovat väen väkisin tunkeneet nykyisen aborttilain kiristämistä jopa hallitusohjelmaan. Viimeksi vuoden 2011 hallitusneuvotteluissa  puolue asetti sen ehdoksi hallitukseen tulolleen, ja tiukassa paikassa muut puolueet sen sinne hyväksyivät. Tosin silloinen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok.) ilmoitti Lääkärilehden haastattelussa, ettei tule viemään asiaa viralliseen valmisteluun.
Yksittäiset poliitikot ja kansalaiset jaksavat vuodesta toiseen tuoda aloitteita eduskuntaan – viimeksi terveydenhuollon ammattihenkilökunnan mahdollisuudesta kieltäytyä tekemästä abortteja. Vaikka ne kerta kerran jälkeen torpataan, aborttioikeus pysyy julkisen keskustelun agendalla. Juuri tämä on abortinvastustajien tavoite. 
Ulkoministeri Timo Soinikin (sin.) toimii linjan mukaisesti. Ei häntä selvästikään vaivaannuta keskustelu omasta abortinvastaisesta näkemyksestään, vaan se, että hänen toimintaansa ulkoministerinä arvostellaan.
Mitä kauemmaksi kuljemme niistä hirveistä vuosikymmenistä, jolloin Suomessakin naisia kuoli ja vammautui laittomissa aborteissa, sitä vankemmilta saattavat abortinkieltäjien perustelut tuntua. Kun oma tyttöystävä tai puoliso voi ehkäisyn pettäessä hakea vapaasti jälkiehkäisypillerin apteekista, eivät pojat ja miehetkään välttämättä ymmärrä aborttioikeuden tärkeyttä.

Juuri siksi olisi ollut ehdottoman tärkeää, että ministerit Sipilä, Orpo ja Terho etunenässä olisivat ottaneet vakavasti ministerikollega Soinin propagandateot, eivätkä olisi tehneet luottamuslauseäänestyksestä hallituskysymystä.