Erityisavustajan mopo karkasi

 "Kuka tarkistaisi Forssin lääkityksen?" tviittasi perussuomalainen Petteri Leino Twitter-sivullaan 1. syyskuuta.

Sivallus kohdistui Maanpuolustuskorkeakoulusta eläkkeelle jääneeseen professori Stefan Forssiin, joka Hufvudstadsbladetissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan kritisoi kovin sanoin puolustusministeri Jussi Niinistön (ps) suunnittelemaa kansliapäällikkövaihdosta.

"Lääkityksellä" viitataan mielenterveysongelmiin, joten Leino halusi toden totta asettaa arvostetun tutkijan näkemykset kyseenalaisiksi.

Kärkevä kielenkäyttö on perussuomalaisten leipälaji, samoin kuin vaikeus sietää puolueeseen kohdistuvaa julkista kritiikkiä.  Puolustusministeri itse osoitti herkkänahkaisuutensa A-studiossa uhkaamalla toimittajaa uloskävelyllä.

Mutta kuka on tämä Petteri Laine? Ja onko sillä niin väliä, mitä hän sosiaalisessa mediassa puuhailee?

Petteri Leino on puolustusministeri Niinistön erityisavustaja, joka toimi aiemmin Aliupseeriliiton puheenjohtajana. Jo tuossa luottamustoimessa hän sai julkisuutta räväköistä kommenteistaan.

Some-profiilissaan Laine kuvailee itseään ihmiseksi, joka "sanoo mitä ajattelee".

Uusi Suomi -verkkolehden haastattelussa (7.9.15) Petteri Leino korosti tviittailleensa professori Forssista yksityishenkilönä: "Ne eivät ole puolustusministerin tai puolustusministeriön kommentteja, vaan minun omia henkilökohtaisia ja minä vastaan niistä. Retoriikkani on hyvin runsasta."

Näinkö voi mies erottaa roolinsa?

Ministerin erityisavustaja on määraikainen virkamies, jota koskevat useimmat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muitakin valtion virkamiehiä. Valtioneuvoston antamissa ohjeissa todetaan muun muassa, että "kaikkien virkamiesten on asemansa johdosta viranhoitonsa ulkopuolellakin käyttäydyttävä asiallisesti, asianmukaisesti ja yleisten sopivuusvaatimusten mukaisesti."

Asiallisuutta ja virkamiesetiikan noudattamista edellytetään, koska työssään erityisavustajat ovat suomalaisen vallankäytön ytimessä. Vaikka heillä ei ole virallista esittelyvaltaa, välillä he käyttävät kokouksissa ministerin puhevaltaa, mikä on omiaan hämmentämään heidän asemaansa virkakoneistossa.

                                                              * * *

Parhaillaan suomalaiseen virkamieskuntaan kohdistuu poikkeuksellisen kärjekästä julkista arvostelua.

Viime aikoina Julkisen sanan neuvostoon on tullut useita kanteluita virkamiehiltä, jotka ovat sydämistyneet saamastaan julkisuudesta. Heidän virkatyönä tekemiensä ratkaisujen perusteluja ja oikeutusta on kritisoitu mediassa, minkä jälkeen virkamies on kohdannut yksityiselämässään vihapuhetta ja jopa suoranaista uhkailua. JSN ei ole yleensä löytänyt jutuista virheitä, eikä pelkkä epämukavista asioista uutisointi riitä langettavaan tuomioon.

Julkisen keskustelun rajoja piirretään nyt uusiksi. Mitä asiattomammin virkamiehet julkisuudessa käyttäytyvät, sitä vahvempia aseita he tarjoavat kriitikoilleen.

Kun retoriikka kovenee ja rintamalinjat kiristyvät, myös poliittisesti valittujen, virkamiesvastuulla toimivien erityisavustajien pitäisi sisäistää vaatelias virkamiesetiikka. Vaitelias ei tarvitse olla, mutta on siellä Twitterissäkin delete-nappi.

Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 12.9.2015 (ilman internetlinkkejä)

Tytöt pois labrasta ja muita sutkautuksia

Menneen kevään puheenaiheeksi nousi ikääntyneen miespoliitikon seksisävytteinen viestittely oman puolueen naisille.

Kerta ei ollut ensimmäinen. Kun takavuosien “kikkelikortit” vielä sivuutettiin ilman jälkiseuraamuksia, ovat viime vuosien ahdistelukohut merkinneet miehen uralle selvää notkahdusta, jopa syrjäyttämistä pois merkittäviltä paikoilta.

”Pojat on poikia” -puolustelut ovat saaneet vastaansa aiempaa selvästi kovemman tuomion.

                                                               * * *

Itse olin toissaviikolla todistamassa julkista möläyttelyä miesten ja naisten suhteista, jotka arvon nobelisti koki hankaliksi.

Istuimme kutsuvieraslounaalla tiedetoimittajien maailmankongressin avajaispäivänä Soulissa. Lounas oli järjestetty Etelä-Korean naistutkijoiden ja -insinöörien kunniaksi. Kunniavieras oli Nobelilla palkittu professori Tim Hunt. 72-vuotias Hunt oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.

Lyhyessä lounaspuheessaan tämä ylistetty molekyylibiologi tunnusti olevansa perinteinen sovinisti. Mies kertoi, mistä se johtuu: “Naisista laboratoriossa koituu aina ongelmia. Joko sinä rakastut heihin tai he rakastuvat sinuun. Ja jos moitit heitä, he purskahtavat itkuun."

Ajattelin siinä hetkessä, että olipas mautonta. Mutta sivuutin puheen lokeroiden sen mielessäni huonon huumorin osastolle.

Kaikki kollegani eivät kuitenkaan möläytystä sivuuttaneet. Amerikkalaistoimittaja ja viestinnän professori Deborah Blum ja brittiläinen tiedetoimittaja Connie St Louis järkyttyivät nobelistin sovinismista ja kysyivät, oliko tämä tosissaan. Mies kertoi olevansa.

Vasta tämän tarkistuksen jälkeen toimittajat alkoivat twiitata eli jakaa sosiaalisessa mediassa Huntin ajatuksia naisista tiedemaailmassa. Viestit levisivät kulovalkean tavoin. Parin päivän sisällä koko kongressimme puhui lounaspuheesta. Hyvin nopeasti eri tahot, joissa Tim Hunt yhä toimi, irtisanoutuivat hänen mielipiteistään.

Mies sai viikon sisällä lähtöpassit yliopistostaan ja puhekutsuja peruttiin.

Hunt itse järkyttyi kohtalostaan. Ylen uutisen mukaan Hunt on todennut: "Urani on loppu. Olin toivonut voivani vielä tehdä tieteenedistämistyötä Englannissa ja Euroopassa, mutta ei se käy. Minusta on tullut myrkkyä. Akateemiset laitokset ovat pesseet minusta kätensä kysymättä minun kantaani”.

                                                               * * *

Tim Hunt vetosi ensimmäisessä BBC:n haastattelussa siihen, että hän vain kertoi totuuden. Hän pahoitteli puheensa paikkaa, mutta seisoi yhä sen takana, että ihmissuhdekiemurat miesten ja naisten välillä haittaavat tieteentekoa ja sen vuoksi sukupuolet kannattaisi työpaikoilla erottaa.
Myöhemmin mies on sitten väittänyt puheitaan vitsikkäiksi, ja on saanut tuekseen monia, jotka ovat sydämistyneet tieteenedistäjän kovasta julkisesta tuomiosta.

Hunt edustaa näkemyksineen mennyttä maailmaa, sillä tiede on liian vaikea elämänalue, jotta kenenkään aivoja ja kunnianhimoa kannattaisi olla noteeraamatta – sukupuolesta riippumatta.

Me kohtuullisen tasa-arvoisessa Skandinaviassa elävät emme ehkä ihan ymmärrä tai hyväksy nobelistin kohtaamaa some-raivoa ja pilkkavideoita. Mutta maissa, joissa naisten asema työelämässä ja tiedemaailman huipulla on monista syistä johtuen heikko, kuten USA:ssa ja Isossa-Britanniassa, suuttumukselle on oikeat syyt. Me suomalaiset emme aina muista, miten harvinaisia maailmassa ovat pitkä äitiysvapaat ja kunnallinen päivähoito.

Tim Huntin aiemmin arvostetusta asemasta käsin olisi voinut puuttua tärkeämpiinkin asioihin, kuten naisten huonoon asemaan tieteessä ja professorivalinnoissa, sekä molempia sukupuolia koskettavaan perheen ja työn yhteensovittamisen ongelmiin. Raa´an kilpailun ja tutkimusvilpin kurimuksestakin olisi riittänyt julkituotavaa.

Viikon opetus: Medialla on yhä voimaa. Voimaa voi käyttää niin hyvään kuin pahaan. Sosiaalisen median vuorovaikutteisuus voi yllättää kokeneenkin konkarin. Ylimielisyys ja toisten ihmisten vähättely näyttävät entistä pahemmilta, kun viestiä toistetaan tuhansia ja tuhansia kertoja. Some on armoton väline.

  Kirjoitus on julkaistu hieman lyhennettynä ja ilman nettilinkkejä 21.6.2015 Salon Seudun sanomien kolumnipalstalla

Ministerikuvat ja etiikka kolaroivat

Ministeri Päivi Räsänen joutui maanantaina auto-onnettomuuteen. Kolari ei ollut ihan mitätön, sillä Räsänen kuljetettiin ambulanssilla Helsinkiin sairaalaan. (Ylen uutinen)

Töölön sairaalan ovella vastaanottamassa olivat tv-kamerat ja lehtikuvaajat. Salamavalojen räiskyessä kalpea Räsänen makasi avuttomana paareilla. Hän vietti yön tarkkailussa sairaalassa.

Keskiviikon Helsingin Sanomain pilakuvassa Karlsson vitsaili aiheella. Piirroksessa Räsänen makaa sairaalapedillä käsi ja jalka paketissa. Ovensuussa lääkäri sanoo toiselle: ”En tiennytkään että vääntö hallituksen perhepaketista oli noin rankka”.

Hah hah.

Ei naurattanut, ei yhtään.

Olen ollut lievän autokolarin jäljiltä terveyskeskuksessa, peloissani ja huolissani. Olen istunut perheenjäsenen vierellä sairaalassa peloissani ja huolissani.

Meistä melkein jokainen on. Eikö Karlsson koskaan ole kokenut huolta läheistensä puolesta?

Eikö pilapiirtäjä tavoita sitä hätää, joka onnettomuuden uhrit ja heidän omaisensa valtaa? Olisiko moinen pilapiirros julkaistu vaikkapa Konginkankaan bussiturman jälkeen?

Ei tietenkään olisi julkaistu. Siellähän menehtyi ja loukkaantui nuoria ihmisiä, tavallisia ihmisiä, ei julkkiksia.

                                                                    * * *

Julkisuuden henkilön yksityisyyden suoja on alentunut. Tätä ei ole kirjattu mediaetiikkaa sääteleviin Journalistin ohjeisiin. Silti me Julkisen sanan neuvoston jäsenet tulkitsemme tällä tavalla kanteluita, joissa vedotaan yksityisyyden suojaan. Julkisessa asemassa toimivan on kestettävä toimiinsa ja henkilöönsä kohdistuvaa julkisuutta ja kritiikkiä.

Suomalaiset tiedotusvälineet ovat olleet eurooppalaisessa mittakaavassa erityisen kilttejä esimerkiksi ministerien ja muiden poliitikkojen yksityisyyselämää kohtaan. Oikeudessa yksityisyyden rajoja on piirretty varsin tiukoiksi, mistä Suomi on saanut useamman kerran noottia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Journalistin ohjeissa todetaan selkeästi, että ”sairaus- ja kuolemantapauksissa sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista tietoja hankittaessa ja uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta”.

Ministerin Räsäsen avustaja vetosi turhaan toimittajiin, ettei Räsäsen ambulanssi- ja sairaalakuvia julkaistaisi. Yksityiselämään kuuluvia arkaluonteisia seikkojakin saa julkaista, jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Ministerin auto-onnettomuus on ehdottomasti sellainen asia. Niin kurjalta kuin meistä monesta tuntuikin nähdä avuton, pelokas ihminen silmästä silmään tv-ruuduissa ja lehtikuvissa, ministerin kuvien julkaisulle oli perusteensa.

Sen sijaan leikinlasku kenenkään vakavalla onnettomuudella ei kuulu hyviin tapoihin. Sellainen lähentelee vahingoniloa. Ministerin hädällä ja pelolla ilottelu on vain julmaa.

Ulla Järvi

                   Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 6.2.2015

Kestääkö haastateltava laveat julkaisuoikeudet?

Kuvitellaan, että olet ravitsemusasiantuntija. Sinulla on luottamukselliset välit ison viikkolehden toimittajan kanssa ja annat hänelle ajoittain paljon aikaasi. Toimittaja esittää sinulle sähköpostitse kysymyksiä ja vastaat niihin. Vastaustesi pitää olla paitsi tieteellisesti vedenpitäviä, myös elävästi ja hauskasti kirjoitettuja.

Olet tehnyt saman toimittajan kanssa yhteistyötä jo parisen vuotta. Asiantuntemustasi on käytetty ainakin parissakymmenessä jutussa. Olet alkanut miettiä, josko kirjoittaisit oman ravitsemusta käsittelevän yleistajuisen tietokirjan. Moni lehdenlukija on itse asiassa sitä toivonutkin sinulle tulevissa sähköpostiviesteissä.

Yllättäen saat kuulla luottotoimittajaltasi, että lehtiyhtiöltä on tulossa oma kirjasarja. Yksi niistä käsittelee ravitsemusta. Toimittajan tekemät jutut sekä lehtikonsernin toisen toimittajan artikkelit muodostavat kirjan keskeisen sisällön. Kohta huomaat, että sinun kuvasi komeilee kirjan mainoksissa konsernin aikakauslehtien näyttävissä mainoksissa. Sinut mainitaan kirjan yhdeksi asiantuntijaksi.

Kun tapaat toimittajan seuraavan kerran, kysäiset puolivakavissasi, millaiset rojaltit on luvassa. Toimittaja punastuu ja naurahtaa väkinäisesti. Häneltä vietiin tekijänoikeudet juttuihinsa jo monta vuotta sitten. Sama tehtiin muutama vuosi sitten kaikille ulkopuolisille avustajille. Sen kummemmin toimittaja kuin sinäkään ette ole oikeutettuja minkäänlaiseen rahalliseen korvaukseen.

Väritetään tilannetta vielä makoisalla jälkipelillä. Sinä olet vankkumaton virallisten ravitsemusohjeiden ja ruokakolmion kannattaja. Kirjan mainonnassa esiinnyt kuitenkin rintarinnan ravintoneuvojan koulutuksen saaneen ex-urheilijan kanssa, joka vannoo voimaruoan ja kookosöljyn nimiin. Hän on lehtikonsernin vaihtoehtoisen elämäntapalehden ruokakolumnisti.

Eräänä päivänä kirjasta tehty aukeaman juttu on konsernin iltapäivälehdessä, joka on levitetty yliopistolla laitoksenne kahvipöydälle. Huomaat kollegojesi supattavan selkäsi takana – sinusta tuntuu, että kahvihuone tyhjenee pikaisesti sinne astuttuasi. Arvostettu kollega soittaa ja pyytää poistamaan lähes valmiista tieteellisestä artikkelistanne hänen nimensä – olihan hänen panoksensa kovin pienikin…

                                                                               * * *

Journalistin ohjeiden mukaan (JO 17) “Haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Hänelle on myös kerrottava, jos haastattelua voidaan käyttää useissa eri välineissä. Haastateltavalle pitää aina kertoa, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan tausta-aineistoksi.”

Median kilpailuasetelmien kiristyessä yhä useampi mediakonserni on ottanut toimittajilta ja avustajilta tekijänoikeudet näiden juttuihin. Jutuissa esiintyville haastateltaville pitäisi pystyä kertomaan kaikki mahdolliset julkaisukanavat.  Koska lehtikonserni voi myydä jutut minne tahansa ja käyttää niitä missä omassa julkaisussa tahansa, Journalistin ohjeiden noudattaminen on tehty mahdottomaksi.

Asiantuntijoilla ei siis ole mitään mahdollisuuksia valvoa sitä, missä heidän asiantuntemustaan hyödynnetään. Mediajulkisuudesta voi tieteentekijälle olla usein silkkaa hyötyä, mutta häneltä viedään mahdollisuus julkisuuden rajaamiseen näissä uusissa tekijänoikeussopimuksissa, joita jopa sanellaan yksipuolisesti.

Journalistiliitto ja muut toimittajäjärjestöt, kuten Suomen tiedetoimittajat ry, yrittävät pitää kiinni niin tekijänoikeuksista kuin Journalistin ohjeista. Tässä rintamassa olisi paikkansa myös asiantuntijoiden ja tieteentekijöiden oikeuksia edustaville järjestöille.

Ulla Järvi

Kirjoitus on julkaistu Tiedetoimittaja-lehdessä 4/2014

Kolmantena päivänä Berliinin muurista

”Hei, tulee aika outoja kuvia Pressfotolta Berliinistä…”

Kuvatulostin pyöritti Salon Seudun Sanomien toimitukseen kuvia, joissa ihmiset näyttivät kävelevän iltapimeällä aukosta, joka oli selvästi tehty johonkin muuriin.

Me iltavuorolaiset 9.11.1989 tuijottelimme kuvia ja ryhdyimme odottamaan Suomen tietotoimiston juttuja, mitä Berliinissä oikein tapahtuu. Kello oli jo lähellä deadlinea ja kaikki jutut olivat jo paikoillaan, niin pääuutissivulla kuin ulkomaansivulla, joka oli minun vastuullani.

Päätettiin purkaa ulkomaansivu, mutta pääuutissivulle eli premille tehtiin vain pienehkö tila. Muuriahan oli jo ylitetty etelämpänä Itä-Saksassa, ja nytkin arveltiin kyseessä olevan vain lyhytaikainen poikkeuslupa.

Sitä paitsi mitä tuollaisella uutisella nyt olisi merkitystä salonseutulaisille lukijoille?

                                                                      * * *

Seuraavana aamuna tiesin jo herättyä ja aamu-uutisia kuunnellessa, että mokattua tuli. Raskaasti. Päätoimittaja Jarmo Vähäsilta oli kiukkuinen. Aiheesta.

Muut lehdet olivat repineet pääuutissivunsa auki ja sijoittaneet Berliinin muurin murtumisen pääuutiseksi. Valtakunnallisissa lehdissä oli irrotettu toimittajia selvittämään tapahtuman seurauksia – sanalla sanoen, muualla oli nähty nopeasti, miten maailmaa mullistavasta asiasta oli kyse.

Päätoimittaja totesi, että nyt pitää korjata virhe. Pitää lähettää Salon Seudun Sanomien toimittaja Berliiniin! Se oli ennennäkemätön päätös, sillä 80-luvulla alueellisten sanomalehtien toimituksista ei noin vain hypätty ulkomaan keikoille.

Oliko aamuvuorolaisista kukaan käynyt Berliinissä? Minä nostin käden ylös ja sain keikan. Iltapäivällä olin jo Berliinissä ja etsin tieni muurin aukolle.

Näky oli pysäyttävä. Vielä kesällä olimme Checkpoint Charlien tähystystornilla tuijottaneet Itä-Berliiniä yhdessä pelokkaiden amerikkalaisnuorten kanssa. Suomalaisina pääsimme liikkumaan rajan yli tiukkailmeisten rajavartijoiden silmien alla, joten kaksiviikkoisella lomalla kävimme idässä useamman kerran. Näkemistähän ei idässä paljon ollut: Trabanteja mateli lähes autioilla, leveillä kaduilla, parin kahvilan vitriineissä kiilteli kakkuja, joita ei ollut myynnissä.

Hämärtyvässä illassa Berliinin muurin aukosta tulevat ihmiset kävelivät hartiat kyyryssä lännen puolelle; aivan kuin peläten, että kohta alkavat luodit viuhua. Nuori mies hakkasi minullekin palasen muurista, jonka aukkoa oli alettu heti suurentaa.

Länsi-Berliinissä katujen eloisuus ja tavarapaljous mykisti monen ”ossin”, kuten heitä ”wessien” keskuudessa kutsuttiin. Takatukat, muhkeat viikset ja vanhanaikaiset farkkuasut paljastivat itäiset veljet heti kättelyssä.

Soitin illalla Salon Seudun Sanomien toimitukseen ja annoin raporttini puhelimitse. Toimituksessa se kirjoitettiin järjestelmään ja julkaistiin Pressfoton kuvien kera.

                                                                 * * *

Seuraavana päivänä lensin kotiin ja kirjoitin laajemman jutun, ja ottamani valokuvat muurilta ja Kudamm´ilta kehitettiin ja painettiin seuraavan päivän lehteen.

Muurin murtumisesta oli kulunut melkein kolme päivää. Silloin se ei ollut viive eikä mikään mullistavien uutistapahtumien syventävään kertomiseen.

Nyt me turrumme jatkuvaan ajantasaiseen uutistulvaan Ukrainasta ja Lähi-idästä. Sotia käydään sekavin rintamalinjoin ja välineillä, jotka hämärtävät sodan kauheutta.

Muurista hakattu pala on tallessa tuhkakupissa, jonka isäni veisteli pahkasta jossain korvessa asemasodan pitkästyttävinä kuukausina.

    Kirjoitus on julkaistu aiemmin Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 11.11.2014