Kun seksivalistuksesta kertonut kolumni kääntyi seksikolumniksi

Seksi on kivaa, ja kaikenlaista voi tehdä, kunhan kumpikin siihen aidosti suostuu.

Tällaisen pöyristyttävän ajatuksen esitti kirjailija ja toimittaja ja Ulla-Maija Aaltonen vuonna 1977 kirjassaan ”Uman kirja sinulle”.

Jos silloin olisi ollut sosiaalinen media olemassa, se olisi luultavasti kaatanut tietokoneita. Kohu oli valtaisa. Kaikki kirjastot eivät edes ottaneet kirjaa valikoimiin, osa lainasi sitä tiskin alta.

Uma Aaltosta kiiteltiin uuden ajan seksivalistajana ja haukuttiin seksin papittareksi, joka vie viattomat nuoret tuhon tielle, holtittomuuteen ja abortteihin. Vuonna 1980 ilmestynyt kirja ”Murkkuseksi” oli edellistä suorasukaisempi. Itse olin jo ohittanut murkkuvuodet, joten se tuntui hieman lapselliselta. Silti sekin piti lukea, totta kai.

Koulujen seksivalistus oli tuolloin lähinnä pelottelua seksitaudeilla ja ei-toivotuilla raskauksilla. Suosikin lääkärinpalstalla kyseltiin, voiko suutelemisesta tai saunan lauteilla istuessa tulla raskaaksi. Eivätkä ne olleet pilaviestejä. Omassa koulussani uskovainen terveydenhoitaja ei suostunut auttamaan e-pillerien hankinnassa, mutta toiset tytöt tiesivät, miten pääsee lääkäriin. Jotkut toiset tulivat ysiluokan tietämillä raskaaksi.

Seksi on kivaa, ja kaikenlaista voi tehdä, kunhan kumpikin siihen aidosti suostuu ja sitä haluaa.

Näin todetaan kymmeniä, kymmeniä kertoja viime aikojen kohuteoksessa ”Respektiä – seksikirja pojille”. Sen on kirjoittanut ruotsalainen kirjailija ja seksuaalikasvattaja Inti Chavez Perez ja suomentanut kirjailija Juha Hurme. Viisi vuotta sitten ilmestynyttä opasta on jaettu yläasteiden koulukirjastoihin.

Silti some meni sekaisin. Ja kun some kuohuu, niin median on otettava asia käsittelyyn omillakin palstoillaan.

Minäkin kirjoitan aiheesta kolumnia vakavasti otettavaan sanomalehteen. Tiedän toisaalta, ettei kohuja pitäisi jatkaa, mutta kun nousi niin nuoruus mieleen!

Pimeässä peiton alla -porukat ovat olleet aina keskuudessamme. Seksi on yksityisasia, eikä siitä pidä puhua julkisesti. Eikä missään nimessä ainakaan nuorille tai nuorten kanssa.

Asenne tuottaa tulosta: tänäkin päivänä meillä on iso joukko aikuisia, jotka eivät tiedä miten kutsuisivat ”sitä joka on tuolla jalkojen välissä”. Ei siis ihme, että Respektiä-kirjan arkikieliset termit ovat kauhistuttaneet.

Mutta tässä ajassamme on muutakin outoa kuin seksivalistusoppaasta pöyristyminen. Suomeen tekevät tuloaan äärikonservatiiviset uskonnolliset liikkeet. Ne tulevat USA:sta, jossa on osavaltioita, joissa ei saa antaa kouluissa sukupuolivalistusta eikä ole enää lupa tehdä abortteja. Donald Trumpin voitto on kiihdyttänyt liberaalien arvojen romutuspyrkimyksiä.

Nuo piirit levittävät etenkin viestipalvelu X:ssä tätä suomalaista kirjakohua. Myös Kremlin trolliporukoille sopii hyvin ”länsimaisen mädännäisyyden” kauhistelun voimistaminen sosiaalisessa mediassa. Yllättävän monet toimittajatkin sallivat omissa seuraajissaan näiden nimimerkkien taakse piiloutuvien trollaajien viestittelyn.

Voi, että kaipaan Uma Aaltosta ja muita rohkeita valistajanaisia!

     Tämä kirjoitus julkaistiin Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla keskellä kuumentunutta somekuohuntaa 1. joulukuuta 2024 otsikolla: Kolumni: "Seksi on kivaa"

Jälkikirjoitus 12.1.2025:

Aamukahvi oli mennä väärään kurkkuun, kun aamulla luin SSS:n verkkolehdestä (30.11.) kolumnini otsikon: "Seksi on kivaa". Olin kuitenkin alun perin otsikoinut kirjoitukseni toimitukseen tarjolle huomattavasti maltillisemmin. Ideanihan oii kirjoittaa, miten seksivalistus yhä kauhistuttaa ja nostattaa somekuohuntaa ja mediaotsikoita. 

Samalla oma kauhistukseni naurattikin minua. Näinhän minä ajattelen, mitä sitä peittelemään! Huvittuneita kommentteja toki kaupungilla muutamilta tutuilta sain kuulla, mutta "seksin ilosanomaa" nyt voi toistella tässä ajassa paljonkin.

Ja mediaotsikot kertokoot, miten ahdasta ajattelua meillä yhä on!

Milloin soteuudistuksesta katosi inhimillisyys – ja vanhuksia ryhdyttiin kärräämään satoja kilometriä?

Äitini kuoli 2000-luvun alkupuolella rauhallisesti nukkuessaan. 330 kilometrin päässä. Kotikunnan vanhainkoti oli ollut hänen kotinsa jo pitkään. Vaikka ajoittain mietimme sisarusten kanssa, voisiko äidin saada tänne etelään, emme sellaista koskaan ryhtyneet puuhaamaan. Vanhainkodin vuodeosastokin voi olla ihmiselle hyvä, tutuksi tullut koti.

Vanhainkodin henkilökunta tunsi äitimme. Omahoitaja soitti eräänä talvisena päivänä, että äitiä kannattaisi tulla katsomaan; äidin kunto oli alkanut nopeasti heikentyä. Järkyttyneenä soitin vielä omalääkärille terveyskeskukseen. Hän oli vankasti sitä mieltä, että ei äiti nyt vielä ole mihinkään kuolemassa.

 

Lähdettiin kumminkin. Äiti oli hetken hereillä ja juteltiinkin vähän. Ei sen kummempia. Parin päivän päästä soi puhelin, ja hoitaja kertoi äidin kuolleen aamuyöllä. Flimmeri oli mennyt läpi sydämen.

 

Menneenä kesänä aloin kuulla tutuilta, miten salolaisia vanhuksia on kärrätty vuodeosastoille jopa Uuteenkaupunkiin. Kun sairaalahoitoa ei enää tarvita, tarvitaan ymmärrettävästi joskus silti vielä hoitoa. Mutta miten hauras vanhus kestää tuollaisia ambulanssimatkoja? Kuinka ehkä hyvinkin heikko ja vanha puoliso pääsee katsomaan elämänkumppaniaan, silittämään hiuksia ja olemaan rakkaansa vieressä? 120 kilometrin päähän!

 

Pitkät matkat ymmärtää erikoissairaanhoidossa, jossa erikoisosaamisella pelastetaan ihmishenkiä. Suomessa esimerkiksi leukemialapsista selviytyy 95 prosenttia, mikä on maailman huippua. Elämän toisessa ääripäässä tarvitaan toisenlaista osaamista.

 

Korona-aikanako tämä käänne epäinhimillisyyteen tapahtui? Kun ihmiskuntaa uhkasi tuntematon uusi virus, tehtiin äkkiratkaisuja. Suljettiin maiden välisiä rajoja, eristäydyttiin koteihin ja eristettiin sairaalat. Vauvoja synnytettiin ilman läheisen tukea, sairaalaan kuoltiin yksin, vanhainkodeissa sai käydä ikkunan takana vilkuttamassa.

 

Kaikki tehtiin vanhuksia ja heikkoja suojellen – tai niin meidät opetettiin ajattelemaan. Sitten saatiin rokotukset, opittiin hoitamaan koronapotilaita, ja viruskin alkoi kesyyntyä. Huh! Huokaisimme helpotuksesta.

 

Kunnes saimme tämän uuden vihulaisen: soteuudistuksen ja hyvinvointialueet. Toimintatapoja ”yhtenäistettiin”, mikä tarkoitti monin paikoin käytännössä maalaisjärjenkäytön lopettamista. Milloin on vedottu lakiin, milloin Valviraan. Nyt palvelun heikennyksiä perustellaan hallituksen säästöillä, jotta ”turvaamme hyvinvointiyhteiskunnan lapsillemme”, kuten pääministerin suusta hokeman tavoin kuulemme.

 

Ylen jutussa (7.10.24) sotejohtajat eri puolilta maata kuvailevat, että potilaiden siirrot jopa yli sadan kilometrin päähän ovat ”hyvin yleisiä”. Näin toteaa myös Varsinais-Suomen hyvinvointialueen ensihoidon ja päivystyksen johtaja Sirpa Rantanen. Joku johtaja sentään pitää tilannetta ”valitettavana”. Sen sijaan Kainuun hyvinvointialueen akuuttihoidon ja pelastuksen palveluiden toimialuejohtaja Sami Mäenpää ei jutun mukaan pidä siirtelyä ongelmana; onhan potilaita siirrelty jo 10 vuotta.

 

Minä ehdin käydä hyvästelemässä äitini satojen kilometrien päässä, koska kokeneet hoitajat näkivät tutussa hoidokissaan kuoleman merkit. Silti usein murehdin kaukana asumista. Mutta nykyisin pitkät välimatkat järjestetään ihan tieten tahtoen. 

 

Olen alkanut miettiä, onko tässä meidän epäinhimillisessä ”hyvinvointivaltiossa” mitään säästettävää jälkipolville.

           Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 16.10.2024 otsikolla: Mihin katosi inhimillisyys, kun vanhuksia viedään laitoksiin kauas kotoaan?

Jälkikirjoitus

Äitini syntymästä tuli 12.10.24 kuluneeksi 100 vuotta. Itsenäisyyspäivänä julkaisin ekaa kertaa vanhempieni nuoruudenkuvat somessa. Kirjoitin näin:

En ole vanhempieni kuvia somessa jakanut, mutta ehkä näin itsenäisyyspäivänä muistoja sallitaan. Äidin syntymästä tuli tänä syksynä 100 vuotta, isä oli kaksi vuotta vanhempi. Isäni kuoli 50-vuotiaana, äiti kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Vanhempieni kuvien väliä on reilut puolitoista vuotta, he ehtivät mennä naimisiin helluntaina -44, ennen kuin iso rytinä Kannaksella alkoi. Kesällä isä käskettiinkin sitten Lapin sotaan, jossa hän haavoittui, jäi omista jälkeen ja otettiin vangiksi ja vietiin Pohjois-Norjaan vankileirille. Ei pystytty häntä ihan nälkään näännyttämään - mutta noiden parikymppisten nuorten ihmisten silmistä näkyvät kyllä pelon ja surun jäljet.

Vaan mitäs, eikun takas kotiin sotasairaalasta ja korpeen peltoa raivaamaan.

Tule käymään Salon Taiteiden Yän Kulttuurikirppiksellä!

Salon Taiteiden Yä torstaina 29.8. on taas tupaten täynnä tapahtumia. 

Tästä voit tutustua koko päivän ohjelmatarjontaan:  https://taiteidenya.showup.fi/

Tänä vuonna minäkin pääsin mukaan, kun osallistun Kulttuurikirppikselle tietokirjojeni kanssa. Ja no, onhan se kirjoittaminen aina osin myös taidetta, vaikka faktaa kirjoittaisikin!

Tarjolla on kirppishintaan takavuosien kirjoja, joissa olen ollut mukana kirjoittajana tai toimittajana.

Lisäksi saatavilla on uusin kirjani Armoton media, joka ilmestyi viime vuonna Suomen ensimmäisenä äänitietokirjana. Se on maksutta kuunneltavissa monissa podcast-palveluissa, esimerkiksi täällä. 

Nyt otettiin siitä pieni pokkaripainos! Sinulle, joka haluat nimenomaan lukea.

KULTTUURIKIRPPIS klo 16–22 Helsingintien tapahtumatorin vieressä (Narsissin viereinen tila, Helsingintie 1)

Kulttuurikirppiksellä on monipuolinen koostelma tekijöitä ja tuotteita. Piipahda siis sisään!

Kirppiksellä mukana: https://taiteidenya.showup.fi/tapahtumat-2024/kulttuurikirppis/

P.S. Armoton media -äänitietokirjassa on musiikillinen äänimaisema. Kirjan musiikin on säveltänyt ja esittänyt Asko Lehtonen. Joka muuten esiintyy Taiteiden yässä Kulttuuritalo Villin verstaalla klo 17–17.30. Lisää tietoa: TÄÄLLÄ.

Katosiko tanssilavoilta jotain, kun "kuntourheilijat" tulivat? – Tuskin!

Kesäiltana suorastaan kuuluu hypähtää saunan terassilta kukkamekossaan tai hawaijipaidassaan tanssilavalle, jossa soi haikea tango.

 

Tämä on stereotyyppinen kuva suomalaisesta lavatanssista. Romantiikka voi tosin olla kaukana, kun tanssikansa hikoilee trikoissaan ja tennareissaan bugien ja fuskujen vauhdikkaissa kuvioissa.

 

”Erotiikka, se katosi lavoilta viimeistään viisitoista vuotta sitten, kun tänne tulivat nämä kuntourheilijat”, kommentoi eräs vanhempi miespuolinen tanssittaja hieman happaman oloisena. Monelle satunnaiselle lavakävijälle uudet vauhdikkaat tanssit näyttävät oudolta pomppimiselta. Missä on tanssiote, missä ihokosketus?

 

Uudempien tanssien peruskuviot kuitenkin kannattaa ottaa haltuun, sillä niin ovat tehneet tanssiorkesteritkin. Oletkos kuullut vaikkapa Vasten auringon siltaa -iskelmän huippuvauhdikkaan fusku-version? 

 

Nämä ns. käden ali -tanssit tarjoavat myös seuraajalle tuntuvasti enemmän vapautta omaan liikkeeseen ja musiikin tulkintaan kuin suljetun tanssiotteen tanssit. Vaikka viejä edelleen päättää kuvioista ja rytmityksestä, voi seuraaja aina hieman varioida omaa liikettään. Se vasta kysyykin kehojen ja mielen kommunikaatiota tanssijoiden välillä!

 

Ja kyllä, nykyisin on alettu puhua seuraajista ja viejistä. Vaikka tanssipaikkojen valokylteissä vielä lukee ”Miehet hakee” ja ”Naiset hakee”, puhutaan muussa kielenkäytössä ja viestinnässä viejistä ja seuraajista. Onhan paritanssi kuitenkin aina viemistä ja seuraamista.

 

Perinteisten, joskus aika ahtaan paritanssiperinteen murtumisesta kertoo nuorten paritanssi-innostus, joka alkoi tänä vuonna levitä etenkin TikTokin tanssivideoiden ansiosta. Omakin siskontyttöni on toivonut koko kesän pääsevänsä kanssani tanssilavalle. ”Kaikki on käyneet”, hän kertoo innostuneena. Kuvaan kuuluu kuvaaminen ja sometus. Toivottavasti aikataulumme natsaavat.

 

Olisi ihanaa, jos edes muutamiin nuorempiin ihmisiin tanssikärpänen purisi. Ei ole kivaa, jos lavatanssit ukkoutuvat ja akkoutuvat; kipuilevathan monet lavat taloudellisissa vaikeuksissa. Parinkympin hujakoilla pyörivät lipunhinnat kattavat silti vain osan kuluista, ja monet lavat pysyvät toiminnassa vapaaehtoisten voimin.

 

TikTokin lisäksi myös perinteisessä mediassa on herätty paritanssi-innostukseen. 

(Kuvaleike Yle sivustolta)

Ylen Puoli seiskan kesäilta -ohjelmaa tehtiin tänä juhannuksena suorana Somerniemen Ämyrin tanssilavalta. Se toi juhannustanssit kotisohvalle heillekin, jotka eivät lavoille pääse. Ohjelma vieraili kesän aikana myös Tervolassa Suukosken lavalla ja Virtain Hiekkarannalla. 

 

Jopa Helsingin Sanomat vietti tanssi-illan Ämyrillä. Tuossakin jutussa selvitettiin juuri nuorten aikuisten kokemuksia lavoilta. Erikoisesti pohdittiin, miltä tuntuu koskettaa vierasta ihmistä. Selvästi se on tansseissa kävijöille helpompaa kuin ei-tanssiville. 

 

Jos jotain kaipaisi tanssilavoille pitämään lavat pystyssä, niin nuoria miehiä. Tätä kuulin sivukorvalla nuorten naisten kaipaavan: ”Eikö ne jätkät tajua, millainen hillopurkki täällä olis tarjolla”!

 

Vaikka yhä useammat käyvät tanssimassa liikunnan ja elävän musiikin takia, niin onhan tanssimisessa läsnä aina myös kehollisuus. 

 

Tässä ajassamme kehon ja mielen yhteys on vaarassa kadota, kun peukalo näyttää olevan se tärkein kehon osa, joka yhdistää meidät muihin ihmisiin.

 

                                     Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 27.7.2024 otsikolla Tänäänkin tanssitaan – mutta kuinka kauan?

Ämyrin tanssilavan ilmoitus vuodelta 1952. (Kuva: www.amyri.fi)

 

 

 

 

 

 

Populisti on oman onnensa seppä, joka vaihtaa sujuvasti vihollista

Oli äänessä sitten amerikkalainen Trump tai suomalainen populisti, puheissa korostuu ajatus ihmisestä oman onnensa seppänä.

 

Oman onnensa seppä haluaa valtion roolin pienenevän yhteiskunnassa. Hänelle julkinen sektori on pois leikattava osa tai ainakin sen osuutta bruttokansantuotteesta pitää vähentää radikaalisti. Hän levittelee sosiaalisessa mediassa graafia, jossa 34 prosenttia suomalaisista kannattelee 57:ää prosenttia kansalaisista. 

 

Oman onnensa sepälle on turha muistuttaa maksuttomasta peruskoulusta ja puoli-ilmaisesta ammatti- tai yliopistokoulutuksesta. Hän alkaa yleensä muistella kouluvuosiaan mielipahalla, koska opetus oli surkeaa eikä valmistanut millään tavalla työelämään. Hän onkin saanut parhaat oppinsa elämänkoulussa. Jos oman onnensa seppä on takonut maailmaan omia lapsia, näiden koulusta hän olisi valmis vaikka itse maksamaan, jos sieltä poistettaisiin ”sateenkaaret ja muu woketus”.

Jos sepistä äänessä on USA:n ex-presidentti Donald Trump, maksuttomasta koulutuksesta ei hänen kanssaan tarvitse edes keskustella, koska Amerikassa sellaisesta on turha haaveilla. Perheet joutuvat aloittamaan lastensa korkeakoulutukseen säästämisen jo ennen näiden syntymää. Ammatinvaihdos ja uudelleen kouluttautuminen on siellä lähestulkoon mahdotonta.

 

Suomessa julkinen terveydenhuolto toimii yhä laadukkaasti – kunhan sinne systeemiin vaan pääsee sisään. Oman onnensa seppä ei kuitenkaan aio sairastua, sillä hän urheilee, täyttää puolet lautasestaan vihanneksilla ja vahtii yöunensa laatua älysormuksella. Siksi hyvinvointialueilla on hänen mielestään järkyttävä määrä ylikapasiteettia, laitosten seiniä ja kukkahattutätejä.

 

Jos sepistä puheenvuoron saa suomalainen populistipoliitikko, leikkausvaraa on miljardeja. Tai no, vaikkei olisi, niin leikata täytyy, koska olemme ”katastrofaalisessa tilanteessa”. Oman onnensa seppä ei tietenkään halua joutua ”EU:n tarkkailuluokalle”, koska sitä seuraava yhteisvastuullisuus esimerkiksi veroja korottamalla tarkoittaa hänelle henkilökohtaista katastrofia. Hän haluaa itse päättää, keiltä muilta leikataan niin ettei hänen tarvitse osallistua talkoisiin.

 

Koska oman onnensa seppä ei ole ollut lapsi eikä muista käymäänsä koulua, ei koskaan sairastu eikä joudu työttömäksi tai eläkkeelle, hoivakodista puhumattakaan, hänellä on varaa ylenkatsoa kanssaihmisiään. Heidät luokitellaan Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) suomalaisiksi, joita me työssäkäyvät ”kannattelemme”. 

 

Nämä populistiset puheenparret tuntuvat tarttuvan ihmisiin ihmeellisen helposti. Populistipuolueiden kannatus vain nousee, koska oman onnensa sepälle tarjotaan aina uusia vihollisia. Ennen ne olivat Helsingin herroja tai maahanmuuttajia, nyt kohteeksi on otettu hyvinvointivaltio. 

 

Huomisen vihollinen saatat sitten ollakin jo sinä: lapsi, koululainen, sairas tai vanhus.

                     Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 10.3.2024

 

Kerronko, mitä mieltä olen jatkuvista palautekyselyistä?

”Kerro, kuinka onnistuimme eilen”, pyytää tekstarilla kommenttia vaatekauppa, kun olen ostanut tarjoussukkahousut.

”Vain pari minuuttia aikaasi ja voit osallistua arvontaan”, houkuttelee puhelinyhtiö palvelunsa ostanutta asiakasta.

”Osallistu sidosryhmäkyselyyn maineestamme”, viestittää suuri pörssiyhtiö. Toimittajille näitä kyselyitä tulee aika paljon.

Hammashoitolan särkypäivystyskin kaipaa minua painamaan vihreää, keltaista tai punaista nappia. Oliko paikka hampaassa korjaava kokemus?

Kerronko, mitä mieltä olen alituisesta mittaamisesta?

 

                                                 * * *

 

Meistä kuluttajista kerätään koko ajan paljon tietoa – joko suostumuksella tai ilman. Bonus- ja jäsenkorteilla kauppaketjut valvovat ostoskäyttäytymistämme.

Jo kortin ottamalla menetämme osan yksityisyydestämme. Vastapalveluksena kauppa antaa meille ”tippiä” ostoksistamme.

Eikö tämä jo riittäisi? Miksi pitää vielä lähestyä kanta-asiakasta erilaisin kyselyin?

Kun tätä kysyy kauppialta, heillä on vastaus valmiina: ”Kuluttajan etuahan tässä vain ajatellaan”. Kaupan näkökulmasta on kuluttajan edun mukaista ostaa mahdollisimman paljon ja usein. Minä sen sijaan en ole ihan varma. Toisaalta sukkahousuja ei naisella ole koskaan liikaa, ainakaan silloin, kun ne kolmannetkin hajoavat kynsissä.

Vaikka näitä kyselyitä kuinka torppaisi eli kävisi nakuttelemassa viestien alareunoissa olevia poistorukseja, niin muutaman viikon kuluttua kysely pompahtaa jälleen esiin. Joku säätö jossain bittiavaruudessa on herännyt kaipaamaan minun mielipidettäni.

Mainonnan kohdentuminen parhaalla mahdollisella tavalla on mielipidekyselyiden perimmäinen taka-ajatus. Voi vain kuvitella, mitä tapahtuu kun algoritmit ja tekoäly toden teolla liittoutuvat ensin haalimaan minusta tietoja ja sitten räätälöimään juuri minulle ostotarpeita. Mainostajat tietävät, että kohdennettu mainos on monin verroin tehokkaampi kuin suurille massoille tehdyt mainoskampanjat.

Enkä siis vastusta mainoksia! Minä en kiellä mainoslehtisiä tulemasta postilaatikkoon, tykkään katsella kuvastoja ja lukea hienoja nelivärimainoksia tilaamastani lehdestä.

Vain tämä kyseleminen ja mittaaminen minua rasittaa.

 

                                                   * * *

 

Suututtavimpia ovat ne puhelinmyyjät, jotka väittävät minun osallistuneen johonkin random-viikkolehden kyselyyn ja siksi olen ”onnekas” ja voin tilata tuon lehden etuhintaan. Myyjä tietää, että hän valehtelee, ja minä tiedän, että hän tietää valehtelevansa. Kiitän ja lopetan puhelun pikaisesti.

Todennäköisesti kyse on ollut jostain somessa vastaan tulleesta ”Selvitä, osaatko leikata varpaankyntesi oikein” -tyyppisestä kyselystä, jonka vastaaja-aineisto on myyty jollekin firmalle, josta aletaan pomppottaa meitä vastaajia. Varpaankynsillä ja ruokalehdellä ei ole mitään varsinaista tekemistä keskenään.

Jos kerran organisaatioiden markkinointiosastoilla on niin hillitön halu kysellä ja mitata, niin haluaisin tietää, mitä hyötyä siitä kaikesta on. Tarjotaanko näppäräsormisille hammaslääkärille ja -hoitajalle pullakahvit kiitokseksi hyvästä palautteesta? 

Tuskin. Sen takia kannattaisi kysyä meiltä asiakkailta ja kuluttajilta aidosti hyödyllisiä kysymyksiä.

”Harjasitko eilen illalla hampaitasi 2 minuuttia?” Jos vastaat ei, et todennäköisesti koskaan harjaa, ja automaatti ilmoittaisi, ettei sinua otetaan vastaan Varhan palvelupisteessä, vaan saat lompsia reikähampainesi yksityiselle puolelle.

Mitä tiedetään oikeasti suomalaisten asenteista terveydenhuoltoa kohtaan? Ainakin tämä: oikeasti sairaiden hoitoa verovaroin kansa kannattaa, mutta itse aiheutetut sairaudet tulisi ihmisten itsensä maksaa.

 

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumni-palstalla 10.12.23 (https://www.sss.fi/2023/12/kolumni-tama-vie-vain-pari-minuuttia-jatkuvat-palautekyselyt-raivostuttavat/)

Urbaania legendaa vai valeuutisia?

 Kolumnisti saa nykyaikana tottua kaikenlaiseen kommentointiin. Tuntuukin, että kolmivuotisen Ylen aamun kolumnistina kaikki vaihtoehdot on jo nähty.

Vaan eipäs ollutkaan!

Seuraan kohtalaisen tarkkaan terveydenhuollon uutisia. Entisistä työpaikoista on jäänyt "kiinnostus päälle", ja koska teen jonkin verran myös viestintäkoulutuksia, myös terveydenhuollon johtamista koskeva julkisuus kiinnostaa.

Olen sitä mieltä, että aivan viime vuosina julkisten sairaaloiden johtajat ovat siirtyneet aiempaa kaunistelevampaan puhetapaan kommentoidessaan julkisuudessa esitettyä kritiikkiä. Väistämättä kritiikki on entistä kovasanaisempaa ja kohdistuu suoraan johtamiseen, jopa johtajiin.

Takavuosina sairaalajohtajat olivat pääsääntöisesti lääkäreitä, joten etenkin lääkärikunta tuntui kollegiaalisuuden nimissä varovan sanojaan mediassa. Nyt lääkäritkin puhuvat uppoavasta laivasta ja pelastuslautoille autettavista harvoista potilaista.

Tästä kirjoitin tämän Ykköskolumnini. Kirjoitin tuoreiden esimerkkien kautta, miten sairaaloiden maineenhallinta johtaa omituisiin tilanteisiin.

Husin diagnostiikkajohtaja, kärkeväkielinen ja ahkerasti twiittaava Lasse Lehtonen ehätti jo anivarhain julkaisupäivän aamuna syyttämään minua urbaanin legendan levittämisestä ja valeuutisten tekemisestä. Hus kun ei kuulemma missään ole aikonut eikä aio lähettää sydänlapsia Tanskaan hoitoon.

Minä jouduin ottamaan kritiikin kuuliaisesti vastaan (kuten kunnon journalistin tulee) ja tein lisäyksen omaan facebook-postaukseeni. Että tilanne onkin jo oman sairaalan lisätöiden ansiosta korjaantunut. Lähetin myös tiedon twiitistä Ylen kolumnituottajalle

Totta kai harmitti! Vaikka mielestäni olin tehnyt taustatyötä riittävästi, ei tuollainen tieto ollut tarttunut haaviini.

Lisäkierteitä tapaus sai iltapäivällä, kun terveydenhuolto-alan nopealiikkeinen uutislehti Mediuutiset julkaisi Lasse Lehtosen twiitin tietoja tarkentavan uutisen. Toimittaja oli haastatellut Husin lasten ja nuorten sairauksien toimialajohtaja Jari Petäjää, joka kumosi selväsanaisesti Lehtosen väitteet. Hän totesi lisäksi, että lapsia saattaa yhä olla menossa ulkomaille hoitoon. Ja että Hus on viime talvesta asti tarjonnut tätä mahdollisuutta.

Ja ei kun taas editoimaan omaa Facebook-postausta.

Yhden päivän aikana muutuin mediaa seuraavasta ja tutkivasta journalisti-kolumnistista valeuutisia jakavaksi laiskuriksi, joka ei viitsi/halua tehdä faktantarkistusta kunnolla.

Vasta toimittajakollegan tarttuessa mahdolliseen uutiseen palautuivat oma kolumnini ja oma työni taas "kunnialliseksi journalismiksi".

Mitä tästä päivästä opin?

1) Taustatyötä ei kokenutkaan toimittaja tee niin hyvin, etteikö jokin pieni yksityiskohta voisi jäädä huomaamatta.

2) Kolumni ison uutisvälineen sivuilla tulkitaan helposti uutiseksi, vaikka se kuinka ilmoitettaisiin ja kehystettäisiin mielipiteelliseksi kirjoitukseksi. Faktojen pitää olla kunnossa. Tästäkin kolumnista piti useampi kohta tarkistaa ja varmistaa Ylen toimituksen tuottajaportaan vaatimuksesta sekä sitatoida huolellisesti. Pelkkiä "heittoja" ei hyväksytä. 

3) Lasse Lehtosella on 16 950 seuraajaa Twitterissä. Hän on taitava somettaja, hän osaa olla kärkäs ja kärkevä eli on siis loistava somepersoona. Samalla koen, että vuosien myötä hänestä on tullut myös ilkeäkielinen oman tiensä kulkija, joka ei kaihda omankaan talon johtajien kyseenalaistamista. Vaikka Lehtonen tuntee minut aiemmalta työuraltani, hän katsoo oikeudekseen halventaa osaamistani. Hän väitti myös useiden tiedotusvälineiden aikaisempia juttuja valeuutisiksi. Juttujen virheet pitäisi siis korjata; miksi niin ei olisi tehty, jos julkaistut tiedot ulkomaisesta hoidosta ovat valheita?

4) Herkkähipiäinen ihminen ei sovi kolumnistin hommaan. Mehän tyrkytämme mielipiteitämme ja tulkintojamme maailmasta. Kritiikki on vaan jotenkin kestettävä. Mutta entä kun myös tavallisia uutisia tekevä tavallinen journalisti on samalla tavalla suojaton jopa suuren julkisen organisaation arvovaltaisen johtajan tuomioille? Miten on mahdollista, että Husin kaltaisessa laitoksessa sallitaan tämän päivän kaltainen kielenkäyttö? Riittääkö, jos johtaja ilmoittaa, että "mielipiteet omia"?

5) Journalisteja valeuutisten ja urbaanilegendojen levittäjiksi kutsuva akateeminen johtaja suurine seuraajajoukkoineen on osaltaan mukana hajottamassa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, joka perustuu keskinäiseen luottamukseen. Se ON surullista.

EDIT 11.5.23 klo 11.00: Tarkkasilmäiset tätä ketjua seuraneet saivat todeta, että myöhään illalla Lasse Lehtonen julkaisi twiitin, jossa lieventeli aamun ilmaisujaan Lastensairaalan tilanteesta. Toimittajien leikkausjonoja koskevia "valeuutis"-väitteitään hän EI korjannut:

Korjaus 11.5.23, klo 11.12: Entiset ykkösaamun kolumnit ovat nykyisin omana ohjelmanaan Ykköskolumneja.