Urbaania legendaa vai valeuutisia?

 Kolumnisti saa nykyaikana tottua kaikenlaiseen kommentointiin. Tuntuukin, että kolmivuotisen Ylen aamun kolumnistina kaikki vaihtoehdot on jo nähty.

Vaan eipäs ollutkaan!

Seuraan kohtalaisen tarkkaan terveydenhuollon uutisia. Entisistä työpaikoista on jäänyt "kiinnostus päälle", ja koska teen jonkin verran myös viestintäkoulutuksia, myös terveydenhuollon johtamista koskeva julkisuus kiinnostaa.

Olen sitä mieltä, että aivan viime vuosina julkisten sairaaloiden johtajat ovat siirtyneet aiempaa kaunistelevampaan puhetapaan kommentoidessaan julkisuudessa esitettyä kritiikkiä. Väistämättä kritiikki on entistä kovasanaisempaa ja kohdistuu suoraan johtamiseen, jopa johtajiin.

Takavuosina sairaalajohtajat olivat pääsääntöisesti lääkäreitä, joten etenkin lääkärikunta tuntui kollegiaalisuuden nimissä varovan sanojaan mediassa. Nyt lääkäritkin puhuvat uppoavasta laivasta ja pelastuslautoille autettavista harvoista potilaista.

Tästä kirjoitin tämän Ykköskolumnini. Kirjoitin tuoreiden esimerkkien kautta, miten sairaaloiden maineenhallinta johtaa omituisiin tilanteisiin.

Husin diagnostiikkajohtaja, kärkeväkielinen ja ahkerasti twiittaava Lasse Lehtonen ehätti jo anivarhain julkaisupäivän aamuna syyttämään minua urbaanin legendan levittämisestä ja valeuutisten tekemisestä. Hus kun ei kuulemma missään ole aikonut eikä aio lähettää sydänlapsia Tanskaan hoitoon.

Minä jouduin ottamaan kritiikin kuuliaisesti vastaan (kuten kunnon journalistin tulee) ja tein lisäyksen omaan facebook-postaukseeni. Että tilanne onkin jo oman sairaalan lisätöiden ansiosta korjaantunut. Lähetin myös tiedon twiitistä Ylen kolumnituottajalle

Totta kai harmitti! Vaikka mielestäni olin tehnyt taustatyötä riittävästi, ei tuollainen tieto ollut tarttunut haaviini.

Lisäkierteitä tapaus sai iltapäivällä, kun terveydenhuolto-alan nopealiikkeinen uutislehti Mediuutiset julkaisi Lasse Lehtosen twiitin tietoja tarkentavan uutisen. Toimittaja oli haastatellut Husin lasten ja nuorten sairauksien toimialajohtaja Jari Petäjää, joka kumosi selväsanaisesti Lehtosen väitteet. Hän totesi lisäksi, että lapsia saattaa yhä olla menossa ulkomaille hoitoon. Ja että Hus on viime talvesta asti tarjonnut tätä mahdollisuutta.

Ja ei kun taas editoimaan omaa Facebook-postausta.

Yhden päivän aikana muutuin mediaa seuraavasta ja tutkivasta journalisti-kolumnistista valeuutisia jakavaksi laiskuriksi, joka ei viitsi/halua tehdä faktantarkistusta kunnolla.

Vasta toimittajakollegan tarttuessa mahdolliseen uutiseen palautuivat oma kolumnini ja oma työni taas "kunnialliseksi journalismiksi".

Mitä tästä päivästä opin?

1) Taustatyötä ei kokenutkaan toimittaja tee niin hyvin, etteikö jokin pieni yksityiskohta voisi jäädä huomaamatta.

2) Kolumni ison uutisvälineen sivuilla tulkitaan helposti uutiseksi, vaikka se kuinka ilmoitettaisiin ja kehystettäisiin mielipiteelliseksi kirjoitukseksi. Faktojen pitää olla kunnossa. Tästäkin kolumnista piti useampi kohta tarkistaa ja varmistaa Ylen toimituksen tuottajaportaan vaatimuksesta sekä sitatoida huolellisesti. Pelkkiä "heittoja" ei hyväksytä. 

3) Lasse Lehtosella on 16 950 seuraajaa Twitterissä. Hän on taitava somettaja, hän osaa olla kärkäs ja kärkevä eli on siis loistava somepersoona. Samalla koen, että vuosien myötä hänestä on tullut myös ilkeäkielinen oman tiensä kulkija, joka ei kaihda omankaan talon johtajien kyseenalaistamista. Vaikka Lehtonen tuntee minut aiemmalta työuraltani, hän katsoo oikeudekseen halventaa osaamistani. Hän väitti myös useiden tiedotusvälineiden aikaisempia juttuja valeuutisiksi. Juttujen virheet pitäisi siis korjata; miksi niin ei olisi tehty, jos julkaistut tiedot ulkomaisesta hoidosta ovat valheita?

4) Herkkähipiäinen ihminen ei sovi kolumnistin hommaan. Mehän tyrkytämme mielipiteitämme ja tulkintojamme maailmasta. Kritiikki on vaan jotenkin kestettävä. Mutta entä kun myös tavallisia uutisia tekevä tavallinen journalisti on samalla tavalla suojaton jopa suuren julkisen organisaation arvovaltaisen johtajan tuomioille? Miten on mahdollista, että Husin kaltaisessa laitoksessa sallitaan tämän päivän kaltainen kielenkäyttö? Riittääkö, jos johtaja ilmoittaa, että "mielipiteet omia"?

5) Journalisteja valeuutisten ja urbaanilegendojen levittäjiksi kutsuva akateeminen johtaja suurine seuraajajoukkoineen on osaltaan mukana hajottamassa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, joka perustuu keskinäiseen luottamukseen. Se ON surullista.

EDIT 11.5.23 klo 11.00: Tarkkasilmäiset tätä ketjua seuraneet saivat todeta, että myöhään illalla Lasse Lehtonen julkaisi twiitin, jossa lieventeli aamun ilmaisujaan Lastensairaalan tilanteesta. Toimittajien leikkausjonoja koskevia "valeuutis"-väitteitään hän EI korjannut:

Korjaus 11.5.23, klo 11.12: Entiset ykkösaamun kolumnit ovat nykyisin omana ohjelmanaan Ykköskolumneja.

Käykö nauru aseesta?

Istun kokouksessa, jossa puheenjohtajaksi valitaan mies – ja varapuheenjohtajaksi toinen mies. Ryhmän naisten katseet kohtaavat: jälleen kerran kävi näin.

Mietin, miten nopea pitäisi olla, jotta ehtisi edes ehdottamaan naista tärkeille paikoille. Keskenään tutuilta kavereilta se käy niin itsestäänselvästi. Mies ehdottaa miestä.

Ehdottamalla tuossa tilanteessa naista olisin antanut ymmärtää, ettei ehdotettu mies ole pätevä tai kelvollinen. Siitähän ei ole kyse, vaan sukupuolten tasa-arvon toteutumisesta arjessa eikä vain juhlapuheissa.

Itse toimin useimmiten toimittaja- ja viestintäalan piireissä, joissa naiset ovat nousseet ammattikunnan enemmistöön kymmenkunta vuotta sitten. On kuitenkin kestänyt pitkään, että naiset ovat päässeet muuallekin kuin naistenlehtien päätoimittajiksi. Esimerkiksi Journalistiliittoon valittiin ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja vasta pari vuotta sitten. Sanomalehtien päätoimittajien ehdoton valtaenemmistö on yhä miehiä.

Media-alan digivallankumous ja taloudellinen murros ovat jollain merkillisellä tavalla siivittäneet naisten mahdollisuuksia päästä johtoasemiin.

Naisten usein parempi koulutus, monialaisuus ja ennakkoluulottomuus ovat nyt kysyttyä pääomaa. En tarkoita, että ominaisuudet kytkeytyisivät sukupuoleen, mutta näitä piirteitä parhaillaan korostetaan viestintäalan uusien johtajien nimitysuutisissa. Johtajanpaikkoja odotellessaan naiset ovat ehtineet suorittaa tutkintoja, vaihdella työpaikkoja ja kokeilla erilaisia tehtäviä.

Kun ura ei etene perinteisen suoraviivaisesti tulee kokeilluksi kaikenlaista. Tiedeyhteisössä on toisin: siellä ei monialaisuus ole välttämättä valtti.

Tein 2010-luvun alussa Lääkärilehteen pariin otteeseen selvityksiä naislääkäreiden etenemismahdollisuuksista. Lasikatto tuli vastaan professorinimityksissä. Lääketieteilijät komeilivat miesvoittoisimpien professorikuntien kärjessä. Juttujen haastattelut eivät sujuneet perinteisen leppoisissa merkeissä. Kestäviä perusteita uusienkin nimitysten miesylivallalle ei ollut ihan helppo löytää.

Helsingin yliopiston aiempaan toimintaan otti kantaa Tasa-arvovaltuutetun toimistokin. Päivänvalo on myrkkyä epäkohdille. Monelta eri suunnalta tullut paine on pakottanut muuttamaan epätasa-arvoa suosivia menettelytapoja kaikilla yhteiskunnan aloilla. Silti tasa-arvonäkökulmaa olisi pidettävä esillä jatkuvasti – vaikka ärsytyskynnys ylittyisi.

All male panel -kampanja sosiaalisessa mediassa on ärsyttänyt monia, mutta tuonut samalla julkisesti naurunalaisiksi pelkästään miehistä koottuja työryhmiä, hallituksia, paneelikeskusteluita ja muita kokoonpanoja. Nauru on voimakas ase – niin voimakas, että sen käyttöä on erityisesti harkittava. Erotamme nimittäin ivanaurun hyväntahtoisesta yhteisöllisestä naurusta jo varhain lapsuudessa.

En erityisesti pidä siitä, että julkisesti nauretaan millekään ihmisryhmälle. Joukossa tyhmyys tiivistyy – niin miesten kuin naisten joukossa.

Yhdessä nauraminen oman toiminnan tyhmyyksille tai outouksille on sen sijaan tervehdyttävää. "Hupsista, meinattiin unohtaa tasa-arvo!"

Tasa-arvo ei toteudu itsestään – yhdessäkään kokouksessa.

             Kirjoitus on julkaistu Suomen lääkärilehden kolumnipalstalla 9.9.2016.